Noin puolitoistavuotiaasta alkaen useimpien lasten oma tahto vahvistuu ja he muuttuvat yhä uhmakkaammiksi. Ympärillä olevista tämä on yleensä sekä hieno että hankala asia, sillä lapsen tunnetila voi vaihdella silmänräpäyksessä ilosta raivokohtaukseen. Lapsen uhmaikä voi koetella vanhemman kärsivällisyyttä, mutta se on luonnollinen osa tervettä kehitystä.
Monella on mielipiteitä vanhemmuudesta, ennen kuin itse saa lapsia. Mutta vaikka olisi maailman paras vanhempi, eteen tulee joskus tilanteita, joissa lapsi vaatii kaikin voimin tahtoaan läpi ja heittäytyy päiväkotipäivän jälkeen kaupan lattialle yliväsyneenä potkien ja kirkuen. Ei ole olemassa keinoja estää lasta kiukustumasta tai ilmaisemasta tahtoaan, koska tämä ei yksinkertaisesti ole tarpeen. Tunteet kuuluvat ihmisyyteen, ja niitä on saatava ilmaista. Niiden käsitteleminen voi kuitenkin vaatia harjoitusta. Tässä artikkelissa kerrotaan, miksi lapsi saa uhmakohtauksia ja annetaan vinkkejä, miten vanhempi voi auttaa häntä käsittelemään voimakkaita tunteita.
Noin vuoden iässä lapsi yleensä oppii mahtavan uuden sanan: ei. Hänestä on mukava käyttää sitä välillä ja testata, miten aikuiset reagoivat, kun hän kieltäytyy jostain. Omaan tahtoon ja omiin rajoihin tutustuminen sekä niiden ilmaisun opettelu ovat tärkeä osa lapsen kehitystä. Tämä onnistuu mainiosti juuri sanomalla ei. Varaudu siis, että leipä on kaksivuotiaan mielestä joinakin päivinä voideltu väärin huolimatta siitä, kummalla puolella levite on – tai että hän haluaa välttämättä pukea sandaalit, vaikka ulkona sataa lunta. Lapsen täytyy saada kehittää itsenäisyyttään, joten hän haluaa usein päättää yksityiskohdista, jotka meidän aikuisten mielestä ovat täysin turhia riidanaiheita. Lapselle ne eivät kuitenkaan ole mitättömiä vaan suorastaan elintärkeitä. Hänen on nimittäin saatava itsenäistyä, jotta hänestä kasvaa yksilö, joka osaa tehdä itse päätöksiä ja kantaa vastuuta.
Vanhemmuus voi joskus tuntua jatkuvalta inttämiseltä lapsen kanssa asioista, joita hän haluaisi mutta ei saa tehdä tai joita hän ei haluaisi mutta hänen on pakko tehdä. Ei-sanasta tulee melkoinen riesa, ja kaksi–kolmevuotiaan jatkuva kampanja oman tahdon puolesta voi tuntua suorastaan provosoivalta. Vanhemmasta tuntuu helposti, että hän tekee jotain väärin tai lapsi haastaa ehdoin tahdoin riitaa. Kyse on kuitenkin vain siitä, että lapsi toimii omien mielihalujensa mukaan ja haluaa elää täysillä. Siksi hänellä on jatkuvasti paljon asioita, joita hän tahtoo tai ei tahdo. Vanhemmille tämä voi tietysti olla uuvuttavaa, mutta on mahtavaa, että lapsi suhtautuu elämään niin intohimoisesti.
Kun uhma on voimakkaimmillaan ja arki tuntuu olevan lähes pelkkää konfliktia toisensa perään, vanhemman on yleensä hyvä pyrkiä valitsemaan taistelunsa. Vaikka lapsi kiukuttelee, aina ei tarvitse syntyä riitaa. Ei ole esimerkiksi väliä, pukeeko hän päiväkotiin housut vai hameen. Sen sijaan on tärkeää, että turvaistuimen vyö on kunnolla kiinni ja ettei lapsi juokse kadulle. Vaikka oma ensireaktio olisi kieltää lasta, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, kannattaako se. Vedä syvään henkeä ja valikoi, mikä on oikeasti tärkeää. Vähemmän tärkeissä asioissa voit antaa periksi. Ei ole mukavaa riidellä jatkuvasti, joten yritä keskittyä siihen, että teillä on mahdollisimman mukavaa yhdessä.
Lapset ovat yleensä tyytyväisiä, kun he kokevat saavansa osallistua päätöksentekoon. Suuria, koko perhettä koskevia päätöksiä ei tietenkään voi antaa heidän vastuulleen – muuten aika moni pikkusisarus saisi nimen lastenohjelman lempihahmon mukaan – mutta lapsesta voi olla mukavaa saada silti osallistua hieman. Esimerkiksi nukkumaan mennessä vanhempi päättää, että hampaat täytyy pestä, mutta kenties lapsi saa valita, käytetäänkö sähköhammasharjaa vai tavallista. Päivällisellä aikuinen päättää, että lapsen on istuttava hetki tuolissa ja maistettava ruokaa, mutta hänen voi antaa valita, haluaako hän kasvikseksi porkkanaa vai parsakaalia. Yleensä lapsi on pidemmän päälle yhteistyöhaluisempi, kun hän tuntee, että häntä kunnioitetaan, kuunnellaan ja kohdellaan hyvin.
Joskus valinta voi kuitenkin olla aivan liian vaikea ja vanhemman on puututtava asiaan ja päätettävä lapsen puolesta. On hyvin tavallista, että pikkulapsi menee tietyissä valintatilanteissa lukkoon – etenkin, jos vaihtoehtoja on liikaa. Tällöin hän tarvitsee lohtua ja apua päästäkseen eteenpäin. Hänen on ehkä saatava purkaa oloaan itkemällä tai hän tarvitsee sinua viemään huomionsa ja ajatuksensa muualle.
Mikään vanhemmuudessa ei ole pakollista, vaan jokainen toimii siten kuin itselle ja omalle lapselle on parasta. Vaikka odotusaikana aikoisi ja suunnittelisi mitä, lapsen asettamia vaatimuksia ei voi ennakoida. Tällöin omia ajatuksia siitä, miten asioiden kuuluu hoitua, on ehkä mukautettava. Sekä johdonmukaisuudella että epäjohdonmukaisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Jos vanhempi pitää arjessa johdonmukaisesti kiinni tietyistä asioista, pitkällä aikavälillä lapsi vastustaa niitä vähemmän. Niistä tulee tapoja, joita ei lopulta kyseenalaisteta lainkaan. Tavat vakiintuvat, ja tätä nopeuttaa, jos vanhempi ei koskaan tee poikkeuksia.
Jos taas vanhempi ei aina ole täysin johdonmukainen, lapsi oppii joustavuutta. Samalla hän omaksuu ajatuksen, että muut voivat joskus tulla vastaan, jos hän todella tahtoo jotain, hän osaa perustella asiansa hyvin tai hänellä on erityisen suuri tarve. Lapselle syntyy kokemus, että häntä rakastava ihminen osaa kuunnella hänen tarpeitaan ja mukautua niihin. Tämäkin kuuluu elämän tärkeisiin oppeihin, ja siitä voi olla lapselle hyötyä myöhemmissä ihmissuhteissa.
Lapsi ei siis saa kiukunpuuskia vanhemman kiusaksi, vaan koska hän opettelee hallitsemaan ja säätelemään tunteitaan, kun hänen elämänhalunsa törmää elämän realiteetteihin. Aikuisen apu on tärkeää, joten tässä vinkkejä ja neuvoja lapsen raivokohtauksen ja kiukun käsittelyyn:
Pikkulapset eivät ole ainoita, joiden on joskus vaikea käsitellä tunteitaan, vaan sama koskee meitä vanhempia. Useimmat lienevät samaa mieltä, että kiivaimmat uhmakaudet ovat vanhemmuuden raskainta aikaa. Jos itse on helposti kiihtyvä luonne, voi olla vaikeaa olla tempautumatta mukaan lapsen tunnekuohuun. Tällöin paine ja stressi voivat purkautua kiukkuna. Voi olla kultaakin kalliimpaa kehitellä tapoja pitää itsensä hyvällä tuulella. Näin lasta on helpompi auttaa rakentavasti. Tässä muutamia ehdotuksia kokeiltavaksi:
Faktantarkistus: Tova Winbladh, laillistettu psykologi