Oiskohan täällä ketää, jolla olis aikuisia, töissä käyviä lapsia, jotka vielä asuvat kotona?

Meil ois yli 20 vuotias työssä käyvä kloppi ja sitte 7, 4 ja 3 vuotiaat lapset, parin kuukauden päästä vielä vauva... Mies painaa töitä niska limassa, tuskin päivän aikana ees lapsiaan näkee ja itte sillä päätä huimaavan isolla kotihoidontuella, joka pian siis vaihtuu äitiysrahaan, mutta summa tuskin muuttuu juuri mihinkään päin kun ei ole työtuloja... Ja siltikin rahat ei tahdo aina riittää seuraavaan maksupäivään asti.

Mietin siis lähinnä näitä kustannuksia, tilojen ahtaus on ihan toissijainen asia. Se on ihan kiva noista rahoista yrittää ruokkia 3 aikuista ja 3 lasta, miehen rahat menee kaikki laskuihin...

Siis ne joilla näitä töissä olevia lapsia on, niin pyydättekö niiltä ruokarahaa, vai saavatko asua ihan ilmaiseksi vanhempien hoteissa? Ja jos maksavat, niin minkähänlaisista summista on kyse? Itte oon ajatellu ilmoittaa, että täyden palvelun ilmaisaasuminen loppuu ja asumisestaan saa ruveta maksamaan, kun ei ees kotitöitä tehdä ruokansa eteen.

Onks tää vähä röyhkeetä?

Kiitos todella paljon kaikille teille lörppäketjulaisille tsemppaamisesta! Nyt kun on vaikeaa tuntuu jopa tää virtuaalinen tuki olevan aivan mahtava asia. Kiitos teille kaikille siitä että jaksatte lukea ja tukea mun juttuja nyt! ! ootte aarteita

Taas tuli eteen tää sama ongelma kuin aikaisemminkin. Minä en haluais laittaa 4kk ikäistä vauvaani kelle tahansa hoitoon..

Miehelle se on yks ja sama kuka sitä hoitaa, mutta mulle ei todellakaan!

Nyt olin jo innoissani, kun oltas menty huomenna syömään ja elokuviin miehen kanssa. Hänen äitinsä piti tulla hoitamaan poikaa siksi aikaa meille. No minun korvaan kuulostikin, että hän oiski kauheen kiireinen ja olis parempi jos saatais joku toinen hoitaja. No mietin sitten omia vanhempiani, jotka asuu 50km päässä, että he tulisivat hakemaan pojan yökylään, kun meillä oli jokatapauksessa seuraavana päivänä menoa sinne suuntaan, niin samalla haettais poju pois.

Sitten yhtäkkiä mies olikin sitä mieltä, että hänenkin äiti voi sen yökylään ottaa.. sitten olin jo ihan että mitäs mitäs, kun piti joku toinen hoitaja keksiä kun anoppi oli kiireinen..?!

Sitten mies ehdotti että viedään lapsi täällä samassa kaupungissa asuvan veljensä luokse hoitoon.. Mutta enhän minä sitä sinne halua viedä, kun he ovat niin vähän olleet pojan kanssa tekemisissä eikä hän ole koskaan ollut kyseisen veljen asunnossakaan, eli ihan vieras ympäristökin! :O Miehelle ei tämä mennyt ollenkaan jakeluun kun sanoin etten halua sinne viedä, kun ovat "vieraita" eivätkä tunne meijän lasta ollenkaan, että miten häntä kuuluu hoitaa ym..

Nyt tuntus parhaalta idealta olla lähtemättä ollenkaan minnekkään elokuviin taikka syömään, ei paljoo kiinnosta enää...

Tää on sekavaa tekstiä, mutta oonko mää siis jotenkin liian herkkä tuon lapsen kanssa vai onko tää käyttäytyminen ihan normaalia? :D kun mies ei tunnu tajuavan, et miks mulle on niin vaikeeta lapsi laittaa hoitoon jollekin, joka sitä ei ole paljoa hoitanut...

Ja siis toinen on, kun mies laittas kokoajan lasta hoitoon omalle äidilleen, itse taas en haluaisi paljoa sinne sitä viedä, kun he roikottavat lasta kokoajan sylissä.. ja kun meijän poika ei viihdy kamalasti sylissä, mutta väkisin mummu sitten vaan pitää kun on niin ihanata....Aina vain "masua kipristää" (koska me ollaan varmaan syötetty väärin tms..) vaikka ongelma on vaan se, ettei se lapsi tykkää olla selältään sylissä...

Tapeltiin myös siitä, kun halusin olla yötä omien vanhempieni luona tässä taannoin lapseni kanssa, kun mies oli omillaan.. mies oli sitä mieltä, ettei lapsi näe tarpeeksi toista mummuaan (eli hänen äitiään)  vaikka ne ramppaa meillä harva se viikko ja myökin käydään niillä tosi usein!

Mä en jaksa tätä ainaista tappelua lapsen hoitoon laittamisesta! Mulle ois ihan sama vaikka oltas vaan kotona , miks se pieni pitää olla kokoajan hoitoon laittamassa?! Mies selkeesti kaipaa kahen keskistä aikaa minun kanssa, mutta mulle alkaa olla jo ihan sama. äh..

Kirjoitin vähän aikaa sitten yhdestä sukulaisesta, jonka kanssa jouduin riitoihin. Koin, että hän astui minun reviirilleni. Tänään näin hänet ekan kerran kasvotusten ja pyysin anteeksi. Käsittääkseni olemme sovussa, kun hänkin sanoi: "Sattuuhan noita."

Olo on kyllä paljon mukavampi, kun ei tarvitse riidellä esim. hänen kanssaan. Varmaankin noita sanomisia tulee sukulaisten ja tuttavien kanssa jatkossakin, mutta minusta tuo anteeksi-sana on aika tehokas väline riitojen sattuessa.

Olimme miehen kanssa 4 vuotta yhdessä, joista kaksi vuotta olimme naimisissa. Tyttäremme syntyi tammikuussa 2011, jolloin hän oli 3kk, kun menimme naimisiin. Aloitin työt uudestaan merillä viime vuoden syyskuussa. Silloin kaikki oli vielä hyvin, kunnes joulukuussa kaikki muuttui. Mies alkoi vaatimaan minua olemaan laivassa aina sen kaksi viikkoa, vaikka seisoimme satamassa viikonloput. En olisi saanut mennä työkavereiden kanssa mihinkään ja kotona piti olla hänen ja tyttäreni kanssa 24/7. Halusinkin olla tyttäreni kanssa, mutta olisi välillä tehnyt hyvää, kun olisi saanut tavata vanhoja kavereita. Keväällä hommasin kuntosalikortin ja sekin jo nosti metelin. Se kuulemma tarkoitti, etten halunnut viettää tyttäreni ja hänen kanssaan aikaa. 

Lopulta suhde päätyi ainaiseen riitelyyn ja siihen kun mies itse vietti viikonloppuisin aikaa kavereindensa kanssa aina silloin, kun itse olin töissä ja tytär tietenkin hoidossa. En vaan enää jaksanut katsoa, kun tytär kärsi meidän riitelyistä, joten tokaisin miehelle, että haluan eron. Saimme tyttären kanssa kivan kämpän ja mies suostui lopulta siihen, että sain tyttären omaan osoitteeseen eli olen lähihuoltaja. Kuitenkin lastenvalvojalla mies väitti, että halusi tyttären osoitteen itselleen. Itse kuitenkin koen päävastuun tyttärestämme olevan minulla. Olenhan kuitenkin aina kotona ollessani ollut tyttären kanssa 24/7, vaikka tätä aikaa en muuttaisi.

Onko joku ollut vastaavanlaisessa tilanteessa ja miten olet/olette selvinneet erosta?

Tyytyväinen olen. Löysin hyvän palvelun [url href=http://sinunvahti.kingroom.eu/]http://sinunvahti.kingroom.eu/[/url]

Kertokaa mulle ihmiset miksi joillaki ihmisillä on tarve mollata muita että itte näyttäis paremmalta mulla on yks tämmönen kaveri joka aina haukkuu muita mulle ja kuulemma mua muille.. mie oon monesti miettiny että pitäiskö laittaa välit poikki mutta ku ne sen lapset tykkää ku siellä kayään niitten kans olemassa ja ne käy meillä joskus yökyläileen ku en kuiten niitä lapsia haluais hylätä niin oon sitten jääny väleihin kyseisen ihmisen kanssa onko kellään kokemusta saako sille vihjaamalla tyhyjän paskan jauhamisen loppuun kuiten ku mun tyttö kasvaa niin en haluais että se ottaa semmosta mallia että toisita saa puhua pahaa..

Nyt sitä ollaan onnellisesti avioliitossa ja vieläkin pahempana riesana on miehen suku. Yrittivät jopa pilata häämme puhumalla muutamalle vieraalle, ettei häitä olisi pitänyt viettää ja kuulin heidän todenneen jossain kohti meidän rakkaudesta: toivotonta. Kaiken lisäksi yrittävät minulle esittää niiin mukavaa, vaikka heidän suunnitelmissa oli meidän häiden pilaaminen.. Se yritys jäi siihen, kun isäni sanoi heille, että älkää pilatko häitä. Kuitenkin senkin jälkeen tapahtui esim. tuo kommentti toivotonta, jonka läheinen ystäväni kuuli. Kaikki muut iloitsivat meidän rakkaudesta, hymyilivät ja olivat tyytyväisiä, paitsi he.. Näinköhän kertaakaan heidän hymyilemän. Itse sain kuulla nuo karseat teot seuraavana päivänä häistä. Vanhempani, eivätkä nähtävästi muutamat vieraat halunneet pilata päivääni. Häistä melken viikko taaksepäin, miehen sukulaiset yrittivät vielä viimeisen kerran yrittää puhua häiden perumisen puolesta miehelleni. Aivan uskomatonta.. Heistä varmaan jokainen tietää senkin, että meille on tulossa näillä näkymin toinen lapsikin, ellen taas joudu kokemaan menetystä.. 

Näiden kamalien tekojen jälkeen, kaikkea en halua/pysty edes kirjoittamaan, he vaativat nähdä poikaani.. Miten voisin antaa rakkaan poikani heidän luokseen? Häissämme oli sellainen visailu, jossa kysyttiin poikani syntymäpäivää ja he muistivat päivänkin ihan väärin.. Toki eihän sitä voi kaikkea muistaa, mutta jos poikani olisi heille todellä tärkeä, luulisi heidän muistavan edes poikani syntymäpäivän.. Ja niin.. Poikani on heidän ainut lapsenlapsi. 

Kun kuulin heidän teoistaan, niin kyllä tuli paha mieli ja tämä raskaus kun vielä herkistää minua.. Hääpäivämme oli todella ihana ja tärkeä meille ja he yrittivät tulla pilaamaan sen. Viikko häistä he vielä sanoivat, etteivät halua tulla häihin, mutta vaihtoivat yllättävän nopeasti mielipiteensä, ja silloin minulle tuli ajatus, että onkohan heillä jotain pahaa mielessä.. nähtävästi oli.

Niin, tai en mä tiedä. Oo ihan pihalla, ja hajalla. Nää alkuvuoden tapahtumat vaikuttaa aika lailla meidän parisuhteeseen ja sitä myötä perhe-elämään.
Mä oon jotain niin paljon erilaista kun ennen, oon kasvattanut jonkun järkyttävän suojamuurin ympärilleni enkä päästä edes ukkoa siitä läpi. Tai päästän, kuulemaan vaan valituksen ja mäkätyksen.
Miten mä saan ton suojamuurin pois ja löydän taas oman itseni?

Hei taas arvon mammat. Vähän ollut taukoa taas täällä käynneissä. Täällä porukka vaihtunut paljon näkyy ja kyllähän se ihan luonnollista on. Miullaki tuo pienin jo menee syksyllä kouluun.

Mut siis pulma tai kysymys nyt ois jos joku osaisi jotain neuvoa. Eli ku muutan uuen miehen kans yhteen ja lapset luonnollisesti myös niin mihin tukiin se vaikuttaa lasten osalta? Ainakin lapsilisiin, mut mites elarit? Oon kyllä kelalle menossa loppuviikosta, mut oisko jollain tietoa?

Piitkästä aikaa oon onnellinen ja todella ootan kovasti yhteenmuuttoa. Lapset oottaa myös ku saavat omat huoneet.

mieheni ei anneta pitää isyysvapaata ollenkaan ollaan pian lapsen syntymästä asti (26.8.2012) kysytty että onnistuuko isyysvapaan pitäminen niin aina sanotaan ettei nyt..aivan ihmeellistä touhua.tosin olen minä hyvin tytön kanssa pärjännyt kahdestaanki päivisin mutta kyllä sitä välillä tarvii toistakin vaikka käy meillä kodin hoitaja mutta vain 2 kertaa viikossa mutta kyllä se kivaa olis jos tytön isä olisi sen vapaan ansainnu..

Pidemmän kaavan tarina . .

Muutaman kuukauden yhdessäolon/asumisen tulokseni tulin raskaaksi edeltävänä iltana kun tulevan lapsen isän täytyi sitten siirtyä työtehtäviin satojen kilometrien päähän minusta.Olimme kuitenkin vielä "me"-asteella tulevaisuuden suhteen ja keskittyisimme töihimme. . Tein raskaustestin 1 ½kk hänen lähtönsä jälkeen joka oli positiivinen. Iloinen uutinen se ei hänelle ollut ja itsekin menin sokkiin. . Asiaa puitiin puhelimitse ja hän luuli minun tulleen (hänen) päätökseensä että raskaus keskeytettäisiin. Minä ilmoitin hänelle kuitenkin että lapsi tulee maailmaa ja hänen on tehtävä myös oma päätöksensä asiaan. Hän sanoi että emme voi enää tapavata tai olla yhteydessä koskaan. Ja olen nyt ollut yksin tämän asian kanssa lähes kuukauden..  Tarinani on sekavasti kerrottu mutta tulipahan suusta ulos :)

Minusta tulee äiti mutta lapsella ei ole isää. Miten tällaisesta voi selvitä ?

Heips!
Millaisia kokemuksia teillä koiran ja vauvan ensitapaamisesta? Olisiko jotain vinkkejä miten kannattaa tuo sairaalasta vauvan kanssa kotiintulo hoitaa, ja koiran totuttaminen ja vauvaan tutustuttaminen? Meillä 2 ihan kilttiä pienikokoista koiraa, aika vähän kyllä olleet ihan pienten lasten kanssa tekemisissä....

Tervehdys kaikille. Aina silloin tällöin tulee mieleeni, että en jaksa millään kestää mieheni hiljaisuutta. Hän puhuu varsinkin viikonloppuisin minulle todella vähän. Välillä on omissa ajatuksissaan, välillä tuntuu olevan vihainen jostakin, joskus ehkä masentunut. Syytä hiljaisuuteen en tiedä, enkä saa siihen häneltä selitystä. Viimeksi hän toissapäivänä tokaisi: "Hiljaa oleminen on kansalaisoikeus. Älä tule kyselemään!"

Toki joskus jokaisella on oikeus omaan rauhaan, mutta minusta meillä on liian vähän sellaista normaalia jutustelua, rupattelua, juttelua niistä näistä.

Mies on aivan mahtava isä lapsillemme ja hänessä on muutenkin paljon hyvää. Jos eroamme, hän varmasti löytää pian uuden kumppanin, ja ajatus lasten "jakamisesta" äitipuolen kanssa surettaa jo etukäteen. Tilanne on aika lailla kestämätön.

 

Olemme olleet yhdessä vähän yli kymmenen vuotta, naimisissa niistä kahdeksan. Meillä

siis, en tiedä mitä tekisin tulevan lapsen isovanhempien suhteen?? 

onko niillä oikeus tietää lapsesta vai ei?

vaikka isä ei oo missään tekemisissä lapsen kanssa. mikä on lapsen edun mukaista?

Minulla ei ole ollut oman äiti kanssa koskaan hyvät välit, koska itse olen joutunut muuttamaan 14-vuotiaana pois kotoa ja nyt hän on liiankin kiinnostunut perheeni asioista kun meille syntyy vauva. En kuulemma itse tiedä mistään mitään, enkä osaa mitään. Tavaroita en saisi valita enkä myöskään lapseni vaatteita. Vaan kaikki pitäisi vain ottaa kaikilta vastaan jotka haluat antaa jotain. Samperi kun rupeaa tulemaan korvista savua! Mieheni äiti taas ei näytä ymmärtävän, että vaikka meidän tulomme ei ole samaa koko luokkaa kuin mieheni siskojen miehillä pärjäämme hyvin ja pyydämme kyllä jos jotain tarvitsemme. Emme mekään mitään köyhiä tai jälkeenjääneitä olla.

Auttakaa, miten jaksan noiden ihmisten kanssa? Kun tuntuu, että minä en ole se äiti vaan he!

Olen itse tässä viimmepäivinä alkanut miettimään miten mun ja tuon kihlatun kanssa parisuhde näyttää vaikka 5-10v päästä. Jotenkin pelkään tulevaisuutta,että jos meidän seksielämä ei kohtaa enää ollenkaan, ollaan yhdessä vain lapsien takia ja tunteet loppuu kokonaan tai jotain muuta tapahtuu ja erotaan. Meillä on 14v ikäeroa. Olemme lasta yrittäneet pian 6kk. Pelkään, ettei meille jää enää yhteistä aikaa toisillemme,kun lapsia ehkä jonain päivänä tulee tai seksikin alkaa olla vain sellaista rutiinia hommaa tai sitä ei ole ollenkaan. Mitenkä teillä muilla on mennyt parisuhde kumppaninne kanssa ja kukoistaako teidän parisuhde nyt kun on lapsia ja oletteko onnellisia yhdessä? En nyt oikein osaa tätä selittää tarkemmin,mutta onkohan kukaan muu ollut samassa elämäntilanteessa,kun minä ja miettinyt tälläisiä asioita? :)

Eli mullahan siis edellisestö suhteesta 3,5v tyttö, exän kaa ollaa parhaita ystävii, ja tyttö on siellä 1-2 yötä viikossa. Uuteen mieheen tyttö on suht hyvin tottunu ja sillee mut sanoo ettei tykkää siitä välillä. Ja muuten kyllä kyselee koska se tulee töistä kotiin ja koska pääsee leikkii sen kaa jne. Ja meillehän on nyt tulossa uusi vauva. 12.3 on laskettu aika. Miten muiden uusperheiden arki sujuu?

Hei, halusin kirjoitella tänne tästä aiheesta, sillä minulla on 1,5v maltankoira ja odotan esikoistani. Minulle sanotaan että pitäisi luopua koirasta kun vauva tulee ja minua todellakin harmittaa tämä asia. Koirani on kun oma lapseni ja se kuuluu perheeseen. Haluaisin tietää onko tämä siis totta että koira on hankala pitää kun tulee uusi vauva taloon? Onko kenelläkään kokemusta asiasta? Onko teillä ollut koira ja miten sen kanssa on sujunut? Oma koirani on kiltti ja on tottunut lapsiin eikä riehu niiden ympärillä lainkaan. Tämä asia todellakin masentaa minua sillä en halua luopua koirastani. Olisi ihana kuulla muiden tarinoita:-)

ongelma on tälläinen, olen raskaan (13viikolla) ja lapsen isä ei suostu tunnustamaan lasta omakseen :O voinko pakottaa isän tunnustamaan isyyden lapseen, katsoen sen olevan lapsen edun mukaista? kun lapsi tulee joka tapauksessa kyselemään ku on hänen isänsä jne.. 
auttakaa mua, olen epätietoinen ja toivoton tän asian kanssa :/

minkä ikäisinä teillä isovanhemmat ovat suostuneet hoitamaan vauvaa? en nyt siis tarkoita yökyläilyä vaan siis ihan vaikka muutamaa tuntia hoidossa? minulla puskee ressi päälle ku on tuo muutto parin viikon päästä ja mun vanhemmat ovat niin arkoja etteivät tohdi ottaa puolivuotiasta vauvaa edes tunniksi sinne. onhan tuo poju toki vaativa (täytyy kantaa ja hauskuuttaa koko ajan, muuten alkaa huuto) Jotenkin hankalaa sitä muuttoa puuhata vauvan kanssa ku pitää sitte aina välillä kesken kaiken syötellä ja nukutella tms. miun äitee oli tässä käymässä muutama päivä takaperin ja katteli meiän touhua ja totes ettei hän uskalla poikaa ottaa hoitoon, kun on noin kiukkuinen. eivät kyllä noita vanhempiakaan muksuja ole hoitaneet ku vasta sitte vähän vanhempina (2 vuotiaina) kuin mie taon niille sitä itsevarmuutta että kyllä ne pienen hetken pärjää sen kanssa?

en jaksa koko juttua alusta asti kirjoottaa...mut loppu sanat oli "haista sinä paska" mies katto makkaris tv:tä ja minä syötin muksua olohuonees kattoen toista kanavaa,,no mies huutaa makkarista et tulee yks ohjelma mis tuttuja..no käänsin kanavaa..pian huutaa kattokko..sanoin et joo joo...sen jälkeen tuli jotta "haista sinä paska" on se mukavaa ku tuollaasia huudellaan..menin sanattomaksi..en vastannu sitte mitää...mitä tuohon olis voinu sanoo..ite en kuvitteliskaa et tollei sanoosin toiselle..ja jos vahingos sanoisinki niin pyytäisin anteeksi het perähä...onko muilla tullu tuollasta et haistatellaan toiselle...ei se kovin mukavan kuuloosta oo..meinaan kyl sohvalla nukkua yöni..ajatelkohot mies sängys mitä tahtoo...

Odotusaikana miehelläni ja minulla oli todella eriävät mielipiteet vauvan sukupuolen selvittämisestä ja kertomisesta. Mieheni sisaruksilla on paljon lapsia ja hän on itsekin todella lapsirakas. Heillä on myös suuri suku. Minulla taas on pieni suku ja olen ensimmäisten joukossa saamassa perheenlisäystä tai niitä harvoja, joilla on perhe en tapaa koskaan. Olen ennen puolisoni tapaamista inhonnut ja pelännyt lapsia ja ajatellut etten koskaan halua lapsia. Mutta tietenkin tämä on toivottu ja haluttu raskaus, mutta muutos minussa on ollut suuri ja annan itselleni armoa totuttautua että "äidiksi kasvetaan". Siksi olenkin halunnut että hankimme hyvissä ajoin vauvatarvikkeita, että siinä saa kasvaa odotellessa henkisesti ennen kuin se näkyy fyysisesti :) 

Mutta se pointti. Mieheni halusi että lapsen sukupuoli selviäisi vasta syntyessä, minä taas halusin että otamme selville sen ja olemme alusta asti avoimia asiassa. Lopulta pääsimme sopuun että eka lapsi katsotaan ja kerrotaan, seuraavan lapsen kohdalla toteutetaan sitten miehen tahto. Mutta viikkoa ennen rakenneultraa mieheni sanoi ettei sukupuolta sitten kerrota kellekään. Se aiheutti aivan valtavan rotkon välillemme, mieheni ei voikaan ymmärtää miten tärkeää minulle on iloita lapsesta perheeni kesken, puhua raskaudesta ja sen tuomista tunteista oman äitini kanssa ja tietenkin alkaa jo toteuttaa sitä suunnitelmaamme tehdä tytöstä tyttömäinen ja pojasta poikamainen. Mielipaha sopimuksen rikkomisesta oli niin suuri, että olen lohduttautunut ajatuksella ettei mieheni voi olla möläyttämättä asiaa perheelleni, joka on todella tohkeissaan ensimmäisestä lapsenlapsesta. Onhan tässä vielä aikaa.. 

Kun saimme rakenneultrassa tietää kumpi on tulossa, en voinut soittaa kellekään ja kertoa. En siis todellakaan ole mikään juoruakka jolla on tarve kertoa kaikki kaikille, ei ole kyse siitä. Tuli olo ettei voi iloita asiasta kun pitää varoa sanojaan. tottakai toisten innostus, onnittelut ja ideointi/haaveilu tuntuu hyvältä ja tukee ja kannustaa itseäni. Mieheni on oikeastaan rakenneultran jälkeen herännyt raskauteen, juttelee silloin tällöin vauvalle ja silittelee masua mutta hän on sanonut ettei halua tehdä sitä joka päivä ja puhua siitä koko ajan. No, minullahan tämä raskaus ja vauva on mielessä ,luonnollisesti, oikeastaan joka sekunti vaikka touhuaisin muuta. 

Nyt on siis siinä pisteessä, että en voi puhua kellekään raskaudesta ja tuntemuksistani täysin, koska pelkään lipsauttavani sukupuolen jollekin ja mieheni kanssa en voi jutella koska häntä ei välttämättä kiinnosta tietyt asiat tai hän ei halua keskustella joka päivä raskaudesta. 

Tuskastun, tuntuu etten voi tai SAA iloita ja nauttia raskaudesta täysin mitoin. Mieheni puolestaan kokee että hänenkin tahtonsa pitää saada tässä asiassa läpi. Ihmettelen vaan mihin se aiempi sopimus katosi.. Kai minäkin voin sitten seuraavassa raskaudessa tehdä tuollaisia yllätyksiä.. Suututtaa kyllä niin kovin taas tämä asia! 
Mieheni on nyt alkanut perustella asiaa että hän on aina ajatellut (jo siis ennen minun tapaamista) että ei halua selvittää tulevien lastensa sukupuolta. Tässä nyt on kaksi eriävää kantaa, joista toinen enemmänkin psykologinen ja toinen mieheni tuntien täysin periaatteellinen.

Antakaa hyvät ihmiset mielipiteitä ja mieluiten vielä omia kokemuksia vastaavasta. Tämä asia raastaa meidän välejä ja etenkin minua, miehelläni kyllä on rauha asiassa niin kauan kuin kukaan muu ei tiedä kumpi meille on tulossa.

Tänään kysyin häneltä, voisiko hän kuvitella salata sukupuolen vielä synnytyksen jälkeen ristiäisiin asti. Silloinhan viimeistään asia on hänellekin vähintään yhtä todellista kuin mitä minä koen vanhemmaksi tulon olevan nyt. 

Minulla on jo pitkään ollut mielessäni asia, josta en onneksi kovin aktiivisesti hermoile. Ja mietintäaikaakin on vielä puolisen vuotta. Mutta sitten tulen hyvin todennäköisesti tekemään ratkaisun, josta tulen saamaan todella paljon kritiikkiä sukulaisilta ja tutuilta. Aion nimittäin irtisanoutua ns. hyvästä, vakituisesta työpaikasta. Paikasta, jossa saisin olla eläkeikään asti.

Syy siihen on se, että muutimme toiselle paikkakunnalle jo lähes kahdeksan vuotta sitten, ja olemme ehtineet juurtua tänne. Lapsilla on kavereita ja harrastuksia, vanhimmalla koulukin jo alkanut. Tuntuu mahdottomalta muuttaa takaisin (olen siis ollut kotona kahdeksan vuotta). Enkä myöskään jaksa kulkea lähes 90 km yhdensuuntaista työmatkaa. Tällä uudella paikkakunnallakin lienee jotakin vastaavaa työtä saatavissa, mutta varmasti vain pätkätöitä.

Iltaa kaikille mammoille. Olisin kiinnostunut tietämään, onko kellään tietoa dementian oireista. Eräällä vanhalla ihmisellä (mahdollisen tunnistamisen pelossa en kerro henkilöllisyyttä) on ollut viime aikoina todella omituista käytöstä lähinnä minua kohtaan. Todella erikoista ilkeilyä, en oikein osaa selittää, mutta tulee aivan yllättäviä kommentteja. Kellään muulla samanlaisia kokemuksia jonkun vanhuksen käytöksestä?

Kun käymme anoppilassa otan 1,6v. pojalle omat ruuat (pääruoka) mukaan. Siis koska en viitsi ruveta erikseen kokkailemaan siellä..Anoppi tekee TODELLA mausteista ja suolaista ruokaa ja meidän poika ei sitä suostuis syömään. Mulla on pakkasessa valmiiksi rasioihin tehtyjä annoksia meidän kotiruokaa jonka sitten vaan otan mukaan. poika on lisäksi aika sihtikurkku vielä, että ruuan rakenne on kanssa tärkeä, et se ei oo mitään sitkeetä lihaa tms.

Lisättäköön et yleensä anoppi tekee itämaisia ruokia, joissa oikeasti on sitä chiliä..ei siinä mitään itse nautin niistä herkuista, mutta muutaman kerran anoppi on ihmetelly et eikö hänen ruokansa kelpaa..Toki poika saa maistaa anopinki ruokia, mutta kun ei oikeen mene alas, nii helpompi musta ottaa valmis vaan mukaan.

Lisäksi heillä on ruoka-ajat aivan toiset ku meillä, lounas ois valmiina vasta kun poika herää päikkäreiltään klo. 14-15 välillä..

Mua niin tympii. Mies menee takaajaksi vaikka en antanut lupaa sille. Itse en ole takaamassa ketään enkä menisi takaamaan ilman kysymättä. Mies vain sanoi mulle että lähtee takaamaan. Toinen asia. Jos haluaa avoliitosta erota. Meillä on yhteinen lapsi. Lapsen sukunimi on sama kuin miehen. Pitääkö mun taistella itselle käräjillä yksin oikeudet lapseen, jos niin haluaisin. Kuka tietää sen kertokaa.

perjantai aamu..mieski kotona..itelläni on flunssaa..joten oletin että mies hoitaisi aamu rutiinit neidin kans..ei edes tuntia keretty hereillä olla ku se alko..mä en tee mitää likans kans..en anna sille ruokaa oikeen,en leiki sen kans,en opeta sille mitää...mä vain istun sohvalla kattomas tv:tä kaiket päivät..ja tietokoneella.mä en kerta kaikkiaan tee mitää miehen mielestä. ja mun syytä on että likka välillä kiukuttelee ikää melki 2vuotta..likka pitääs vierä miehen mielestä hoitoon että oppis jotain..ku mä vain istun sohvalla.. oikeesti mun ja neidin päivä menee näin..aamulla herätään..aamupuuro rauhas syörään..itelle laitan kahvin sitte vasta..ja syön sen jälkeen ku likka on syöny..sillä välin neiti hakee lempilelunsa huoneestaan ja näyttää sitä äitille 3 ja pyytää leikkiin mukaan..pian lähetään pihalle..koiran kans..sään salliessa leikkipuisto tai oma takapiha..pian päikkärit..sillä välin siivoon,teen ruoan,pesen pyykkiä jos on,ja sit voin sielä koneella käyrä kattomas päivän uutiset..eli oon vissiin huono äiti. kaikki muut on niin täydellisiä.huomisesta oli puhe tehä jotain perheen kesken.kylpylä..mut miehelle on tärkeempää mennä töihin vaikka ei oo pakollista..pitkästä aikaa miehellä vapaa vkl:pu eikä halua tehä mitää perheensä kans mitä oli sovittu. tuntuu että mut on oikeen kunnolla lytätty maata vasten tänään. ei minkäänlaista kunnioitusta..muutenki tämä ei tunnu parisuhteelta enää..paremminki kämppiksiltä..kaipaan sitä läheisyytä mitä en saa..toisen kainaloa viileinä iltoina mihin käpertyä..oon sen miehelle sanonu..mut ei näytä ymmärtävän.

Luin tuolla erästä ketjua jossa pääosassa oli kaiketi väsyneet isovanhemmat, jotka sitten purkivat kiukkuaan lapsenlapsiin. Vastauksissa oli kaksi ääripäätä: Toiset kehottivat vähentämään mummulassa käyntiä ja toiset jatkamaan mummun ja papan luona kyläilyä koska "lapselle on tärkeää tavata isovanhempiaan". 

Tästä tuli mieleeni, miten tärkeää mielestänne on lapselle tavata isovanhempiaan? Miksi se on tärkeää? Voiko olla tilanteita jolloin isovanhempiin kannattaa ottaa etäisyyttä tai ehkä jopa estää heitä tapaamasta lapsenlasta? Tahtoisin kuulla ajatuksia puolesta ja vastaan.

Kerron vähän omia taustojani: Minulla on huonot välit omiin vanhempiini, isääni en ole pitänyt mitään yhteyttä vuosiin tämän vakavan alkoholiongelman vuoksi ja koska isäni on vuosien varrella satuttanut minua niin pahasti etten voi painaa niitä asioita villaisella. Lisäksi äitini on satuttanut minua hyvin paljon myös, veikkaan että äitini on jollain tavalla psyykkisesti sairas kuten isänikin. Meillä oli lapsuudessani henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä alistamista yms. jotka ovat jatkuneet näihin päiviin. Siksi en pidä vanhempiini yhteyttä ja äitiäni tapaan max. kaksi kertaa vuodessa. Veljelläni on 4 omaa lasta ja isäni on näistä lapsista innoissaan koska pääsee esittämään hyvää ukkia, äitiäni ei nämä lapset kiinnosta.

Sitten appivanhempiin. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kolmisen vuotta ja koko tänä aikana anoppini ja kälyni eivät ole minua hyväksyneet. Todellista syytä tähän voin vain arvella mutta veikkaan että syyt löytyvät masennuksestani ja anopin ja kälyn mustasukkaisuudesta poikaansa ja veljeään kohtaan. He ovat kaikin tavoin yrittäneet rikkoa välejämme ja jopa naimisiinmenommekin he yrittivät estää mutta eivät siinä onnistuneet. Veikkaan että he ovat jonkinasteisia luonnehäiriöisiä sillä merkit viittaavat siihen. He saivat appiukkoni mukaan juoneensa kirota mieheni ja minun suhde vaikka ennen tulin hyvin toimeen appiukon kanssa. Eniten minua on kuitenkin loukannut anoppini sanat minun kelvottomuudestani äitiyteen masennuksen vuoksi ja ettei tämän sairauden vuoksi minun pitäisi lisääntyä + että pitäisi olla talousasiat, opiskelu- ja työasiat yms... kunnossa plaa plaa plaa... Käyn töissä ja mieheni opiskelee, hyvin olemme pärjänneet. Ja heitän vielä ajatuksen: Monellako pari-kolmekymppisellä on asiat siinä mallissa että on asunnot, autot ja opiskelut sekä työt siinä mallissa että enää lapsi puuttuu? Aika monella on elämä silloin vielä kesken, jos ymmärrätte mitä tarkoitan... ;) Mutta tuo että sairauteni vuoksi olisin kelvoton äidiksi, se minua loukkasi syvältä. Varsinkin kun olen terapiassa tehnyt valtavan työn saadakseni itseni siihen pisteeseen että jaksan opiskella avoimessa yliopistossa ja käydä töissä ja että voin paremmin kuin vuosiin. Emme ole olleet yli vuoteen tekemisissä mieheni perheen kanssa. Raskaudestani ei mieheni perhe tiedä, kerromme aikaisintaan lapsen syntymän jälkeen.

Näiden kaikkien tapahtumien valossa mietin, miten paljon lapsemme on tekemisissä isovanhempiinsa? Lapsemme on määrä syntyä ensi vuoden alussa. Itse en haluaisi olla näihin tuleviin isovanhempiin missään tekemissä oman mielenterveyteni ja perheemme hyvinvoinnin vuoksi. Lastenhoitoapua emme varmaankaan tule heiltä saamaan koska etäisyyttä on 200km ja 300km. Emme tosin kyllä kaipaakaan arvosteluja ja moitteita sekä vertailuja kälyni ja serkkuni "täydellisiin" perheisiin.

kyllä mulla taas palaa pinna tuon lasten isän suhteen. eli näillä kahdella vanhemmalla muksulla on eri isä ollaan erottu parisen vuotta sitten ja lasten tapaamiset on sovittu keskenämme ihan sovussa. sovittiin että lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään. tästä isä alkoi kuitenkin noin vuosi sitten luistaa, halusi juosta kavereiitensa kanssa baareissa yms. viikonloppuisin, hän itse ehdotti että voi ottaa viikolla näitä yöksi. nyt muutama kuukausi mennyt niin että lapset menee sinne, minun täytyy ostaa ruoat sinne mukaan, isällä ei ole, lainata rahaa jota isä ei kuitenkaan maksa takaisin (on jo monta sataa velkaa) on sovittu että muksut on siellä aina kaksi yötä kerrallaan. no nyt muutamalla kerralla ja myös tänään isä soittaa että minun täytyy hakea lapset jo yhden yön jälkeen koska tahtoo päästä SIIVOAMAAN!!!!.... tänäänkin siis lapset haettava sieltä aikaisemmin kuin sovittu.. ketuttaa niin ettei tekis mieli antaa näitä enää ollenkaan sinne,mutta isä kuitenkin tahtoo lapset luokseen, ja sitten taas tahtookin niistä aikaisemmin eroon.. huoh..

en tiedä olisiko tämä aihe kuulunut gallupeihin, vauvoihin vai mihin :D

kyselisin nyt siis alle kouluikäisistä että millainen päiväohjelmanne on lasten kanssa? mielellään siis niiden joilla kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä mutta ei sen väliä jos muutkin haluaa kertoa kokemuksiaan =) lasten iät voisi myö laittaa ja kertoa vähän taustoja jne =)

ihmettelen siis omaa lähemmäs 30 kymppistä siskoani joka on mielestäni tosi vähän 2,5 vuotiaansa kanssa konkreettisesti yhdessä ja nyt hän odottaa toistakin.. hän opiskelee mikä on varmasti rankkaa mutta yliopistolla hän joutuu olemaan vain noin kerran kuussa ja enää on gradu tekemättä ja tämä tilanne on ollut siis jo vauvan kanssa.. en nyt tosiaan silti puhu mistään heitteillejätön kaltaisesta ongelmasta, ihmettelen vaan onko näin muillakin.. olen tullut siihen johtopäätökseen kun en viitsi päin naamaa puuttua tähän kun ei varsinaisesti mulle kuulu, mutta että hän jotenkin pitää lastaan kovin isona jo tai jostain syystä haluaisi/ajattelee lapsen kasvavan nopeammin kuin mitä hän on iältään, hän myös käyttää tosi isoja vaatteita pojallaan, samankokoisia kuin kaksi vuotta vanhemmalla serkulla on ja molemmat on ikäisensä kokoisia.. esim mun mielestä vasta eskarilaisen voi jättää yksin leikkimään, katsomaan telkkaria,videota tai esim syömään siis kokoajan, ja esim parvekkeellekin, mutta tämä poika tekee melkein kaiken mahdollisen yksin/niin että äiti välillä tarkistaa tilanteen muttei osaa oikein olla siinä mukana.. en usko että on masentunut tai muuta kuitenkaan, hän on aina ollut vähän mukavuudenhaluinen ja tuommonen..

luulen että siskollani on sama ongelma kuin minulla mitä pidän itsellänikin äitinä haasteena, ettei hän osaa elää hetkessä vaan miettii aina asiat tulevaisuuteen ja miettii varmaan jo lastaankin että voikun se on iso ja kohta se jo tekee sitä ja tätä.. esimerkkinä tästä periaatteesta kuviteltu tilanne jos lapsi tosi pienenä syökin yhtäkkiä hienosti haarukalla ruokaa ja on tähän asti syönyt lusikalla niin äiti antaa siitä eteenpäin aina sen haarukan vaikka lapsi ei kaikkea ruokaa osaa kuitenkaan syödä heti ensimmäisen kerran jälkeen haarukalla ja lapsi joutuu liian aikaisin ja vaikeasti sillä syömään.. jos ymmärrätte tämän periaatteen niin tällainen mielikuva tulee koko siskoni äitiydestä..

siskoni on myös kovin materialistinen ja tuntuu että hän yrittää pitää lapsen tyytyväisenä ostelemalla kalliita leluja vaikka ei kai se nyt onnellista lasta tee jos aina yksin leikkii tai että hän korvaa sillä menetetyn ajan ja saa hetkellisen onnen.. äiti siis sillä aikaa kun lapsi leikkii yms niin mm. laittaa pyykkejä, juo kahvit, käy koneella jne.. me olemme siis vanhemmillamme usein jossa näen heitä melkein viikottain, en tietenkään näe koko totuutta.. lapsi mun mielestä tarvitsee kehittyäkseen ja oppiakseen ja vaikka mihin niin sitä konkreettista leikkiä lagoilla, peleillä ja nukeilla jne..

he perheenä tekevät retkiä ja käyvät kaupoilla jonkun verran mutta niistäkin on tullut semmoinen mielikuva että aloite tulee vanhempien mieliteosta.. eli esim ajatuksena näin: vanhempien tekee mieli jotain hyvää että 'voisi mennä kauppaan, haluaisikohan tuo "teemu" tulla mukaan'. eikä niinpäin että 'mitähän kivaa nyt tehtäis "teemun" kanssa, voisi mennä ostamaan sen kanssa jotain namia sille ja samalla itselle'. tai että 'ulkona on kiva ilma vois mennä kävelylle, pitäiskö mennä teemun kanssa'; eikä että 'teemu varmaan tykkäis mennä puistoon ja siinähän pääsee samalla kivasti kävelylle'. nämä vaan esimerkkinä.

pojalla on myös viikonloppuna vaikeuksia ollut pitkään nukkua ollenkaan päviäunia mutta tutuillamme hoidossa hän kuumella nukkuu helposti kaksikin tuntia koska hoitaja on monta tuntia ulkona ensin mitä vanhemmat eivät tee kuin pari kertaa viikossa.. eikö lapset hyvi seinille ilman päivittäistä ulkoilua?!

enkä tarkoita että hän olisi huono äiti vaan varmasti paras lapselleen mahdollisuuksien mukaan, enkä itse ole mikäänn parempi, mutta haluaisin tietää teidän päiväohjelmastanne kun täälä liberossakin ehditte hengailla että paljonko olette päivittäin lapsienne kanssa ihan syömiset jne kaikki yhteinen konkreettinen tekeminen mukaan luettuna ja minkä ajan lapsi on yksin tai miehen/vastaavan hoitajan kanssa tai nukkuu, varsinkin viikonloppuna kun ei ole päivähoitoa.. löytyykö täältä näitä joille hetkessä eläminen on haastavaa ja mikä siihen olisi hyvä neuvo vanhemmille? kiitos jos jaksatte lukea :D:D

En oo pitkään aikaan käynyt katsomassa mitä tänne edes kuuluu tai muutenkaan mitään. Viimeisin kirjoitus taisi olla ennen kuin miehelläni syöpä todettiin.Eli siis kyllä,syöpä todettiin ja keuhkoveritulppa myös.Lapsemme ovat siis 2,5v ja 4,5kk(nuorempi yhteinen). Meidän vauva-arki ei ole ollut ihan ruusuilla tanssimista.Pienelle pojalle isän myötä on sairaala tullut tutuksi jo. Pienempi poika on isän tukena yrittänyt olla ja piristänyt. Itselleni tämä myös on ollut raskasta,juurikin luulin löytäneeni miehen joka jakais mun kans perhe-elämän,tajuan taas kantavani lapsia yksin ja huolehtivani kaikesta.Mieheni siis ei saa edes kantaa mitään,ei jaksa pitää poikaa sylissä.Käytössä silloin kun on kotona niin on vain seurana mulle. Lisäksi se miehen hoitaminen -.- yksi lapsi lisää käytännössä.Jos jotain positiivistä pitää hakea tästä elämänvaiheesta niiin ainakin miehelläni on ollut aikaa olla poikamme kanssa ja nähdä kuinka se kehittyy kun ei tarvitse töissä käydä. Ja myös vakuutusasiat oli kunnossa joten taloutemme saatiin hyvää jamaan.Itse olen yrittänyt välillä käydä töissä mutta olen huomannut että pojat tarvii mua paljon enemmän kotona,esikoinenkin jää kesälomalle hoidosta tämän kuun lopusta. Nyt tuttipullojen keittämistä ja nukkumaan,huomenna taas uudestaan samaa oravanpyörää :) 

p.s Me saatiin myös asunto myytyä,muutetaan isompaan kotiin.Sisustusta jipii!! :)

sai kuulla että sukulaiset puhuu pahaa seläntakana..ja vielä se lähin suku..sisarukset..äiti..isä.....eivät kuulemma tykkää musta..oon aika suorapuheinen mutta kyllä mietin mitä suustani päästän..tuli niin paha mieli ku kuuli..en tierä mitä pitääs ajatella..ensi tuli että en enää ikinä mee kotona käymään..tuskin tulee ikävä..tuskin huomaasis jos kuolisin pois...

Eli tilanne on nyt semmonen, että meidän lapsilla on neljä kummia molemmilla. Molemmilla kummeina minun sisarus ja miehen sisarus, miehen kaveri ja minun kaveri. Miehen kavereiden kummiuteen en aio puuttua, esikoisen vastaavan oon jo raakannu kummilistalta pois, kun viimeks kaksi vuotta sitten on esikkoa nähnyt, vaikka viime elokuuhun asti samalla kylällä asuttiin. 

Mutta nyt ongelmana on nämä minun kaverit. Ennen oltiin hyviäkin ystäviä, nyt ei olla toisen kanssa ristiäisten jälkeen paljoa nähty. Toinen kaveri "unohti" meidät sen jälkeen kun tänne muutettiin ja hän löysi itselleen poikaystävän. Kaikki yhteydenpito on jääny miun vastuulle ja sekin on aika hankalaa, kun harvemmin puheluihin vastataan edes ja viestiä on turha laittaa, kun niihin ei ainakaan vastata! Ei vaan jaksais enää tämmöstä yksipuolista yhteydenpitoa.. En silti kuitenkaan viittis luovuttaa, kun olis lapsilla taas yhdet kummit vähemmän. 

Ei minuu haittaa jos eivät joka kuukaus kerkiä käymään, se kaks kertaa vuodessakin (mitä se nykyään on, sillonkin kun minä oon ensin viikkokausia kyselly kylään) riittäis, jos edes välillä pidettäis yhteyttä puhelimitse ja olis kiva kun kummi itse välillä soittais edes kysyäkseen että mitä sille kummilapselle kuuluu. Toivon kyl tosiaan että lapset eivät ota kummeistaan oppia siinä, miten ystävyyssuhteita ylläpidetään!

Mietin et jos laittais molemmille kummeille viestiä asiasta, jos eivät vastaa, niin oma on häpeänsä, mut viestillä asia menis kuitenkin perille. Auttakaas minuu miettimään et miten mie asian kohteliaasti ilmasen, niin että kummit ymmärtäis, että en oo vihanen vaan oisin erittäin ilonen jos pitäisivät edes jonkinnäköstä yhteyttä!

Tuossa lauantaiehtoona ukko lähti viihteelle kavereineen enkä edes odottanu yöksi kotiin, ettei muhun sattuisi. 04:50 kävi ovi ja se tulikin mun yllätykseksi kotiin. :o Mulla oli muksu vieres nukkumas ku nukku niin helevetin huonosti, niin menin sit ukon kans olkkariin praataamaan, ja mehän praatattiin. Vaikka ukko oli humalassa, niin se oli hyvässä ja ns. järkevässä humalassa ja puhu oikeesti asiaa ja siitä miltä siitä tuntuu.

Nyt kun tiedän missä meidän paatti oikeen seilaa tämän korjausliikkeen jälkeen niin mun on paljon parempi olla. Ja niin taitaa ukonkin. Ja musta tuntuu että pian meillä menee paremmin kuin koskaan. :)

Askeleen taakse ottaneena ja kahta sormusta kevyempänä siis uusiin seikkailuihin!

P.s. Ukko sano ettei se laita mun sormeen enää ikinä rihkamasormusta (meillä oli hopeiset sormukset) ja että sit kun se sormus siihen sormeen menee, niin se on siinä koko loppu elämän.

et onko sitä rakastunu vielä?

meillä on kohta viisi vuotta takana ja kolme lasta. mun kaikki aika menee lapsiin, ehkä joskus ennätän tehdä jotain muutakin. mun miehellä on työt ja monimuoto-opiskelut siihe päälle ja sit meillä on raksa.

jos nyt vielä erikseen täytyy mainita, niin meillähän ei ole yhteistä aikaa. paitsi silloin tällöin, jos lapset saadaan aikaisemmin nukkumaan, niin hää yrittää tulla kainaloon. mut ei mua vois vähempää kiinnostaa, kun haluan olla sen hetken ennen nukkumaan menoa ihan niin, ettei kukaan oo mun iholla.

niin, mistä minä tiedän, että oon vielä rakastunu tuohon mieheen, kun ei mulla juuri nyt oo sellaista tunnetta? tuntuu, et hää on kuormittava tekijä tässä tilanteessa. mut ei kai sitä voi yhen äkin huomata, etten ookaan enää rakastunu? tai siis mitä pitäis tehä, kun hää on kuitenkin se, jonka kanssa tahdon elää lopun elämäni?

Kerroin jo aikasemmin mieheni mahdollisesta syövästä ja sairauksista,nyt olen itse aloittanut työt,olen saanut tt sopimuksen eli töihin tarvittaessa.Olen itse ajatellut että tekisin n 10 päivää/kk max. Lapset on 3,5kk ja 2,5v. Tiedän että lapset on pieniä mutta ne on joko mieheni hoidossa kotona,mummin tai lastenvahdin kanssa.Teen 4-8h päiviä sopimuksen mukaan. Mulle työt on miehen sairauden ja äitiyden takia nyt henkireikä,lisäksi en tiedä että jos menetän mieheni en haluaisi jäädä tyhjän päälle vaan että mulla olisi työ ja elämä kondiksessa.Mutta kuulen jatkuvasti mieheltäni että sun paikka on kotona,voit tehä pari päivää kk.Saan haukkuja myös siitä kuinka lapset olis kannattanu jättää tekemättä kun haaveilen vaan urasta. En koskaan ole ollut näin tyytyväinen itseeni kun nyt,haluan olla muutakin kuin vain se äiti.Työt on myös mulle sitä omaa aikaa,mulla ei o9le harrastuksia tai mitään muuta mihin menisin YKSIN :) Olenko mä nyt niiin hirveä äiti vai kiukutteleeko mieheni nyt turhaan?

Meillä siis semmonen tilanne että mies on ollu nyt 2,5kk töissä 80km päässä missä on superhuono palkka. meni sinne töihin miun vastusteluista huolimatta, eikä uskonu kun sanoin et enemmän jää rahaa käteen kun on kotona liiton rahoilla. Nyt ollaan sit lirissä raha-asioiden kans kun velkaa joutuu ottaa velan päälle kun ei rahat riitä laskujen jälkeen ruokaan kunnolla saati sit miehen bensoihin. (ite mies on nyt laskenu et jää 30e enemmän käteen nyt, kun mitä liiton rahoilla ja tuon 30e menee moneen kertaan kuussa niihin matkakuluihin jo) Mies lupas sillon pari kuukautta sitten (työpaikan kans oli myös sovittu) että on töissä 4pv/vk niin et lähtee ma aamuna ja tekee maanantaina pitkän päivän ja on vanhemmillaan yötä (anoppila on siis siinä miehen työpaikan vieressä) sit tiistaina tulee illaks kotiin ja ke aamuna taas lähtee ja tekee pitkän päivän et saapi perjantain vapaaks. torstaina oli sen tarkotus tulla kotiin. No muuten ihan hyvä. on ma-ti ja ke-to yöt vanhemmillaan, mut ei tee pidempiä päiviä kun ei kuulema jaksa! tekee siis 7-15 päivää ja sitten loppu illan siellä viettää vapaata ja rassailee moottoripyöräänsä! joten nytkin mies on töissä. ainoot perjantait mitä on vapaalla, niin kerta kuussa kun mulla on koulua. itellähän tässä ei nyt sit pahemmin omaa aikaa oo.. repii aika pahasti tää rahatilanne, kun joutuu lainaa ottamaan, eikä tietoa millon pystytään maksaa takas.. samaten ärsyttää tuo et mies valittaa ettei jaksa tehdä kahtena päivänä viikossa pidempää päivää, vaan mieluummin perjantaina ajaa vielä töihin ja takas.. (ja työ ei tod ole mitään raskasta, tiedän kun oon itekki sitä homma tehny) joten yhteenvetona minuu on alkanu ärsyttää koko mies ihan totaalisesti ja mie en tiiä mitä mie asialle tekisin. kiukku puskee päälle heti kun mies tulee kotiin. sillon kun mies ei oo kotona, niin ei minuu ärsytä yhtään(paitsi tietty jos ajattelen näitä asioita). ja en voi väittää etteikö olis käyny mielessä jo pari kertaa se, et pitäiskö tässä nyt erota sen takia et saisin ees joka toinen viikonloppu olla hetken rauhassa? ja joo. oon miehelle kertonu kaikki nää asiat, mut mitäs se auttais? mulla ei oo mitään paikkaa minne mennä et saisin hetken olla rauhassa ja mies ei suostu lähtemään lasten kans muualle kun tohon pihalle puoleks tunniks ja sieltäki huutelee koko ajan jotain.. 

en mie nyt tiiä saiko tästä kukaan mitään selvää. kiukuttaa vaan tää tilanne, enkä tiiä mitä tekisin.  niin ja en mie nyt sitä meinaa et mie tahtoisin erota, vaan mie tahtoisin tähän tilanteeseen jotain muutosta! mut eipä tähän nyt näytä olevan helpotusta tulossa ihan heti. miehellä siis työsopimus ens kuun loppuun asti..

kiitos. pakko oli purkaa jonnekki, kun tuntuu et pää hajoaa kohta muuten.

Miehelläni on luultavasti(varmistuu huomenna lopullisesti) todettu imusolmukesyöpä ja keuhkoissa veritulppa. Meillä tosiaan kaksi lasta,nuorin 3kk. Millaista apua itse hakisitte tai miten varautuisitte tulevaan? En haluaisi stressata tai hössöttää.Enkä ainakaan pysähtyä elämässämme. Onneks lapset pitää mut vauhdissa ja elämässä kii. Haluan siis mieheni toiveesta että jatketaan normaalia elämää. Mietin jatkoa että hoitojaksot on varmaan aikas rankkoja.. Enkä halua tästä mitään voivottelua tai sääliä,kukaan ei kumminkaan ole kuollut,elämä vaan koettelee meitä nyt näin :)

Ollaan päätetty lähteä miehen kanssa lomalle, ja todennäköisimmin ilman lapsia.
Mutta ongelmahan siitä muodostu!

Olin siis suunnitellu mielessäni jotain kolmen yön minilomaa jonnekin päin eurooppaa ja mies taas oli suunnitellut viikoksi äkkilähtöä tyyliin, et mennään kentälle ja katotataan mihin kone meidät vie.

Ite en siis osaa kuvitellakaan olevani viikkoa erossa lapsista, mut asiaa kun aloin oikein ajattelee, niin voishan se olla aika ihanaa! Ja kuitenkin halvemmalla pääsis nimenomaa viikoks äkkilähdöllä rannalle, kuin muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Eli se ois tosi jees, koska olen kotihoidontuella kotona, eli rahaa ei liikaa oo. Muuten mentäs ilmanmuuta lasten kanssa!

Mut oikeesti, pystynkö olee niin kauaa lapsista erossa? Oltiin pari vuotta sitte kaks yötä tallinassa ja mulla kirpos itku joka kerta, kun näin lapsia vanhempiensa kanssa (tosin olin sillon raskaana).

Ja jos jollain on oikein ihana kokemus jostain kaupunkilomasta (joka ois edullinen) niin kertokaa ja pelastakaa minut tältä pulmalta!

vime viikon lauantaina sain kuulla jotain mikä laitto kaiken uusiksi.. minulla on kaksi ihanaa lasta nuorimmainen täyttää 8kk puolison kanssa pidetty yhtä vuodesta 2009 ja viime lauantaina sain tietää mieheni pettävän minua.. ja miten minäkin olen panostanut tähän parisuhteeseen

Miun äiti on nyt 63 v. Se erosi miun paskiais-isästä joku 15 v sitten ja nyt viimeset pari vuotta se on "seurustellut" yhen miehen kanssa. Ja se mies on siis tosi kiva! Ja just äitille passeli, urheilee, tykkää kultuurista, tanssii ja on selvinpäin aina :) Ihan huippua! Ja se mies ei oo ees säikähtänyt meijän lapsia! :O :D Ne kävi esim. viime viikonloppuna pulkkamäessäkin :) Mie oon vaan niin onnellinen äitin puolesta ettei tosikaan!

ja mikä siinä on ku ei mies sitä huomaa??!! eletään niinku ei mittää olisi..odotan sitä hetkee ku ottaa kainaloon ja kysyy mikä hätänä..tää parisuhde tuntuu siltä että oltais parhaita kämppiksiä joilla on muksu...välillä on niitä hyviäki päiviä mutta niitä huonoja on enemmän..yhes välis tuntu jo siltä että nyt menee tosi hyvin..ja että asiat olis jo muuttunu parempaan...mutta ei..

Oon alkanu syystä tai toisesta leikittelemään ajatuksella erosta. Ja ajatus ei tunnu ollenkaan huonolta! O_o

Oon aivan äimistyny omista ajatuksistani, mut plussia ja miinuksia miettiessä oon kyllä vahvasti kallistunu sinne eron puolelle. Meil ei varsinaisesti huonosti mee, mut ei nyt voi sanoa, et meillä rakkauskaan kukoistaisi. Eikä mies oo oikeestaan koskaan läsnä, tekee pitkää päivää töissä ja sit tulee kotii kattoo, ku laitan lapsia nukkumaan. Sit pitäis vähän viihdyttää miestä ja sit saa rojahtaa sängyn pohjalle. Ei sinänsä valittamista, mut ai että tuntuis ihanalta, kun joku arvostais (ja näyttäis sen) mun panosta tässä torpassa. Okei, en nyt oikeesti kyl voi kehua olevani mieletön kodin hengetär, mut nää lapset imee mehut minusta niin täysin, etten jaksa tehdä kotitöistä ku ne ihan pakolliset. Miehestä ei oo just mitään apua, siis oikeesti! Tiedetään, mies pitäis laittaa ruotuun (mun äiti oli jo valmis hakemaan mulle avioeropaperit, kun ukko on niin saamaton vätys eikä auta minuu), mut ei minust oo siihen, kun en itekään tee kotihommia. Miten voisin sit toista käskyttää?

Kun asiaa on pohtinu, niin oispas upeeta olla sinkkuäiti! Sais lapset joka toinen viikonloppu isälleen, sillon vois mennä ja tulla miten haluaa, mennä vaikka tanssimaan, tuoda vieraita miehiä kotiin (no se ei kyl ois yhtään mun tyylistä, mut periaatteessa), sais olla laittamatta ruokaa koko viikonlopun, vois asua kuntokeskuksella, sais hemmotella itteään niin paljon ku sielu sietää! Vois vaikka lukea romaanin aina etäviikonloppuina!! Ja toi kodinhoitokin sujuis paljon luontevammin, kun ei tarvis odottaa, että se toinen osapuoli tekis jotain: jos haluu jotain tehtävän, niin se ois pakko ite tehdä! Ja miten helppoa ois arki yleensäkin, kun ei kaikkia päätöksiä tarvis kuljettaa toisen kautta, kaikesta vois vastata ite. Nytkin kyllä ite teen kaikki päätökset, mitkä lapsia koskee, mut silti kyl aina keskustelen niistä miehen kanssa.

 

Onks nää mun ajatukset normaaleja parisuhteeseen ja lapsiperheen arkeen liittyviä, vai haudonko mie jossain alitajunnassa ero

Pitää viel lisätä, et mielestäni rakastan miestä, mut en oo ihan varma. Toisaalta minuu ei haittais vaikka se minuu pettäis (oon sillä aina arvioinu rakkauttani), koska sittehän saisin hyvän syyn jättää. Nyt mul ei oikein oo syytä erota.

a?

oon tänne ennemminki tilanteestani kirjootelu..mitä viimeksi oon kirjootellu on parantunu viime kerrasta...nyt on uusi juttu...muutettiin hiljan uuteen kotiin..siitä lähtien kaikki mitä teen tai en tee on väärin. tavaroita laitan vääriin paikkoihin miehen mielestä...en siivoo jälkiäni tarpeeksi nopeesti..joka perkeleen päivä kuuluu nämä sanat...miksi tämä on täs..miksei se oo tuola..mitä tämä tekee täälä..miksei voi heti laittaa oikeille pakoille..vittu miten likaasta täälä on..oon niin kyllästyny ku tuota tavaraa on noin paljon. joka päivä on mulle henkisesti aika raskas..en tajua miksei mies ymmärrä et molemmilla on eri näkemys et mis se oikee paikka on sille tavaralle..ja meillä on yleis siisteys hyvä..ja yks mukula löytyy..pyykkiä pestään joka päivä..pyykkivuori ei kasva isooksi..moskaa ei oo lattialla...keittiö suhkot siisti..astioista voi vähä olla tiskialtaas..ku ei oo konesta joka pesee..en jaksaasi joka päivä kuunnella tuota samaa..ja oon yrittäny siitä sanoa..välillä tuntuu ku oon muksun kans kahen kotona et me pärjättäis kahestaa niin hyvin..ei oo kukaa valittamas mistää..en tierä ymmärsittekö mitä tarkootin tuolla kirjootuksella..mut sainpahan purettua täälä.-ku suurinpaan osaan kavereista ei voi kertoa ku ne menee sitte eteenpäin ne keskustelut..on aika rankkaa ku ei voi kavereihin luottaa...

täällä on monesti puhuttu toimivista ja toimimattomista suhteista, oma suhde toimii ja nyt löysin sen mikä siitä tekee toimivan.

meillä siis noudatetaan tätä:

[url href=https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10150878859383206&set=a.486700963205.265748.367032128205&type=1&theater]https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10150878859383206&set=a.486700963205.265748.367032128205&type=1&theater[/url]

linkkejä ei sais tosiaan laittaa mut tää on oikeesti hyvä. ei se paljoa vaadi että suhde toimii hyvin mutta sen se vaatii että nämä on molemmin puolisia arvoja ja sanoja.

:)

Kiusa se taitaa olla pienikin kiusa.Pojan isä päätti sit tehä asioista oikein vaikeita ja jätti menemättä lastenvalvojalle kun piti elatusmaksuja sopia.Lastenvalvojat yrittivät isää tavoittaa,mutta turhaan ja jätti useamman kerran menemättä. Sain sitten tänään puhelun lastenvalvojalta että mun pitää ottaa yhteyttä oikeusaputoimistoon. Enkä tiedä itkisinkö vai nauraisinko? Kertokaas nyt viisaammat mitä tulevan pitää ja saanko takautuvasti elarit? Sossusta en voi hakea koska avomiehelläni on riittävät tulot sossun mielestä :)

Meinasin jo laittaa tuonne juhlitaan osioon vähän sarkasmina mutta, mutta...

Meillä on siis 6v-uhma rantautumassa tähän taloon. Johan tässä pari kuukautta oli rauha maassa. Nyt alkaa selvästi oirehtia Mä_teen_mitä_mä_haluun - asenne ja ihan sama jos joku hänen tempauksistaan kärsii.

Ja pienempi alkaa ottaa raivoja joka ikinen kerta ku häneltä jotain kielletään. Mut kahtellaan kauanko tuo pienempi jaksaa kiukustella. Pientähän tuo vielä on. Ja rajoja haetaan kovasti. Mitä saa, ja mitä ei saa tehdä.

Mut tuon isomman uhmaan kaipailisin vinkkejä. Mitä on odotettavissa ja mahdollisesti kuinka kauan tässä saa taas repiä hiuksia päästään?