Sinulle, jonka lapsi ei halua nukkua

Luulin, että olin aiemmin ollut väsynyt. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan.

Olin kuullut, että pikkuvauvat nukkuvat koko ajan. Seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa. Se ei pitänyt meidän kohdalla paikkansa. Tunti siellä, toinen täällä. Seuraava herätys, seuraava imetys. Taas herätys, huutoa ja itkua. Kävelyä ympäri asuntoa, keinuttamista ja hyräilyä.

On käsittämätöntä, mitä univaje tekee ihmiselle. On kuin turtuisi, mutta samalla kaikki tuntuu entistä voimakkaammalta. Pahinta ei ollut väsymys vaan yksinäisyys – se, että oli hereillä, kun kaikki muut nukkuivat. Ahdistus, joka tuli aamun valjetessa ja kun tunsin oloni kaikkein toivottomimmaksi, koska edessä oli uusi päivä ilman, että olin saanut nukuttua.

Toivon, että joku olisi kertonut kokeneensa saman. Että joku olisi ollut sataprosenttisen rehellinen niistä synkistä hetkistä ja kaikista niistä ”kielletyistä tunteista” Että olisin ollut rehellisempi neuvolan terveydenhoitajalle siitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Sen sijaan kerroin siitä jälkikäteen ja vasta silloin sain tietää, kuinka paljon apua on saatavana.

Kokeilimme, että kumpikin hoitaa muutaman kokonaisen yön. Minä pumppasin, puolisoni hoiti kaikki heräämiset ja syötöt ja minä sain nukkua. Seuraavana päivänä vaihdettiin vuoroa. Se auttoi pahimman yli, kun sai nukkua kokonaisen yön. Yhtä paljon auttoi se, että uskalsi pyytää apua myös silloin, kun oli ”oma vuoro”

En haluaisi kuulostaa yhdeltä niistä ihmisistä, jotka aina sanovat näin, mutta kyllä se helpottaa.

Haluan sanoa sinulle, jolle yöt ovat raskaita, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

Aivan kaikki.