Moi, haluaisin kuulla millasia tuloksia muut on saaneet s-pappa ja HCG arvosta verikokeissa?

Heips, Liikkeiden laskemisesta tai oikeastaan liikkeiden puuttumisesta haluaisin tiedustella, että minkälaisia kokemuksia teillä on? Itsellä edellinen viikko oli vauvan liikkeiden osalta erittäin vilkas ja nyt parina päivänä en ole tuntenut montaakaan potkua. Olen nyt rv 23 ja ensimmäiset potkut tunsin viikolla rv21. Onkohan siis tässä vaiheessa vielä normaalia vaihtelua?

Hei

Kävin tänään neuvolalääkärin vastaanotolla. Pian tulee täyteen rv 16. Lääkäri yritti löytää sykkeen sydänäänilaitteella mutta yrityksistä huolimatta ei sitä löytänyt. Otimme ultraäänilaitteen joka kuitenkin näytti siltö, että sydän olisi siellä pumppaillut. Lääkäri totesi itse ettei osaa laitetta kunnolla käyttää joten koko tapaamisesta jäi epävarma olo, että mikä tilanne vauvalla on. Huomenna pääsen hoitajalle varmistuskäynnille mutta paniikki ja ahdistus siitä ettei mitään sykettä löydy on kova.


Onko kellään ollut mitään samanlaista tai antaa neuvoja.

S-pappa 976 ja hCGBV 54.6
Mitä muilla ollut? Tuntuu että mulla nuo ihan pielessä

Olen yrittänyt lasta nyt 4kk ja kahdesti tärpännyt-ja no, tullut keskenmeno.

Mitä teen väärin? 😞

Sain vasta tietää olevani raskaana, join rv 6 yhtenä päivänä runsaasti alkoholia, siis ihan kunnon kännit. Tämä on ainoa kerta kun olen juonut raskauden aikana. Onko muilla kokemusta että olisi juonut tuolla viikolla ja onko lapsi ollut terve? Huolestuttaa ihan hirveästi.

Täällä jos varmasti on ihmisiä jotka ovat kamppailleet elämässään myös mielenterveysongelmien kanssa. Nyt vuotta 2022 kun eletään niin toivottavasti tämä ei ole enää tabu aihe😃 Miten olette selvinneet raskauden aikana ahdistuksen kanssa? Minullakin alasajettiin venlafaxin 37,5 mg :aan pv:ssä, raskauden ajaksi. Tämä sitten lisää kaikenlaisia pelkoja raskauden . Lääkettä syönyt -12 vuodesta ja on ollut suuri apu (75mg). Onko ketään jatkanut normaalia lääkitystä vai onko muillakin alastajettu jo ennen raskauden yritystä niinkuin minulla. Kanssatovereita etsien. Rv 9 alkanut mulla🙂

minulla synnytyksestä kohta puoli vuotta ja todettiin laskeuma. (vaikea ja pitkä imukuppisynnytys oli kyseessä) virtsaamisongelmia ja tosi ruman näköinen tämä laskeuma. löytyykö kohtalon tovereita? onko parantunut jumpalla? miten seuraavat synnytykset ovat menneet? minulla ensimmäinen lapsi ja toinen toiveissa mutta nyt pelottaa voiko enää alateitse synnyttää jos laskeuma ei parane...:(

Hei! Onko täällä muita jotka odottavat yksin?

Kyselee rv31+1 oleva yksinodottaja, vertaistukea kaipaava äippä.

Kävin tänään viikon 13 ultrassa ja siellä kerrottiin että on kohoutunut riski saada Down lapsi onko muillekin käynyt näin mitä sitten tapahtui? Keskenmeno? Synnytitkö? Jäin yksin tämän asian kanssa en tiedä enää mitä tehdä.

Onko joku raskautunut kierukan kanssa?
Olen epätoivoinen. Mulla on kierukka
laitettu 3kk sitten. Synnytyksestä oli kulunut 2kk. Tein raskaustestin ylikuukausi sitten ja oli negatiivinen.

Kun kierukka laitettiin aloin vuotamaan järkyttävän määrän limaa. Nyt liman tulo on loppunut kun seinään ja se ahdistaa koska luin että kierukka aiheuttaa liman eritystä jotta siittöillö olisi vaikea liikkua.

Mun kuukautiset on ollu super minimaaliset synnytyksen jälkeen. Vuodan max4 päivää todella vähän.

Mulla on kaksi lasta 1v7kk erolla. Mun mies ei todellakaan halua lapsia ja on sanonut että ei pustyisi enään kolmanteen kun kahden kanssa on jo rankkaa. Pelottaa.

Minulla ja miehelläni on 2,5-vuotias tyttö. Hän on iloinen, seurallinen ja kaikin tavoin hurmaava ja hauska. En vaan itse pysty nauttimaan tästä ikävaiheesta vaan kaikki tekeminen lapsen kanssa on tylsää. Käymme samoissa puistoissa, leikimme leluilla, piirrämme, pelaamme, luemme. Lapsi haluaa koko ajan leikkiä yhdessä mutta kyllästyy leikkiin jo muutaman minuutin päästä, eli koko ajan pitää keksiä uutta tekemistä. Sairastuin kesällä vakavasti ja arki tuntuu vielä entistä raskaammalta, vaikka sairauslomalla saan levätä päivät kun lapsi on päiväkodissa. Emme tapaa muita vapaa-ajalla, koska minun pitää vältellä kaikkia tartuntoja, eikä minulla ole nykyisellä paikkakunnalla paljoa lapsellisia ystäviä.
Onko muita äitejä, joille elämä pienen lapsen kanssa tuntuu todella raskaalta? Oletteko löytäneet jotain keinoja nauttia arjesta ja yhdessä puuhastelusta? Tämä kaikki tuntuu vain todella intensiiviseltä. Mies toki hoitaa ja puuhaa lapsen kanssa, mutta hänellä on vaativa työ ja hänkin kaipaa lepoa välillä.

Laskeumat, kokemuksia? Onko normaalia, että kun synnytyksestä on vain vähän aikaa näyttää siltä kuin emättimessä olisi pullistuma? Muita oireita ei ole kuin tämä näkyvä juttu :o Epäilen/pelkään, että on laskeuma D: Palautuuko ennalleen vai oliko tää nyt tässä? D:

Moikka!
Onko muilla ollut aivan vetistä ripulia? Itsellä nyt kolmatta päivää. Tänään hiukan ollut huono olo ja kylkiin sattunut. Huomenna soittoa neuvolaan. Rv 17 menossa

Hei! Mietiin kauan kirjoitanko tästä tänne, mutta olen asiaa niin paljon omassa päässä pyöritellyt että nyt oli pakko. Mulle tehtiin sektio 3viikkoa sitten, kun sikiö antoi ns. Hälytys merkkejä sykkeissään aina kun supistus tuli. Ensimmäinen viikko sektion jälkeen olo oli ihan normaali, jos ei kipua lasketa. Sitten rupesi tuleen tunne etten tunne oikeen itseäni naiseksi, sillä en voinu synnyttää alateitse niinkuin naisen kuuluu, tämän tuntemuksen jälkeen en ole jaksanut oikein huolehtia itsestänikään, unohdan joskus syödä ja vasta yöllä kun rupeaa nukkuun niin muistaa ettei ole syönyt mitään, suihkus olen ennen käynyt joka päivä, nykyään 3kertaa viikkoon, en meikkaan enää, siis kaikki tuollaiset asiat on jäänyt pois kun en koe itseäni enää niin naiseksi.. Tämän kaiken lisäksi mulla on pieni pelko etten palaudu, sillä ei ole mitään muutosta tapahtunut ja joskus netistä luin että jos on ensimmäinen lapsi ja lapsi tulee maailmaan sektiolla niin silloin ei palaudu oikeestaan yhtään. Voiko tämä pitää paikkansa? Juttelin neuvola tädin kanssa asiasta kun pelkäsin voiko olla masennusta, mutta hän sanoi ettei ole, että on yleistä mutta ei osannut sanoa miten pääsen tästä tunteesta eroon! Ensimmäisen viikon aikana mulla nousi maito todella hyvin rintoihin et yhdellä pumppauskerralla tuli 160ml (10min pumppasin) ja nyt siis ihan pieni tilkka tulee ei edes 10ml, voiko tämä "en tunne itseäni naiseksi" tunne vaikuttaa siihen ja onko jotain ruokia/juomia mitkä laittaisi sen maidon kunnolla uudestaan nousee? Haluaisin todella kovaa imettää (onhan se nyt halvempaakin kuin korvikkeet) mutta ei maitoa tule kunnolla ja lapsi ei tissiä huoli suuhunsa, niin sanotusti leikkii vain sillä ja pyörittelee päätänsä niin pakko pumpata. Rintakumin kanssa poika syö kyllä mutta ei ilman niitä ja rintakumit ei oikein ole mun juttu. Vinkkejä ja kokemuksia kaivataan😩

v

Esikoispoikani on nyt neljän päivän ajan kakkaillut vihertävää ja välillä sinapin väristä kakkaa. Kakkaa ei juurikaan tule paljoa, mutta vaippa kuitenkin vaihdettava joka pieraisun jälkeen ettei pylly kovin pala. (On nyt ärhäkän punainen, mutta bepanthenia laiteltu) Mistä vihertävä kakka voi johtua? Onko muilla kokemuksia/vinkkejä

Eli meiden vauva syntyi helmikuussa. Ensimmäiset kuukautiset tuli kesäkuun alussa. Sen jälkeen ei ole ollut. Viimeviikolla yhtenä päivänä vessassa käydessä huomasin pienen nuppineulanpään kokoisen veriklimpin ja ajattelin että nyt kuukautiset alkaa taas. Mutta samana päivänä ei tullut enään mitään. Sen jälkeen on nyt jokapäivä ollut vähän ruskeahkoa valkovuotoa(?). Ei joka vessakerralla ole mutta kerran kaksi päivässä.
Onko normaalia? Voiko se olla jotain ovulaatio vuotoa tms tai voiko kuukautiset olla vielä raskauden jälkeen näin oudot?

Kaipaisin tukea ja neuvoja...
Mulla on 1,5v ja 3kk ikäiset lapset, ja tuntuu, että mulla alkaa olla aika ontto olo. Mies on 7-16 poissa, nyt viime päivinä pidempään. Kotiin tullessaan hän käy rauhassa suihkussa, syö rauhassa ja käy puolen tunnin välein tupakalla - rauhassa. Siinä kello 19 aikaan hän alkaa esikoiselle tekemään iltavalmisteluja ja käy nukuttamassa. (esikoisen nukuttaminen siis on sitä, että istuu vieressä puhelin kädessä n. tunnin.)

Itselläni päivät menevät lähestulkoon siihen, että vaihdan jatkuvasti jonkun vaippaa tai syötän. Yöt heräilen vähän väliä joko siihen, että esikoinen kömpii viereen ja vähän väliä "tarkistaa" että olen vieressä. Nuorempaa syötän n. 3h välein, jonka jälkeen en tahdo saada unta.

Kuopus on syntymästään asti ollut todella läheisyyden kaipuinen ja ääniherkkä, eli tämä tarkoittaa sitä, ettei suostu olemaan muualla kuin sylissäni, ja nukahtaessaan jos lasken hänet vaikka sohvalle, niin esikoisen ei tarvitse kuin kerran kiljaista tai tiputtaa lelu lattialle, niin kuopus herää ja taas syliin. (Niin, ja kantoliinaa sekä rintareppua on kokeiltu, ei suostu olemaan kummassakaan). Meillä on kaksikerroksinen talo, jossa makuuhuoneet ovat yläkerrassa, enkä voi viedä kuopusta sinnekään nukkumaan, sillä esikoinen aloittaa hirveän huudon ja paukuttaa turvaportteja jos yritän päästä yläkertaan.

Esikoinen taas on selkeästi harmissaan, että vauva on kokoajan sylissäni, ja poden siitä valtavan huonoa omatuntoa. Kovin yritän leikkiä hänen kanssaan, mutta se on vaikeaa, kun vauva on sylissäni, johon esikoinen yrittää myös tunkea, ja kesken leikkien kuopus saattaa aloittaa hirveän huudon, joka ei tunnu loppuvan millään. Lisäksi esikoisella on pientä uhmaa; vähänkään jos on väsynyt tai ei saa tahtoaan perille alkaa se, että kaikki revitään hyllyiltä yms alas, tungetaan kädet takkaan, haetaan vesipullo josta osaa kaataa vedet sohvalle... Eli kaikkea mikä on kielletty. Ei halua mennä ulos, ja jos joskus ilmaisee haluavansa, niin alkaa kauhea rumba; jos laitan vauvan ensin ulkoiluvalmiiksi, niin esikoinen on jo oman vuoronsa tullessa muuttanut mielensä. Tästä alkaa hirveä vaatetussota, jossa lähes väkisin joudun repimään vaatteita hänelle päälle, samalla kun vauva huutaa kurkku suorana vaunukopassa. Jos taas laitan esikoisen ensin valmiiksi, on hän saanut riisuttua vaatteensa siinä vaiheessa kun vauva olisi valmis. Ja ulkona esikoinen viihtyy sen 30min-1h,jonka jälkeen pakko olla koko ajan sylissä tai päästä sisälle.

En tiedä, mitä minun pitäisi päivisin tehdä heidän kanssaan, kun kaikki tuntuu olevan niin hankalaa. Vanhempi selkeästi kaipaa tekemistä, mutta mitä voisin hänen kanssaan tehdä, kun vauva kaipaa koko ajan minua? Lasten aktiviteettipuistoihin on vaikea mennä yksin, kun niissä minun pitäisi keskittyä esikoiseen, ettei karkaa, loukkaa, kohtele muita huonosti ym.

Ystäviä minulla on monta, mutta tuntuu, että heillä on aina jotain muuta kun yritettäisiin nähdä. Kaikilla lisäksi on omia pieniä lapsia. Tuntuu, etten pysty enää edes puhumaan heille aidosti omista tunteistani, sillä en tahdo vaivata/kuormittaa heitä.

Alan olla todella väsynyt huonosti nukuttuihin öihin,yksinäisyyteen sekä siihen, että tunnen itseni jatkuvasti paskaksi äidiksi; milloin annan kuopuksen huutaa liian kauan puuttumatta, milloin esikoisen kasvoilta näkee tylsyyden tai äidin sylin kaipuun tai milloin suutun ja ärähdän ihan mitättömästä asiasta. Aluksi ajattelin, etten halua vaivata miestäni työpäivän jälkeen, mutta lopulta viime viikolla sanoin hänelle väsymyksestäni, ja hänen apunsa oli se, että laittoi pari päivää tiskit sekä teki ruuan. Maailma on siis pelastettu...

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti ❤️

Otsikolla huomio.

Eli kysymys mikä nousi esille tässä taannoin.
Missä vaiheessa/minkä ikäisille lapsille kertoa läheisen ihmisen (isovanhemman) alkoholin käytöstä. Sekä omasta lapsuudesta, joka oli aika alkoholinhuurteinen vanhemman toimesta.

Eilen kävimme lasteni isovanhemman luona kylässä ja hän oli hieman kai tosi vähän huppelissa. Itse en voi sietää sellaista yhtään. Johtuen varmaan lapsuudesta ja muistoista. Enkä edes tunnista henkilön humalatasoa koska varmaan nähnyt elämäni aikana enemmän kännissä kuin selvinpäin.
No eilen hän alkoi puhumaan lapsilleni, että veisi heidät talvella pikku lomareissulle. Joo aivan mahtava ajatus, mutta faktahan on se, että minä en tule ikinä päästämään lapsiani keskenään hänen kans yhtään mihinkään yöreissulle. Lapset 11 ja 9v.

Tuli sellainen olo, että nyt pitäis kertoa, koska en halua, että lapset turhaa toivoo ja oottaa pääsevänsä reissuun....
Näillä reissuilla omassa lapsuudessani sain 10-vuotiaana jäädä pienempien sisarusten kans mökkiin odottamaan kun vanhemmat lähti humpalle ja tulivat sit jossain vaiheessa kunnon kännissä "kotiin".

Kyseessä siis ihan kunnon työssä käyvä henkilö jolla vana ei oo mitään hajua miten lasten kanssa ollaan. Tehnyt aina kovasti töitä/reissuhommia.

Onko kellään muulla kokemusta näistä?

Itse olen siis juuri kääntymässä 20vuotiaaksi ja esikoiseni laskettuaika on lokakuussa. Tähän lisään, että olen lapsen kanssa jäämässä yksin. Ensimmäisessä ultrassa joka minulla tehtiin rv16 lopussa.. minusta tehtiin ennakoiva lastensuojeluilmoitus ja nyt ensi tiistaina sosiaali sekä lastensuojelu tätsyt on tulossa käymään.

Itsestäni sen verran, että en ole positiivisen testin jälkeen juonut taikka käyttänyt tupakkaa ja huumeisiin en ole ikinä koskenut, jonkun psykologin haastatteluun jouduin rv 20 tienoilla jolloin sain tietää että ilmoitus tehtiin. Jään siis tosiaan lapsen kanssa yksin, eikä tämä minulle mikään ongelma ole koska omasta mielestäni tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Pelkoa siis alkoholin taikka päihteiden käytöstä ei ole. Kaveritkin suurin osa kaikkos jonnekkin joten en mitään bileitä yms ole järkkäämässä. Edes lastani en halua tunkea hoitoon minnekkään vaikka raskasta olisi.

Alkuraskaudesta mun perhesuhteet oli mitä oli, sillä esim äitini oli todella hämmentynyt tästä uutisesta, että olen raskaana ja että pidän lapsen. Mutta nykytilanne on se, että olen todella usein äitini luona ja käydään kaupassa ja kaikkialla yhdessä ja jutellaan vauva juttuja yms..

Alettiin tässä kuitenkin miettimään, että millä perustein minusta sitten ollaan tehty ennakoiva ilmoitus lastensuojeluun, ensimmäisessä tapaamisessa minulle kylmänviileästi ehdotettiin, että lähtisin lapsen synnyttyä Turkuun jonnekkin ensikotiin ja nyt tulevan tiistain kotitapaamisessa aion kertoa hylkääväni ajatuksen, sillä en vieraaseen paikkaan vastasyntyneen kanssa lähde asumaan.. Minulle ei siis ikinä kerrottu syytä tähän ilmoituksen tekoon ja aion asian ottaa puheenaiheeksi tiistaina..

Tunteet ovat aika sekavat sillä en todellakaan tiedä mitä odottaa tästä tapaamisesta, asuntoa voivat ja kuulemma katsovat ja pistävät merkille kaiken. En edes tiedä monestako asiasta saan valitusta, sillä olen n. viikko sitten tähän uuteen asuntoon muuttanut enkä todellakaan ole saanut sitä sen näköiseksi että tämä olisi läheskään valmis minua taikka vauvaa varten. Joka päivä jotain teen ja kovin, mutta täytyyhän niiden ymmärtää, että olen yksin ja näin 1,5kk laskettuun aikaan niin on aika raskasta tehdä yhtään mitään ylimääräistä kun ei viitsisi itseään kauheasti rasittaa..

Toivottavasti joku sai jotain selvää, lähinnä vain jos jollain kokemuksia tälläisistä tapauksista :/ ja anteeksi pitkä aloitus..

Hei! Onko täällä muitakin nuoria äitejä joille on tehty raskaudenkeskeytys? Mulle tehtiin se 1v ja 3pv sitten enkä vieläkään ole päässyt yli siitä 😢 Haluaisin saada unohdettua asian, mutta en voi vaikka mulla on ihana pieni 7kk ja 10pv ikäinen poika

Moikka. Mulla on ongelma ja mieltä vaivaa... Yleensä menkat on 28-30 päivän välein. Nyt on menossa 18 päivä ja 10 päivää on ollut nyt rusehtavaa vuotoa, joka ei ole runsasta vaan tulee pyyhkiessä. Ovulaation aikoihin tuli petipuuhia harrasteltua. Onkohan tämä nyt sitä kiinnittymisvuotoo, muttakun kestänyt näin kauan vai onko tämä nyt ihan jotain muuta? Onko jollain näkemystä tai kokemusta?? Muita oireita on mm. Alaselkää vähän juilii, alamasuu nippailee ja jomottaa, väsyttää, palentaa..

Onko täällä ketään joka on käynyt kohdun tähystyksessä ihan vain buranan ja Panodiilin (vai mikä se nyt olikaan) voimin? Mulla ois se ensi kuussa, jos vain uskaltaudun sinne menemään. Pelottaa ja ahdistaa jo nyt..

Meille syntyi joulukuussa tyttö jolla todettiin kromosomipoikkeavuus. Trisomia 21 e li downin syndrooma. Olis kiva jutella muiden äitien kanssa joilla on erityislapsi.

Olen täällä tosi paljon kirjoitellut ex miehestäni.

Hän ei minua rauhaan nyt jätä, vaan tekee lasten asioista koko ajan asiaa. Eli haluaa pitää yhteyttä. Pompottelee minua koko ajan. Yhteydenotto on melkein päivittäistä ja ihan turhista asioista välilä. En edes vastaa kaikkiin viesteihin.

Olen lukenut kirjallisuutta narsisteista ja olen alkanut epäilemään exäni olevan sellainen. Vuorotellen lepytellään ja tapellaan. Muutenkin utelee minun asioistani ja mitä lapset minulla tekee/syö. Yrittää kontrolloida niitä.

Onko muilla kokemuksia tälläisistä??

Avioliittomme ajankin kontrolloi minua koko ajan, mitä saan tehdä ja mitään en tehnyt oikein. Nytkään ei yhä tunnusta, että minua pettänyt

Miehen kanssa ero nyt virallista, yes!

Nyt hänen uusi puoliso on raskaana, ainakin kolmannella kuulla, koska vatsa näkyy jo.
Eli hän on pitänyt uutta ja vanhaa yhtä aikaa. Pettänyt meitä molempia. Vakuuttanut molemmille yhtä aikaa, että rakastaa ja hyppinyt molempien sängyssä.

Haluaisin kertoa totuuden tälle uudelle naiselle, mutta mies uhkailee. Saan kuulemma syytteen jos kerron tai näytän hänen lähettämiään viestejä.

Mielestäni hänelläkin olisi oikeus tietää, minkälaisen miehen kanssa on lasta hankkimassa. Mies teki minulle saman suhteen alkuaikana (jonka vasta nyt kuulin), ja ainakin itse olisin ollut tyyytyväinen, jos joku olisi kertonut.

Mietin vaan mitä siitä minulle seuraa, jos kerron???

Mies laittoi ne eropaperit postiin, tai ainakin niin sanoi. Ja on nyt jättänyt minut rauhaan. Olo on haikea ja tyhjä. Tiedän että ratkaisu on oikea mutta, silti kaipaan yhteistä elämäämme, perhettä, lapsille ehjää kotia. Nyt aion panostaa kaiken ajan lapsiin ja positiivisiin asioihin.

Nyt mies ei halua eropapereita lähettää, mutta ei luovu tästä toisestakaan naisesta, Soittelee ja viestittelee koko ajan. Haluaa tulla käymään. Ikävöi kuulemma minua ja rakastaa, mutta ei voi tällä hetkällä olla minun kanssani, ehkä joskus myöhemmin,
Rakastaa kuulemma minua aina ja ei halua minua menettää. Tämän uuden naisen tavaroita on tuotu meidän entiseen kotiin, mutta hän käy minun luonani salaa ruikuttamassa.

Annoin hänelle eropaperit, mutta hän ei pysty niitä lähettämään.

Olo on jo aika sekava. Mustasukkainen hän on kun käyn treffeillä ja syyllistää minua siitä.

Nyt pitäisi tehdä suuria päätöksiä. Mies siis ei halua lähettää eropapereita, sillä on se toinen nainen, Haluaa vielä miettiä erotaanko vai ei. Mä en tiedä mitä tehdä, En halua olla se toinen nainen, mikä tällä hetkellä olen. Tapaillaan, viestitellään ja soitellaan.

Jotain pitäisi tehdä!

Minä haluaisin siis palata yhteen, mutta mies ei tiedä mitä haluaa. En voi jatkaa näin. Mietin pitäisikö minun vaan laittaa ne eropaperit ja jatkaa elämääni lasten kanssa. Olisin halunnut perheen kasaan, mutta tämä ei tunnu vaan edistyvän. Mies ottaa päivittäin yhteyttä, kun hänelle sopii.

Vanhimman pojan kanssa on nyt ollut vähän häppeninkiä viime aikoina. Tämän äiti erosi miesystävästää ja heille tuli muutto tässä lähiaikoina. Murrosikää ja muuta painaa, varmaan koko elämäntilanne on tällä haavaa ollut ressaava ja ahdistava. Nyt sitten korviin kantautui kuukauden takainen tilanne, jossa poika on ensin joutunut hyökkäyksen kohteeksi, mutta saanut käännettyä sen voitokseen, ja lopulta kuristanut vastapuolen kundin tajuttomaksi. Samainen kundi alkoi sen jälkeen huudella koulussa syytöksiä huumeiden myymisestä, ja syytökset kun on ollut sen verta rankkoja, niin jonkinsortin tutkintahan niistä on tullut.
Huumeseulat on otettu ja asioista keskusteltu. Odotan vain koska yhteyttä ottaa sossut ja lastensuojeluviranomaiset. Tilanne oli heillä kotonaan kärjistynyt siihen malliin, että alkuviikosta poika haettiin meille puolelta öin, ja näiltä näkymin myös muuttaa meille.

Tänään mies sitten soitti exälleen aikeissa keskustella huoltajuusasioista, mutta sai niskaansa pelkkää huutoa ja syyttelyä. Exä haukkui ohimennen siinä myös kummatkin pojatkin, ettei heistä ole kuin harmia hälle ja että ihan isänsä kaltaisiksi mulkuiksi on kasvaneet ja että vie mennessäs jne jne.. Tässä vaiheessa pojat olivat vieressä ja kuulivat sanatarkasti jokaisen repivän sanan puhelimesta oman äitinsä sanomana. Kyynelten virta oli loputon:(

Koen jonkin sortin DeJaVu-ilmiötä tästä. Tuntuu niin pahalta lasten puolesta. Vaikka heille onkin luvattu että meille voi luottaa yksi tai kummatkin, ihan miten tahtovat, ja että kaikki järjestyy kyllä, niin ei se heidän tuskaansa poista.

Tunnen myös heidän äitinsä, eikä tuo ole hänen tapaistaan. Mikä lie kärjistyttänyt tilanteet tähän. Stressi, muutto, ihan kaikki? Huokaus... Voi surku sanon minä:(

Hävis jonnekin aikasempi kirjotus😮 elikkä pojasta on poliisin toimesta tehty lastensuojeluilmoitus ja nyt ovat sit sossusta tulossa kotiin kuulemaan sekä mua että lasta asiaan loittyen josta tämä ilmoitus on tehty. En syitä nyt tarkemmin ala kertoa mutta päihteet/kotiolot eivät liity asiaan. Mietin että saako sisiaalitoimi kuulla lasta ilman minun tai täysi ikäisen läsnöoloa? Lapsi 10w.

Elikkäs meistä on tai no lapsesta on tehty poliisin toimesta lastensuojelu ilmoitus syistä joita en tarkemmin tähän nyt kirjoita mutta päihteet eivät liity millään tavalla asiaan. Mietin tässä että kun nyt sosiaalitoimesta ovat kotiin tulossa kuulemaan minua sekä lasta että saako tämä henkilö kuulla lasta ilman minun tai jonkun täysi ikäisen läsnä olemista? Lapsi 10w. Olisin hirveen kiitollinen tiedosta.

Laitoin tämän arkoihin aiheisiin, koska vuosien vanhasta saunatonttu-vitsistä on alkanut kehkeytyä jotain astetta todellisempaa meille.
Mies otti puheeksi jo ehkä 6-7v sitten, että kuuli silloin tällöin meillä kotona kuului hyräilyä tai puheensorinaa, useimmiten hänen ollessa yksin. toisinaan toki silloinkin kun muutkin oli kotona, mutta sellaista, jonka lähteenä emme me olleet. En noteerannut asiaa, kunnes siitä alkoi osa lapsistakin mainitsemaan. Pidin eniten kummallisena, etten itse niitä kuullut, vaikka olen sillä saralla mielestäni hyvinkin vastaanottavainen.

No, vuoden vaihteessa muutimme tilan päärakennukseen. Vuokralaisimme emme maininneet mitään äänistä, mutta hyvinkin pian he ottivat itse asian puheeksi, että tuvassa on "saunatonttu" joka kujeilee. Saattoi joskus tiputtaa jonkun kirjan tai kipon, mutta ei mitään isompaa. Rouva hälle oli jutellut rauhoitellen että kyllä he kaikki tänne mahtuu asumaan, että ollaan hyvässä yhteishengessä. Yleisesti ottaen sitten kun yhdessä juteltiin, niin tultiin tulokseen että kaikki ilmitulleet on olleet kuitenkin hyväntahtoista, ja ettei "saunatontulla" mitään pahaa mielessä ole.

Kevään aikana mies kertoi, ettei äänet loppuneet meidän muuttoon, vaan kyllä niitä tässäkin tuvassa on. Puheensorinaa ja hyräilyä. Asia oli edelleen meidän puheissa vitsailumuodossa, KUNNES tässä ihan lähiaikaan tuli muutama "ilmiö" uutena.

Ensin naapurituvasta kerrottiin, että heidän vessassaan itki lapsi.
Siis mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului.
Nyt sitten viime viikolla tässä yksi ilta, söin mieheni kanssa pöydän ääressä iltapalaa, kun pieni lapsi lausui sanan "äiti", tässä ihan pöydän ääressä. Olin varma että ääni kaikui vain kummasti, joten mies meni nuorimman luo toteamaan että hää veteli sikeitä peiton alla röörit kuorsaten, ja mie kävin kysymässä vielä hereillä olleelta esikoiselta että oliko hän jotain sanonut. No ei ollut.
Loppu iltapala myös lusikoitiin kauhusta kankeina miehen kanssa toisiamme tuijotellen ja hiljaisuuden vallitessa.

Tilan historia on lyhyt, 40-luvulta, ja talokaupat olen tehnyt alkuperäisten omistajien kanssa. Rakentaja itsekkin oli vielä elossa ensimmäisten talokauppojen aikaan, ja kumpikin talo on saanut heidän siunauksensa remontin jälkeen. Tietojemme mukaan tänne ei ole kukaan kuollut eikä muutakaan traagista ole sattunut. Lapsenlapsetkin kun aikuisia jo ja varsin terveitä.

Mitähän tässä tekisi? Tavallaan haluaisin todela paljon tietää että kenen henki täällä vaeltaa tiluksilla kahdessa eri talossa, mutta tavallaan se kauhistuttaa, sillä vitsaillusta asiasta on pikkuhiljaa alkanut tulla todellinen asia meille.

Onko muille käynyt vastaavaa ja miten asia on hoidettu?

Poikamme (3,5v ja 5,5v) olivat käymässä naapurissa leikkikaverinsa (samaa ikäluokkaa) luona.
Siellä leikkikaveri oli käynyt hakemassa veljensä huoneesta aikuisviihdelehden ja näytellyt kuvia pojillemme.

Kertomiensa mukaan eivät halunneet katsoa, mutta kaveri oli tyrkyttänyt ja lopulta poikamme olivat lähteneet yhteiselle piha-alueelle asiaa "karkuun". Heidän mukaansa olivat nähneet kuvan jossa "mies laittoi pippeliä naisen peppuun", eli ilmeisesti eivät olleet sen enempää nähneet, vaikka liikaa jo tuokin.

Kaikki selvisi reilu viikko tapahtuneen jälkeen, koska poikamme yrittivät kertoa toiselle kaverille, että heille on näytetty aikuisten lehteä josta ei saa kertoa kenellekään. Tästä alkoi tietysti kysely kotona, että mistä on kyse. Vanhempi lapsista kertoi rehellisesti asian ja että kaveri oli kieltänyt kertomasta kenellekään.

Menimme mieheni kanssa ihan hämilleen ja mieheni lähti naapuriin selvittämään asiaa koska poikamme kertoivat, ettei sielläkään tiedetä asiasta. Perheen äiti oli kuitenkin tietoinen ja oli ajatellut, että asia unohtuu pojiltamme ja he olivat perinpohjin käyneet asian läpi niinkuin kuuluukin. Jatkoa varten mieheni pyysi, että kaikki pienetkin asiat kulkeutuisi puolelta toiselle.

Tämän jälkeen puhuimme asiasta, kerroimme, ettei se ole lapsille sopivaa vaan aikuisten juttuja joista heidän ei tarvitse tietää eikä ymmärtää vielä pitkiin aikoihin mitään. Painotimme myös, että kaikki tämmöiset asiat tulee kertoa meille vaikka kaverit kuinka kieltäisivät.

Asia on jäänyt selvästi vaivaamaan vanhemman pojan mieltä. Hän oli alkanut tädilleen ja tämän miehelle kertomaan, että ovat nähneet aikuisten juttuja kaverin luona. Siskoni tiesi onneksi asiasta ja sanoi ettei semmoisia kannata enää miettiä, tyhmiä juttuja joista ei tämän ikäisen tarvitse tietää mitään.

Onko tässä nyt paras vain odotella, että asia jäisi unholaan? Jotenkin tuntuu tyhmältä alkaa asiaa uudelleenkaan avaamaan ellei hän nyt itse tule siitä vielä puhumaan.

Olimme molemmat myös sitä mieltä, että kyseiseen paikkaan jossa tämä tapahtui ei enää mennä kyläilemään. Nyt mietittynä tuntuu toisaalta kurjalta rangaista siitä, että kertoivat lopulta niin kuin pitäisikin kertoa asiat. Eikä asia tietenkään ollut naapureiden taholta tahallista, mutta emme halua vastaavan toistuvan.

Ihan ensiksi haluaisin mainita, että en kaipaa mitään "Jätä se p*skiainen.." -kommentteja jne. vaan nimenomaan palautetta ja neuvoja.

Olemme avopuolisoni kanssa kummatkin 80-luvulla syntyneitä, ikää siis on jo jonkin verran. Mieheni on minua 5 vuotta vanhempi. Perheeseemme kuuluu meidän lisäksi 1- sekä 3-vuotiaat lapset. Toimin pääsääntöisesti kotiäitinä, tehden välillä keikkaa työpaikallani. Meille olisi syntymässä loppuvuodesta kolmas lapsi. Asumme omistusasunnossa, joten mahdollinen ero olisi senkin osalta hieman hankalampaa.

Olen ollut pääsääntöisesti kotiäitinä viimeiset 3 vuotta, siitä saakka kun esikoinen syntyi. Kaikki olivat hyvin ja elämä kukoisti. Esikoisen ollessa 6kk vanha, ostimme nykyisen asuntomme. Meillä oli tuohon aikaan myös koira, joka oli ns. tullut kaupan päälle kun aloin mieheni kanssa seurustelemaan, oli käytännössä siis mieheni koira.

Mieheni on ollut todella kova harrastelemaan kaikkea; salibandya, jalkapalloa, jenkkiautoja jne. Joten hänelle lasten syntymä on ehkä ollut se ns. rankin kokemus, koska on joutunut vähentämään harrastuksiaan. Itse en ole koskaan oikein harrastellut mitään, siksi en ole lapsiani kokenut "taakaksi" harrastuksieni suhteen. Toki, laitoin mieheni selkä seinää vasten harrastuksien takia esikoisen ollessa pieni, eli käskin häntä rajoittamaan harrastuksiansa 1-3 kertaa viikossa. Tämä oli mielestäni minulta oikeutettu veto, koska muuten hän olisi juossut harrastuksissaan varmaan 5 päivänä viikossa, tiedä vaikka enemmänkin.

Toisen lapsen synnyttyä, päätimme antaa koiran pois, koska miehelläni ei aika enää riittänyt koiran hoitamiseen. Koira alkoi oireilla ja pääsi pari kertaa näykkäsemään esikoista kädestä. Onneksemme löysimme koiralle aivan ihanan kodin eläkeläispariskunnan luota, jossa hän viettelee hyvinkin leppoisia "eläkepäiviä" tänä päivänä. Ratkaisu ei tietenkään ollut mieheni mieleen, mutta lopulta hän ymmärsi, tai ainakin toivon niin, että ratkaisu oli koiran sekä lasten parhaaksi.

Toisen lapsen ollessa pieni, mieheni jäi kiinni Tinderin käytöstä. Jos joku ei tiedä mikä se sellainen on, niin lyhyesti sanottuna; seuranhaku-/treffipalsta. Ennen tuota juttua olin luottanut mieheeni täysin, mutta tuon jälkeen luottamukseni romahti täysin. Kaiken lisäksi, tämä kävi ilmi sillälailla, että vanha ystäväni otti minuun yhteyttä ja kertoi löytäneensä hänet sieltä. Mieheni kielsi tavanneensa sitä kautta naisia ja että oli muutaman kanssa vain vaihtanut kuulumisia. Olin oikeasti järkyttynyt kuinka joku saattaa tehdä noin toisen seläntakana. Asian tullessa julki, totesin hänelle tyynesti että "Eikös edellinen suhde pitäisi laittaa poikki ennen kuin etsii uutta..?" Kielsi etsivänsä seuraa/treffikumppaneita.. jota kyllä syvästi epäilen vielä tänäkin päivänä.

Mieheni on aina ollut kova valittamaan seksin vähyydestä suhteessaamme. Itse olen puolestani niitä, jotka pitävät seksiä toisarvoisena parisuhteen mittarina. Miehillehän seksi on aina se ns. parisuhteen mittari. Itse toivoisin saavani yksinäisenä kotiäitinä enemmänkin läheisyyttä ja arvostusta kuin seksiä.

Toisen lapsen jälkeen käytimme hetken aikaa ehkäisyä (ehkäisyrengasta), mutta jätimme sen kuitenkin hetken kuluttua pois, koska se ei enää sopinutkaan minulle. Mieheni oli siis tietoinen ettei meillä ole ehkäisyä. Parisuhde oli tuolloin jo vähän "repaleinen", niin kuin monessa pienlapsiperheessä tuppaa olemaan. Tulin raskaaksi, mutta sain viikolla 8 keskenmenon. Mieheni oli tuona päivänä lähdössä harrastustensa pariin, ja tosissaan lähti vaikka olin hetkeä aiemmin vetänyt alkion vessanpöntöstä alas. Jäin yksin, kahden pienen lapsen kanssa kotiin surkuttelemaan keskenmenoani, mieheltäni en tuolloin saanut minkäänlaista tukea. Jopa hyvä ystäväni olisi ollut valmis tulemaan tuekseni kotiimme, mutta kieltäydyin, koska se ei ollut hänen velvollisuutensa.

Jatkuu..

Kuten taisin tuossa syksyllä/alkutalvella mainitakkin, alkoi meidän 5v neiti oireilemaan voimakkaasti viime syksynä. olen satavarma, että laukaisevana tekijänä oli liian isot muutokset niin pieneen hetkeen. Likka siis siirtyi perhepäivähoidosta päiväkotiin, jossa se siirrettiin tutusta ryhmästä täysin uuteen ryhmään uusien hoitajien ja lasten keskelle. Samaan aikaan myö tehtiin ne talokaupat ja aloitettiin äärimmäinen ja koko perhettä koetteleva rakennusprojekti, jossa ei itkuilta säästytty yhtenäkään päivänä. Myös isosisko muutti miehensä kanssa omilleen, eli perhemuotokin jälleen muuttui.

Se stressi ja suru, mitä tyttäreni näki koko syksyn aina vuodenvaihteeseen saakka, oli varmasti traumatisoivaa. Huomasimme oireilun toki myös kotona, mutta eritoten päiväkodissa mopo karkasi kokonaan käsistä. uhmakasta käyttäytymistä, huutamista, potkimista, lyömistä, nimittelyä ja karkailua. jopa sylkemistä.
tavattiin sitten KELTO, joka ei nähnyt kuitenkaan suurempaa huolenaihetta, vaan ainoastaan uudelleen järjestelyn, jossa ulkoisia ärsykkeitä vähennettiin päiväkodissa ja aikuinen oli aina läsnä ongelmatilanteissa.

kotona tilanne rauhottui välittömästi muutettuamme. kun ei enää tarvinut rakentaa hampaat irveessa ja sormet verta vuotaen, oli lastenkin parempi olla. luulin pitkään että hoidossakin meni jo paremmin, kunnes kuulin ettei mennytkään. että oli aika lähteä psykologisiin keskusteluihin:(

nyt on merkkarin luona käyty jo kertaalleen, ja sielläkin kuulin että tilanne olisi päiväkodissakin ollut rauhoittumassa, vaikka ongelmatilanteita edelleen oli. nyt on huomenna uusintapalaveri, ja sain kotia luettavaksi PK:n tekemän arvion tyttärestäni.
Sitä luettuani tuli itku. En tunnista tästä lastani juuri ollenkaan! Hän on päiväkodissa paitsi uhmakas ja tottelematon, niin myös äkkipikainen ja arvaamaton, huomionhakuinen ja väkivaltainen, jonka mielialat ja tunteet vaihtelevat äkillisesti ja jonka rankaiseminen ei muuta käyttäytymistä.

Koko listaus kuulostaa likipitäen jonkun sosiopaatin luonnehdinnalta! en tiedä miten en näe kuin osaa näistä kotona, ja nekin vain normaalina kasvukipuna. Uhmakas luonne, kyllä! Herkkä luonne, kyllä! Hyväksyntää hakeva, kyllä. Mutta nuo muut...

Tuntuu kuin olisin epäonnistunut äitinä. Meillä halitaan ja pusutellaan paljon päivittäin, ja kymmenittäin kertoja kerrotaan rakastavamme toisiamme. Meillä rankaistaan, mutta aina myös annetaan anteeksi. Palkitaan ja kehutaan kun on oltu nätisti ja onnistuttu jossain.

Missä olen mennyt vikaan?

Nyt menee kieltämättä jo yli mun oman ymmärryksen. Olinko äsken tuntevinani kohdunpohjan korkeuden? ! Mitä ihmettä! Raskaus ei olisi ei-toivottu, mutta eipä ole petipuuhatkaan ensimmäisenä aina mielessä, toki kertaan riittää... selin maatessa tuntuu juuri navan alapuolella hiukan keskilinjan vasemmalla puolella jokin "kova" reuna, voisiko olla se kohdunpohja vai mitä muuta voisi olla? On toki mahdollista, että mahdollinen raskaus olisi puolivälin kieppeillä, mutta testi oli negatiivinen. Sen lisäksi alavatsa näyttäisi hiukan pyöristyneen ja kun tarkemmin asiaa ajattelee taaksepäin, niin on tainnut alkuraskauden oireitakin olla ajat sitten. Mutta miksi testi on negatiivinen? Aiemmissa oon tehny heti pari viikkoa ovuloinnin jälkeen selkeän plussan. Joka tapauksessa huomenna taidan soittaa lääkäriaikaa...

olisiko kenelläkään mitään hyviä vinkkejä miten saa 3 vuotiaan menemään potalle tai pytylle?? itellä on kauhia stressi siitä että tulee vielä sanomista ja mua periaattees kokoajan painostetaan että kun mä en saa tyttöäni kuivaksi olen yrittännyt kaikkia konsteja pitää vaan pikkareita tarroja ollaan kokeiltu yms yms mutta mikään ei auta mikä vois motivoida että hän edes yrittäis kun välis tuntuu ettei halua edes yrittää?

Mutta oiskohan se nyt niin paha, jos olisinkin jo raskaana? Edellinen on vasta 5kk ja jos olisin, niin ikäero olisi maksimissaan vuoden. Joitakin hentoja oireita on, mutta en ole varma kuvittelenko ne vaan. Kuitenkaan mulle normaalia alkuraskauden etovaa oloa ei ole. Tosin voihan se olla jäänyt piiloon, kun edellinen on niin pieni ja hormonit on varmasti vielä aivan sekaisin. Jostain syystä en ole vielä uskaltanut tehdä testiä... vaikka varmasti olisi jo kiirus, jos viikot olisi jo 12+. En oikein tiedä, mitä hannaan...

Niin surkeesti siinä sitten kävi, että keskenmeno tuli. Olisinkin halunnut kuulla teiltä, jos teillä on kokemuksia vastaavasta, että kuinka pian km:n jälkeen raskauduitte uudestaan ja miten raskaus sujui?
Lääkäri sanoi, että yhdet menkat olisi hyvä tulla ainakin, että raskausviikot saataisiin laskettua, mutta sen voi hoitaa kuulemma ultrallakin.

Ei nyt varsinaisesti arka aika ainakaan itselle, mutten tiennyt mihin muuallekkaan laittaa. Eli onko kellään siis korjailtu alapäätä. Lähinnä emätintä ulkoisesti? Mulla edellinen synnytys jätti jälkeensä pahan arven joka arpeutui ja nyt hankaloittaa niin seksiä kuin muutakin elämää. Ärtyy ja jopa alushousut saattaa välillä hiertää sen ihan rikki ja verille. Joskus teki jo mieli saksilla leikata moinen lärpäke pois, mutta toistaiseksi olen hillinnyt itseni. Nyt kun kävin viikolla äippäpolilla mainitsin asiasta ja tuo lääkäri sanoikin, et ehdottomasti leikkaukseen JOLLEI tämä tuleva synnytys paranna/auta asiaa. Katselin netistä ja yksityisellä leikkaus on yli pari tonnia. Julkisesta en tiedä. Mutta onko kellään kokemusta?

Ylellä on tullut semmonen muutaman jakson mittainen sarja, missä syvennytään n. 30min. erilaisten ihmisten elämään alkoholistin lähimmäisenä. Siinä itse havahduin, et hitsi vieköön, kuinka yleistä se onkaan! (Ja silti se on niin vaiettu asia)

Näin vanhemmaksi tultua, on palannut hetkittäin lapsuuteen. Jotkut tietyt tilanteet ajaa mielen muistoihin, miettimään omaa lapsuuttaan. Tuntuu, että nyt itse äidiksi tultua, on alkanut enemmän syyllistämään vanhempia omasta lapsuudestaan, ehkä jopa katkeroitumaan. Ennen sitä ei niinkään miettinyt, oli vain onnellinen että se on elettyä elämää ja takanapäin.

Onko mulla täälä kohtalon tovereita? Olis kiva tietää tunteeko muut samoin ja onko se ohimenevää? :D

kukkuu!

thaimaan reissusta on kotiuduttu ja jälleen kerätty lisää rakkaita muistoja sekä palanutta nahkaa;)  mahtava reissu oli, ei voi muuta sanoa, mutta vielä mahtavampaa oli palata kotiin.

ainua vaan, niin shokkina tuli se, miten tytärpuolet olivat laittaneet rahaa haisemaan...  oltiin siis jätetty kortit niille, autoihin tankkiin bensaa, ja sanottiin että niitä saapi käyttää.  oletettiin siis automaattisesti, että 21v likat tajuaisi, että jos myö ollaan 500e maksettu lastenhoidosta jo rahaa, ja synttärirahatkin just annettu, ja kaapit ostettu täyteen ruokaa, niin sitä rahaa käytettäisi sitten oikiasti vasta tarpeeseen.  ja ennenkaikkea siis nuorempien lasten tarpeeseen. ettei heiltä menisi omaa bensaa niitten hoitoon kuskaamiseen tai omia rahoja niide ruokiin tms. mutta kuten ehkä aiemmin olen kirjottanut, niin toistaiseksi kumpainenkin on nyt muuttanut takaisin kotia. toinen kouluviikoiksi ja toinen ihan kirjojenkin ja kihlattunsa kera.  vuokraa ei olla pyydetty, mutta osallistuminen kuluihin kyllä.  ruokakulut ja sähkökulut ainakin. 

noniin, no kaupassa ovat käyneet itsekkin.  muutoin kolmen kuukauden aikana on osallistuttu kuluihin 80e edestä, joka ei kata edes sähkölaskun puolikastakaan yheltä kuulta.  nyt sitten kun tultiin kotiin, niin tilit oli hyvin liki tyhjätty.  pelkästään ruokakauppaan kulutettu meidän tileiltä 350e, joka on reilusti enemmän kuin mitä myö käytetään! sitten on tankattu ilmeisesti kaikki autot meidän rahoilla ja ajettu taas tyhjiksi. ja kun mie ihmettelin et mihin helevettiin niin suuren rahamäärän voi saada kauppaan tungettua kun mie olin just täyttäny kaapit?

niin, jääkaappi on täynnä ben&jerrysiä ja ylikalliita kinkkuja, pöydällä maustekakkuja jne... sitten oli ostettu uudet ruokalusikat ja tuttiosat nuorimmaiselle, mun esikoiselleni uudet kengät. siis mitä hittoa??  tuolla likalla on kenkäkaappi pullollaan:O  ja lusikkalaatikko on ääriään täynnä.  ja jos nyt tulee tilanne, että talon kaikki tuttipullojen tutit on menneet kerralla rikki, niin sitten ostetaan uudet, JA JÄTETÄÄN JOKU MAUSTEKAKKU OSTAMATTA!

mua siis niin kyrpii se, että koko vuosi säästettiin tätä reissua varten, ja rahatilannetta on kuukausitolkulla setvitty jotta saadaan laskut maksettua ennen reissua, ja lasketaan ettei olla konkurssissa ees reissun jälkeen, vaan saadaan lainalyhennykset ja muutkin hoidettua. mutta eih...  kiva oli huomata kotona että nyt jää laskuja rästiin kun jälkikasvu on lähtenyt hummailemaan:(

miten mie tämän asian niille nyt selvennän?  ilman niiden lastenhoitoapua myö ei oltas päästy mihinkään, siksi ollaan heille kiitollisia. mutta siksi myö maksettiinkin jo perse kipeäksi ja 500e!  se, että luotettiin niille kortit käyttöön,  ei todellakaan tarkottanut sitä että pistetään rahat haisemaan! aargh!

Ajattelin vain jos joku muukin on niitä varronnut ja pistekauppaa kytännyt. Tiikeri ja norsupuku sekä tiikeribody ja kirahvipanta ovat nyt kaikki tilattavissa pistekaupassa.

Itsellä lähti tiikeripuku tilaukseen.

Muuten onko kukaan norsupuvun saaneista huomannut haittaako kärsä kulkemista. Tuleeko kuinka kasvoille?

Huh huh, otsikosta saisin vaikka kuinka pitkän stoorin ja paljon olisi asiaa kerrottavana mutta jospa saisin kirjoitettua lyhyesti :D

Meille tuli nyt ensimmäistä kertaa vierailulle tämä otsikossa oleva vaiva.. Nimeä en halua ääneen mainita, koska tulee huono omatunto ja lapsien kuullen sanaa en ole maininnut! Eli 4,5v esikoisen kohdalla huomattiin hänellä olevan näitä valkoisia pesäkkeitä sekä shampoopesun jälkeen kampaan tarttui myös muutama eläväinen t... Eli apteekista hain tähän vaivaan olevan shampoon, lauantai-ilta menikin sitten siinä kun pesin esikoisen hiukset, nuorimman lapsen hiukset sekä omat, mies tietty pesi omansa! :D Pesun jälkeen alkoikin sitten se kammottavin asia lapselle, tkammalla kampaaminen.. Ei mitään kovin kivaa..

Tänään otin sakset esiin illalla ja aloin saksimaan valkoisia pesäkkeitä poies.. Menihän siinä esikoisen kohdalla se 2, ja 2/3 osa saatiin läpikäytyä, huomenna jatketaan!! Nuorimman lapsen kohdallla sama homma, onneksi hiusta niin vähän, että ei ollut ollenkaan paha homma, paitsi että pää pyöri kun häkkyrä (kohta 2v lapsi). Nuorimman kohdalla emme huomanneet päät.....

Petivaatteet olleet ulkona pakkasessa 2pvä, pakastimessa jäädyttänyt ulkovaatteita (pipot,kaulurit) sekä pompulat,pannat ym..

Vielä eilen päivällä ajattelin, että ei tämä onneksi iso homma enää ole.. NO EIPÄ!! Tulee ihan sellainen avuton olo, kun ei saa niitä kaikkia lähtemään päästä, tulee tunne että on huono äiti kun noita on lapsella.. Mies ei ota asiasta niinkään ressiä eikä hirveästi ole tukkahommissa ollut mukana! Sitten minulle äkkäilee kun la+su illat menee päitä tutkiessa.. Ei tää minustakaan kivaa ole, itku pääsee kun ajatteleekin asiaa!

Jos teillä tähän asiaan vinkkejä niin mielelläni otan vastaan.

Äidin miesystävä sotkeutu väärään porukkaan syyskuussa 2013,tappelun seurauksena ja yks mies tästä porukasta kuoli.tästä oli syytettynä ja vangittuna puolitoista vuotta sai siis syytteen murhasta ja tuomio oli elinkautinen,valitti hovioikeuteen ja sai tänään tiedon että on todettu syyttömäksi ja pääsi vihdoin kotiin =D Myö ollaan tiedetty jo kauan et hää ei ole sellanen joka toiselle vois pahaa tehdä.

Hei! Ikinä ennen minulla ei ole ollut huuliherpestä, enkä muista mitään tilannetta, jossa olisin sen voinut saada.. Mutta tänään sellaisen sitten löysin huulestani.. tai huomasin sen olevankin se. 

Ensin toiseen huulitaipeeseeni tuli haavauma, mikä on hyvin tuttua minulle. Se parani noin kolmessa päivässä. Heti sen perään toiseen huulitaipeeseen tuli myös haavauma, joka oli paljon kipeämpi ja vaikeampi. Monta kertaa ihmettelin sitä peilistä ja käskin miehenkin sitä katsomaan, mutta kumpikaan meistä ei epäile edes ajatuksissakaan, että se voisi olla herpestä. 

Tänään illalla mietin (noin viikko sen ilmestymisestä), että kai se on pakko mennä lääkärille tai hoitajalle sitä näyttämään ja kerroin siitä äidilleni, kuvaillen haavaumakohtaa. Hän sanoi, että kuulostaa herpekseltä!! Kun menin katselemaan netistä kuvia, niin voi itku, siltähän se näyttää! Tarkemmin kun menin katsomaan, niin haavauman ympärillä osittain kohonneessa ihossa näkyi ainakin neljä pientä valkoista pistettä. Aikasemmin olen katsonut, että se on kuin vähän tulehtunut ja sen takia hieman koholla. 

Koska en yhtään ole epäillytkään sen olevan herpestä, niin tietenkään en ole varonut lasten kanssa mitenkään! Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aika tarkkoja käsihygieniasta, eli esim. aina kun olen koskenut haavaumaa, olen pessyt kädet.. Mutta olen pussaillut kumpaakin lastani, (kohta 11 kk ja 3v).. Pienempää enemmin.. Tämä syyllisyyden tunne on aivan kamala! Voi kuulostaa pieneltä ongelmalta, mutta tuntuu kamalalta miettiä, että minä itse, äitinä, olen nyt todennäköisesti tartuttanut lapsilleni huuliherpeksen. Miten en voinut tajuta aikaisemmin, että se voi olla huuliherpes!?

Äitini on vuosi kausia ollut rahaa ym. Lainaa vailla. Ja muutenkin ollu kaikkia *aska temppuja.
Kaikki kärjisty alku syksystä... Otin hälle hyväähyvyyttä puhelinliittymän ja netti+mokkulan. Lainasin satoja euroja ym. Teki heti yli 4000e puhelin laskun.. No ei alkanu maksaan mitään.. Haukku vaan mut kuinka inhottava ja ymmärtämään ihminen olen. Nyt kun haluan laitteen siis mokkulan itelleni kun ei ole sitäkään yhtää maksanu. Niin ei palauta. Meinasi että ensi kuussa lyhentää... Ööö.. Sitte laitoin vielä uudestaa että haluan tavarani pois tai teen rikosilmoituksen. No nyt laittaa tädille viestiä että tappaa itsensä. Ja täti käskee jutella sen kans. Ai siis mun pitäis kaiken sen ilkeilyn, taloudellisten vahinkojen ym. Jälkeen vielä ymmärtää??

Syksyni on ollut kamalan rankka... Nyt eilen ultraan mennessä joten hajosin ja avauduinki vähän... onneksi kaikki on päättynyt hyvin. Tänään neuvolassa sanoin kaiken olevan ok. Mutta jotenkin nyt ku kaikki päättyi hyvin jne. Ja sain vähän avauduttua. Mut nyt tunnen itseni lopen uupuneeksi ahistuneeksi. Jotenki tuntuu että en jaksa töihinkään mennä... onko väärin pyytää esim. Saikkua tjn. Että saisin taas itteni tasapainoon. Aiemmin työ on ollut pakopaikka missä on voinut unohtaa murheet. Mutta.. entiiä.

Hei! 

Pitkään en ole kirjoitellut mitään.. Kun perheeseemme syntyi toinen lapsi, tyttö, on ollut kyllä kiireistä ja kaikenlaista tapahtunut. 

Viimeisin asia on juuri tuo patti, jonka eilen aamulla vatsalihaksia tehdessä huomasin. Ihmettelin kipua kylkiluiden kohdalla ja aloin tunnustelemaan ihoa rintani alapuolelta, kylkiluiden päältä.. kauhukseni löysin patin, joka on aika iso. 

Sain samalle päivälle yksityiselle lääkärille ajan, joka tunnusteltuaan totesi patin olevan rasvaa, rasvapatti, joka on tulehtunut. Kertoi, että patti kasvaa, kun sitä koskettelee. Ja että se voidaan poistaa, jos se alkaa vaivaamaan. Kyseli kaikenlaista, olenko laihtunut, jumppaanko, satuttanut itseni jne. Oli kuitenkin suhteellisen varma, että kyseessä on rasvapatti.

Sitten.. Halusi kuitenkin ottaa neulalla näytteen. Näytteen ottaminen sattui aika paljon ja sen jälkeenkin sattui.. Vieläkin on hieman herkkä. 

Tähän iltaan saakka oli aika hyvä mieli.. kunnes aloin miettimään tosissaan, minkä takia hän halusi ottaa näytteen. Kun hän ei ensin meinannut löytää oikeita tarvikkeita näytteen ottamiseen, hän vaikutti hieman hätääntyneeltä. Sanoi, että jos niitä ei löydy, näyte voidaan ottaa myöhemminkin.. Mutta miksi? Jos hän oli niin varma, että se on rasvapatti, miksi otti näytteen??

Mitä enemmin mietin, sitä enemmin pelkään.. Olen vielä melko nuori 22 v ja minulla on kohta 3 v poika ja 10 kk tyttö. Oma terveys on saanut lasten saamisen jälkeen aivan uuden merkityksen... Miten pelottava ja kamala ajatus onkaan, että en saisi nähdäkään lasteni kasvavan aikuisiksi ja olla heidän tukenaan mahdollisimman pitkään.. 

Onko kellään muulla kokemuksia rasvapateista? Voisiko tämä minun patti olla se, niin kuin lääkäri sanoi, vaikka hän halusikin ottaa näytteen?

rakas isosisko on tällä hetkellä leikattavana meilahden sairaalassa..syöpäleillaus..enempää en voi tässä vaiheessa sanoa..itkua ja pahaa oloa =(

Täällä ollaan nyt jännän äärellä...Rakas isosisko lähtee klo:6.00 leikkaus saliin,meilahessa leikkoovat kummatkin syövät pois(eli kaksi eri syöpää) sekä ne 8/24 imusolmukkeesta mitkä ovat saaneet syöpäsoluja....Onneks tää taoahtuu tähystämäällä,toisin kuin omassa sairaalassa sanottu.Nyt ehket valvotaan tää yö..ja vanha sanonta pitää pelätään pahinta toivotaan parasta ♥♥♥nyt en muuta toivo kuin paljon enkeleitä sinne isosiskon luo jotka siitä pitää huolen..tuntuu niin vähäiseltä tässä vaiheessa omat huolet =(♥

mieheni on hyvä mies.  huolehtiva perheenisä ja huomioon ottava  aviomies. mutta humalassa vaimoaan julkisesti nöyryyttävä ja alistava, muita pilkkaava rähinöitsijä, jolta katoaa kaikki käytöstavat.

hän tiedostaa ongelmansa ja on kotikonstein yrittänyt demoninsa taltuttaa. pitkään menikin hyvin. oli lähes vuoden juomatta muuta kuin alkoholitonta olutta ja satunnaisesti ykköstä. mutta sitten karkasi mopo käsistä taas.  lupauksia hoitoon hakeutumisesta on tullut, halu päästä kuiville on kova, mutta sitä avun hakemista ei ole uskaltanut kuitenkaan tehdä.  oma häpeä siirretään aina ensiviikolle tai ensikuulle.   ei koskaan huomiselle, tai tähän hetkeen.

nyt on se tilanne, että jouduin eilen laittamaan ukaasin, että ellei tänään ole soittanut työterveyslääkärille/ ilmoittanut itseään aa-klinikalle, ei mulle jää muuta vaihtoehtoa kuin eropaperien jättäminen.

sydän on niin totaalisen särki.  eroa en haluaisi tehdä, sillä ketään en ole koskaan niin paljon rakastanut kuin miestäni, eikä se rakkaus ole mihinkään kadonnut. mieheni vain katoaa juomisensa myötä ja muuttuu aivan toiseksi. ja sitä ihmistä en halua nähdä enää koskaan.

vielä eilen tuli humalaisia syytöksiä ja ehtojen saneluja, että hän hakeutuu hoitoon vain jos mie teen vastineeksi jotain.  menetän viimeisetkin ihmisarvon rippeeni ja oikeuteni.  mie olen niin särki ja hajalla juuri nyt, etten todellakaan tiedä kuinka päin pitäisi olla.   oon niin pitkään ollut varpaillani ja joutunut mieheni humalaisen marttyyrimaisen ja sympatiahaun kohteeksi, että tuntuu ettei miulla ole mitään oikeutta olla rikki hänen käytöksestään.  tiedän, että enää ei riitä en mieheni hakeaa apua itselleen, vaan miun pitää saada sitä myös. sillä kaiken sen henkisen väkivallan alle liiskaantuminen hänen juodessaan, on jättänyt jälkensä myös minnuun, enkä tiedä kelle sitä purkaisin. niin monen julkisen nöyryytyksen jälkeen olen vielä vähemmän kehdannut kellekkään tutullemme/ystävällemme ottaa asiaa enää puheeksi.

voi itku...

Synnytyksestä on tosiaan 6kk jo vierähtänyt ja seksiä on mieheni kanssa harrastettu mutta seksi ei ole oikein nautinnollista vaan vähän kivuliasta, semmoista jomotusta kohdussa ja munasarjoissa. Olen ihan ymmälläni ja turhautunut kun joka kerta on tämmöistä tullut. Mistä tämä voisi johtua?

Heippa kaikille,

72-vuotias isäni sai viikko sitten niin vakavan sydänkohtauksen, että hän ei ole sen jälkeen tullut tajuihinsa. Saattohoito aloitettiin eilen.

Olen poissa töistä (yläkoulun opettaja) tämän viikon, mutta maanantaina yritän palailla töihin. Mikä olisi fiksuin tapa kertoa asiasta työpaikalla?

Yritän pukeutua tummiin, mutta mitä muuta? Tuntuu, että kun isä oli niin tärkeä ihminen, jokaisen ryhmän 1.tunti pitäisi aloittaa kertomalla tästä. Vai kertoisiko kaikille maanantain ryhmille ja luottaisi siihen, että oppilaat vievät asiaa eteenpäin kavereilleen?

Voihan olla, että monella tunnilla minulta tulee itku ja oppilaat saavat siten tietää. Ajattelin kertoa asiasta myös vanhempainillassa: kun yleisen osuuden jälkeen tulee luokanvalvojan tuokio.

Taas oli IS:ssä juttua siitä, miten mies huijattiin isäksi http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288760216078.html

toivottavasti linkitys ei nyt kaada tätä keskusteluaihetta...  mutta anyway.  mitä ajatuksia teissä herättää kyseinen tempaus?   kyseessä kun ei siis ole mikään vahinkoraskaus, vaan röyhkeä miehen hyväksikäyttö siitosorina ja mahdollisesti lompakkona.  se, että nainen hankkiutuu raskaaksi valheellisin keinoin, esimerkiksi väittäen syövänsä pillereitä tms. ja tekee tällöin miehestä tahtomattaan isän.  mies, joka ei halua isäksi, mutta joka pahimmassa tapauksessa on silti naisen petoksen vuoksi elatusvelvollinen seuraavat 18v saamatta välttämättä mitään oikeuksia omaan lapseensa.   tiedän tällaisen tapauksen läheltäkin seuranneena, ja miehellä oli näitä "huijauslapsia" kohtaan hyvin ristiriitaiset tunteet. kun oli lapsirakas mies, mutta oli kokenut että lapsikiintiö on jo täynnä.  sitten sellainen ei-niin-vakava-suhde muuttuukin kertaheitolla kun nainen lopettaa pillerit sanomatta mitään ja raskauduttuaan myöntää ettei edes isää lapsilleen halunnutkaan.  velvollisuuden tuntoinen mies maksaa elatukset ja yrittää luoda isäsuhdetta lapsiinsa, joita katsoessaan kokee silti vain petoksen hetket uudestaan.

näissäkin, lapsen harteille on lyöty vahva leima. kun toinen vanhemmista on huijattu ja toinen väärillä keinoin halunnut.

kyllä sapettaa, että vaikka kuinka naisten oikeuksista puhutaan, niin isän oikeudet unohdetaan aivan totaalisesti ja tällaisia pahemman luokan hyväksikäyttöjä tapahtuu:/

http://purkkaatukassa.blogspot.fi/2014/08/naisten-oikeudet-on-niin-so-last-season.html

jälleen linkki.  mutta tuolla lisää vertauskuvaa siitä, miten naisten oikeudet tarpoo ihan eri tasolla kuin miesten oikeudet.  naiset häviävät työelämässä ja talousasemissa, mutta miehet poljetaan lapsiasioissa.   kylmää!

Minä katson heitä minusta tulleita ja lupaan, ei ole rakkautta joka heidän ylitseen kävelisi, ei vihaa joka heihin asti ylettyisi, ei epätoivoa jonka alle he jäisivät. Katson heitä, kaiken tarkoitusta, enkä katsettani käännä koskaan.

elikkäs asuimme noin 6 vuotta sitten rivitalossa,ja naapurinamme oli oikein mukava vanhahko naisihminen,harmi vaan vähän liikaa alkoon menevä.

noh,tää nainen möi silloin meille veneensä halvalla,koska ei sitä tarvinnut,ja ilmeisesti oli rahapula. ja hän oli selvinpäin silloin kun kaupat tekivät mieheni kanssa.  jonkun ajan päästä hän kysyi minulta,että tarvisinko kampauspöytää,koska se vie hänen asunnostaan liikaa tilaa. tarjouduin maksamaan,mutta hän ei halunnut rahaa,ja sanoin että ilmoittelee kunhan pöydän voi hakea.

noh,nyt viikonloppuna tää nainen pommitti minua viesteillä,että hän oli nyt tajunnut että se vene on paljon arvokkaampi,millä sen meille möi,että meillä pittää maksaa hälle 500-600euroa tai palauttaa vene, en ehtinyt vastata tähän viestiin mitään kun hän laittoi että kun hän oli kiireessä tyhjentänyt kampauspöytää,koska olin kuulemma hoputtanut (ja oikeasti en oo ollut lähimaillakaan kun on tyhjentänyt sen) niin oli laittanut roskiin jonkun avaimen,ja uus sarjoittaminen maksanut 6000e. (eikä tosiaan tästäkään hommasta puhunut mitään kun olimme vielä naapureita) laitoin hälle asiallisesti viestiä,että miettii rauhassa että miten ne asiat meni jne... niin tältä tuli viesti että maksakaa hälle 5000e tai käräjillä tavataan! ja tästä on tosiaankin toi melkein 6 vuotta aikaa. voiko hän oikeesti viedä asian käräjille? vai pitääkö meillä maksaa?  yritin hälle soittaa että vois voitu puhua asioista,mutta ei hän vastannu puhelimeen. mies oli sitä mieltä,että hällä on vaan rahat loppunu eikä saa viinaa,niin yrittää meitä nyt noin kiristää :( ja tätä naista ei olla nähty 4 vuoteen! ääh,ku tuli todella sekavaa tekstiä,mutta toivottavasti joku ymmärtää.

Tänään on sellainen päivä, että tekee mieli vain itkeä peiton alla. Eilinen ilta meni miehen kanssa riidellessä. Ja vaikka tuo on kovin häpeissään ja anteeksi pyydellyt moneen kertaan, oli silti kovin rusentunut olo aamulla kun heräsi. Mietin miten sydänparka voi kaikesta aina vain toipua.  No aamulla sitten ensimmäinen mitä puhelimesta näin, oli viesti lapsuuden ystävältäni, jossa tuo ihmetteli miten kehtaan esittää viatonta ja hänen ystäväänsä, kun hän kumminkin tietää miten oon puukottanut häntä selkään.

Olen jo muutaman vuoden seurannut hänen masennustaan ja yrittänyt kaikin tavoin tukea. Viimeisen vuoden ajan tämän jutut on alkaneet vaan saada aivan uusia neuroottisia piirteitä, kuten epäilyjä siitä, miten hänen äitinsä yrittäisi myrkyttää hänet, ystävät huumata hänet, ja entiset työkaverit vainoaisivat häntä. Viimeisimpien tarinoiden mukaan joku murtautuu hänen asuntoonsa vain kirjoittaakseen hänen kirjojensa sivuille vihaavansa tätä.  Olen yrittänyt kuunnella näitä juttuja neutraalisti, lähtemättä niihin mukaan, mutta tyrmäämättä täysin, jotta hän säilyttäisi luottamuksensa muhun ja vaivihkaa yrittänyt saada häntä hakemaan apua. Ymmärrän, että nyt vain napsahti hänen kirveensä mun kohdalleni, ja on yksinomaan hänen sairaudensa syytä, että tuo uskoo nyt mun jollain tapaa häntä myöskin piinanneen (ei ole kyllä kysyttäessä nyt vastannut, että millä muotoa olen häntä selkään puukottanut...).

Mutta mitä hittoa tässä voi tehdä muuta kuin itkeä?? Haluaisin kovin vielä pysyä hänen rinnallaan, koska niin vanhoja lapsuudenystäviä harvemmin enää on, mutta ei tuo ole se sama ihminen enää. Ja millä hemmetillä hoitoon saa ihmisen, jolle ei ole mitään skitsofreniaa vielä todettukkaan? Hänen perheelleen on turha lähtä asiasta puhumaan, äitinsä on ihan yhtälailla kuuppa sekaisin hänkin:(  saapui vanhempieni ovelle housut kusesta märkänä itkemään MEIDÄN kymmenen vuotta sitten kuollutta koiraa ja vaeltelee vanhempieni tontilla milloin minkäkin ruusupuskan kanssa.

mielestäni on julmaa jättää sairas ystävä oman onnensa nojaan, mutta jos hän vakavissaan uskoo mun esimerkiksi yrittävän salamurhata hänet, niin minkä mie voin tehä?

monasti olen täällä kironnutkin, miten mies on äärimmäisen mustasukkainen tapaus.  vuodenvaihteessa meinasi erokin tulla siitä syystä. se on kausittaista, mutta aina tuo on aiemmin nostanu päätänsä, jonka jälkeen helvetti on revennyt.

viime keväänä käytiin pariterapiassa jossa opittiin kommunikoimaan jälleen toisillemme.  saatiin monet asiat selvitettyä ja suhde heräsi uuteen kukoistukseen.

koska tuon mustasukkasuuden vuoksi olin jo ehtinyt kaikki miespuoliset ystävät pistämään jäihin, ja jokainen työlounaskin työkaverin kanssa aiheutti mekkalaa, toivoin aina että joku päivä miehellä olisi se naispuolinen työkaveri.  että tuo kykenisi itse näkemään että suhde voi olla ihan ammatillinen ja kaveruuteen perustuva, ja sen kanssa voi tehdä töitä ja käydä lounastamassa ilman että siinä olisi mitään seksuaalista. toivoin myös monasti, että hällä olisi joskus niin läheinen naispuolinen ystäväkin, että tämän näiden puhelinkeskustelusta mie voisin vähän näpäyttää, että pitäisiköhän munkin ruveta mustasukkaiseksi, you know:)?

No, nyt näin on, ja mie olen monasti ollut tän naispuolisen duunikaverin puolellakin jos mies on harkinnu sille potkujen antamista. Ja kun tämän naispuolisen ystävän mies rupesi mustasukkaiseksi rouvastaan ja väitti mieheni häntä iskeneen, mie nauroin vain, miten maailma voi olla sekaisin!  ikään kuin kaikki miehen ja naisen välillä tapahtuva olisi aina juuri sitä seksuaalista.

no, äskettäin toinen tytöistä soitti ja kysyi kuin ohimennen että eikö minnuu yhtään haittaa sitten että tuo on niin hyvää pataa työkaverinsa kanssa että on kutsunut meillekkin kylään, vaikka mulla ei ollut omien työkavereiden kanssa edes lupaa vastata puhelimeen työajan ulkopuolella. Ja että tuo soittelee sen toisen naisen kanssa ja on hyvää pataa, kun taas mie pistin omat kaverisuhteeni poikki kun yhteyttä ei voinut pitää ilman riitoja.

ei minnuu ole haitannut eikä vaivannut, mutta tuo kysymys itsessään rupesi nyt vaivaamaan. mielestäni aloin juuri  saamaan pointtiani vasta perille monen vuoden jälkeen, sillä nyt kun mies on tekemisissä muiden naisten kanssa, niin se on alkanut hahmottaa niitä tilanteita, joissa se teki väärin epäillessään mua. mutta nyt mua kiusaa ajatus siitä, että MUUT luulevat mieheni nyt vetelevän vispiläkauppaa muiden kanssa kun mamma hoitaa kakaroita kotona:/ ajatus siitä loukkaa suunnattomasti, enkä nyt tahdo siitä päästä millään eroon. vielä vähemmän haluan asiasta miehelle mainita, sillä tiedän, että sen ratkaisu asiaan olisi välirikko naispuolisen ystävänsä kanssa ja kenkää naisapparilleen, ja se on tilanne jota vähiten haluan, sillä muutoin lopputulos on sama kuin hänen mustasukkaisuuskohtauksissaan on mulle ollut.

lapsen isäehdokas on taas ottanut yhteyttä lv:jaan ja haluaa kuulemma tunnustaa isyytensä. Hän ei ole koskaan kysynyt yhtään mitään minulta tästä lapsesta ja on eromme jälkeen todennut viestillä että minä olen ainoa joka lapsen halusi. Aiemmin kun hän yritti tunnustaa niin olen kieltänyt isyyden selvittämisen koska en pysty luottamaan kyseiseen henkilöön ja mielestäni lapsi saa itse päättää sitten kun asiasta ymmärtää haluaako tavata isäänsä vai ei. Ja tähän päätökseen on vaikuttanut moni asia. Nyt joudun menemään keskustelemaan tämän kyseisen miehen kanssa valvojan luokse ja en tosiaan tiedä mitä sanoisin. Erosimme sen jälkeen kun kerroin olevani raskaana. Ja siis nyt tuntuu lähinnä siltä että mies haluaa tehdä vain kiusaa, kyllä nyt voi sitten haluta isäksi kun muksu on syntynyt terveenä ja kaikki ostettu valmiiksi, mutta kauan hän sitten jaksaa olla "isä" Lapsellani on hyvä ja rakastava koti, enkä todellakaan halua että kukaan tulee rikkomaan sitä.. Sanoin valvojalle aikoja sitten että jos mies ei itse voi minulle edes viestiä lähettää niin en voi myöskään tietää mitä hän haluaa. Pystyykö mies "viemään" minulta vanhempainvapaat tms? Mielestäni 11kk on vähän turhan pitkä aika "unohtaa" oma lapsi. Niin kyllästyny tällaiseen pelleilyyn..:(

Mietin illalla miksi on ollut niin paha mieli ja hermot kireällä tässä muutamana päivänä.

Löysin syyn. Kuin salama kirkkaalta taivaalta valaistui, että viimeksi tällä samaisella raskausviikolla ei neuvolassa löytynyt sydänääniä ja neuvolalääkäriltä tuli pahin tuomio minkä kohdata voi. Sikiöltä ei löydy sykettä ultrallakaan.

Viimeksi tämä päivämäärä oli 12.11.2012. Siitä pari päivää myöhemmin meidän kolmas poika syntyi.

Ja nyt mä olen taas rv 18+5 menossa neuvolalääkärille. Taas se sama huone odottaa mua...

Tää ahdistus on jotain ihan järkyttävää :(

Vaikka eilenkin olin tuntevinani potkun, ei se helpota oloa yhtään. Vaikka sydän sykkisi nyt, kauanko se jaksaa sykkiä...

Eli meillä on sellainen tilanne. Mies on mielestäni ja monen ystävän mielestä vaikeasti masentunut. Suuttuu herkästi, jolloin hutaa, haukkuu mut ja sanoo haluavansa erota. Joka kerta toteaa myös että olen niin ärsyttävä ämmä ettei halua minua nähdä.
Aina hän on ollut äkkipikainen. Ei koskaan ole fyysisesti kehenkään käynyt käsiksi tms.
Tätä on jatkunut vasta muutaman viikon ja en itse todellakaan halua eroa koska olen sitä mieltä että masennus ei ole syy eroon. Masennuksen minulle vahvistaa hänen puheet kuolemasta muutaman vuoden päästä. Chronin tauti hänellä on ja hänet on leikattu sen takia moneen otteeseen. Sen takia masennusta en edes ihmettele. Viime viikolla nämä puheet loppuivat. Hän sanoi ettei halua erota ja käytiin yhdessä ostamassa minulle tuleviksi 30-v lahjaksi Sormus. Tiedän että hänellä meni puolet rahoista siihen. Eilen mies räjähti taas kun poika rupesi väsyneenä kiukkuamaan. Ei tullut viereen nukkumaan Ja on edelleen eron kannalla. En oikeasti tiedä mitä tehdä enään.
Talon remontit on kesken Ja Kaikki muutenkin sekaisin

Anteeks kun tänne kirjottelen, mutta ei mulla ole muutakaan. Ei isää, äitiä tai kavereita. Mun veli vihaa mua, varmaan koska mun isä (meillä on eri isät) on tehny hänelle ja mun siskopuolelle joskus kymmenen vuotta sitten kamalia asioita. Ainakin näin mulle kerrotaan ja kai se on totta kun hän on on muakin kohtaan ollut henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Kun on vielä narsistikin. Nyt mun äiti, joka on ollu mulle aina se turva, niin hänkin on pettänyt mun luottamuksen. Hän on 59 ja hänen mies 27-28 vuotias. Uskon et käyttää mun äitiä vaan Oleskelulupaa varten. Tää mies on kertonut musta ihan hirveän törkeitä salaisuuksia ja keksittyjä juttuja muille miehille. Mun äiti ei usko. Ja vielä näin juuri itse lapsen saaneena 16-vuotiaana, mun mielestä mun äidin pitäis tukea mua. Mulla on kyllä hyvä mies, joka tukee kaikessa. Mutta ei ketään muuta. Mun äiti ei voi edes tulla katsomaan omaa lapsenlastaan jos mun mies on mukana. Tulee paha mieli mun lapsen puolesta. Jos hän tulevaisuudes ihmettelee miks iskä ja mummi ei voi tavata. Miks mummi vihaa isää. Ja mun äiti ei tunnu tuntevan mitään empatiaa mua kohtaan kun itken. Mun veli huutaa mulle ilman syytä. Oikeasti. Siis sillä on ihan joku todettu mielisairaus ja huutaa mulle vaik mikä ilkeyksiä. 30 vuotias mies. Huutaa vaikka et mä oon läski ja mulla on ollut anoreksia bulimia ja mun äiti vähät välittää. Mua vihataan mun isän takia. Ja kun mulla ei ole yhtään kaveria, enkä ikinä sellaista sakkaan. Mulla on niin huono itsetunto, etten uskalla kaveerata kenenkään kanssa. Jos olis edes joku jonka kanssa puhua. Neuvolalle en kerro. En halua että mun kykyä suoriutua äitinä aletaan epäillä. Kaikki menee siltä osin hyvin, en itke vauvan lähellä ja laitan aina vauvan tarpeet edelle. Eihän mulla ole muutakaan niin vauva on mulle erityisen tärkee. Mut oon vaan niin yksin. Etten tiedä mitä tehdä. En nyt edes tiedä miks tänne kirjoitan. Mutta kun oma perhe hylkää ja muuta ei oo niin kyllä se sattuu. Ja oksettaa että se mies (joka on kaikkia mun sisaruksia nuorempi) elelee vaan siellä mun äidin rahoilla ostelee tupakkia ja kertoo mun äidistä makkari juttuja muille miehille. Mun miehellä on kyllä ihanat siskot ja näin. Mutta olen liian ujo. En tykkää et oon tarpeeksi hyvä heidän seuraan. Mitä mun pitäis tehdä et voisin itse parantaa tilannetta? Tää kuulostaa ehkä pikku jutulta, mutta tässä on niin paljon muutakin mitä en edes jaksa kirjoittaa. Tää on vaan murto-osa kaikesta. Tarvitsisin tukea mutten tiedä mistä saisin.

Kun meidän rakastakin rakkaampi Riepuliina syntyi heinäkuussa, oltiin myö onnemme kukkuloilla. työterveyslääkärin pelotteluista huolimatta meille syntyi terve ja kaunis tyttö, luojan pikku ihme:)

en tiedä painoiko minnuu jo silloin huono omatunto, vai kiinnitinkö muutoin vain huomiota meidän pikkuisen surumielisyyteen, mutta siis perusilmeenä hällä hirmu usein sellainen sydäntä repivä murheellinen ilme.  vähän niinkuin hylätyllä koiranpennulla.  oon yrittänyt järkeistää, että vastahan tuo on nyt oppimassa hymyn taitoja,  ja sitä saisi piru vie harrastaa enempi, koska hällä on maailman kaunein hymy 3

se mitä tässä kuitenkin itseäni soimaan, oli pikkurinsessan alkuhetket.  sillä vaikka tuo oli toivottu ja odotettu, niin sain tietää raskaudestani aikana, jolloin koko elämäni oli enemmän tai vähemmän hajalla. miehen kanssa meni huonosti, perhe-elämä painoi niskaan, töissä kusi kaikki ja halusin vain ottaa ja karata teille tietämättömille toviksi unohtamaan kaiken. raskaus oli silloin viimeisin asia mistä olisin jaksanut sillä haavaa kantaa huolta. minnuu ahisti ja pelotti, hetki oli totaalisen väärä vaikka lapsi toivottu olikin. eikä asiaa parantanut työterveyslääkärin möläytys siitä, miten oli onnistunut pilaamaan jo syntymättömän lapseni terveyden torjunta-aineilla.

mie en uskaltanut nauttia raskaudesta lainkaan. pelkäsin vain ja stressasin.  ja mieheni oli ihan varma etten halunnut lasta lainkaan, joskus riidellessämme puhui abortistakin, vaikkei meistä kumpikaan sitä koskaan edes vaihtoehtoina pitäneet.  olihan lapsi kuitenkin toivottu.

sinä päivänä kun olin alkanut vuotamaan verta ja lääkärit puhuivat keskenmenosta, olin varma että miulta otettiin pois se, josta en ollut osannut iloita.   kun ultrassa kuitenkin näkyi sykkivä sydän, mie ekaa kertaa olin itkenyt ilosta ja onnesta. kun np-ultrassakin vielä todettiin kaiken nättävän normaalilta, uskaltauduin vasta nauttimaan tulevasta vauvasta. stressi helpottui, en ollutkaan pilannut syntymätöntä lastani.

 

nyt silti soimaan itseäni siitä, mikä suhtautumiseni oli raskauteeni silloin alussa.  kun tyttäreni niillä surusilmillä minnuu kattoo, niin tunnen piston sydämessä. vaikka tiedän ettei niin ole, pelkään hänen tuntevan olevansa ei-toivottu. ei-rakastettu.  vaikka niin ei todellakaan ole.

voi mammat!  iskostakaa mun päähäni se, että on vain sattuman kauppaa että vauvani hallitsee surumielisen katseen, ja mie huomaan sen vain siksi, että poden huonoa omaatuntoa.   sanokaa ettei mun tarttisi edes potea sitä!   enhän mie ollut koskaan lastani edes abortoimassa, vaan huonoimmallakin hetkellä tiesin, että kun sen aika tulee, tulen rakastamaan lastani aivan yhtä julmettoman paljon, oli se sitten millaisissa olosuhteissa tahansa alkunsa saanut.  kaiken lisäksi myö saatiin miehen kanssa keväällä asiat selvitettyä ja suhde uuteen kukoistukseen,  eli lapsen syntymähetkellä ei todellakaan edes ollut enää mitään epäselvyyttä mistään, vaan olimme yksi onnellinen perhe odottamassa innolla uutta tulokasta syliimme.

Tää tuntuu niin väärältä!! Maksan elatustukea yhdestä lapsestani, joka asuu luonamme joka toinen viikko. Vain siksi, että osoitteensa on isän luona. En ole huhtikuun jälkeen pystynyt maksamaan ja vapautusta olen hakenut huhti- ja toukokuulta kun olin työtön. Vaan ei kesälläkään ole jäänyt varaa maksaa. Yksi soskuun täti fiksuna neuvoi mua jättää maksamatta että saa isä kelan kautta sen rahan haettua sitten jne. No fn sitten tyhmänä tajunnut hoitaa näitä asioita ja nyt on velat laitettu vireille ulosmaksuun ja tässä pitäis kait ylimääräiseksi tonnikaloja yhtäkkiä äitiyslomalla muuttua. :( Äsken soitin ulosottomiehelle ja tietenki aloin itkemään kesken puhelun. Ei sillä jos se lapsen isä olis hoitanut joitain maksuja tms että pystyis luottamaan että lapsella on tarvittavat vehkeet ja harrastukset maksetaan ja harrastuksen vermeet... Tai vakuutukset yms kyllä te tiedätte. Mut ei, oon edelleen maksellut kaikki niinku aina ja samalla kerryttävät tota elarivelkaa niskaan... Mitä mä teen?! Kadun niin paljon sitä päivää kun päästin pojan kirjoille isänsä luo ( että isäkin saisi yh-tukea jne) ja kirjoitin nimen elatussopomukseen... Ei auta katuminen mitään.. Mut tässä se seisoo suoraan silmien alla... Maksukehoitus.. Vireilletuloilmoitus... Ja anteeksi kaikki yhes pötkös nääs ku puhelimella kirjoittelee hän.

Oli sitten kyse parisuhteesta, lapsista tai kodinhoidosta niin miksi tässä yhteiskunnassa on niiiin pirun vaikea saada apua??

Yritin saada apua paskaan parisuhteeseeni ja ajan sanottiin menevän kuukausien päähän. Juu emme ole eroamassa hetkessä mutta olen myös aika loppu jo, tuskin kukaan pyytää apua ensimmäisestä alamäen nähtyään, minä ainakin pyydän apua vasta kun alamäkeä on jo kestänyt hetken, odottelen ensin jos asiat hoituisivat itsekseen. Ei kannata siis. Parissa muussa paikassa olisi pitänyt soittaa apua, enkä edes ymmärtänyt tarkalleen mihinkä numeroon. Kamala mielestäni soittaa"hei mulla menee huonosti, saisko täältä apua??". Mieluummin laitan s.postia, miksi sitä ei ole melkein missään, siis 2000-luvulla vielä soitellaan ja soitellaan. Mulla ainakin on iso kynnys soittaa tollasesta.

Muutenkin oman perheen kanssa kaikki on vaikeaa.. En jaksa... Onko oman perheen kanssa pakko väkisin aina yrittää tulla toimeen siis en vittu ymmärrä? Se on perhe mutta jos se tuottaa vaan mielipahaa kaikille niin MIKSI MIKSI MIKSI? Kun en edes voi luottaa että he ovat aina auttamassa jos muut jättää. Omat ystäväni ovat ainakin paljon luotettavampia ja muutenkin normaalempia kuin ihan eri planeetalla olevat vanhempani ja yksi siskoistani. Ihan oikeasti olen niin täynnä tätä. Olen varmasti adoptoitu, marsista. Omat vanhempani ovat kamalia vaikka väittävät tekevänsä kaikkensa puolestani jne jne perussettiä.. Sanovatko kaikki vanhemmat noin vaan koska niin kuuluu sanoa ja etten voi loukkaantua heille yms? He ovat vanhoja, joten heitä pitäisi ymmärtää, joka asiassa, typerässäkin.. Entä jos sukset menee kokoajan ristiin niiin annanko vaan olla, koska he ovat vanhoja??En jaksa.


Elämäni on täynnä paskoja suhteita, jotenkin vedän niitä puoleeni, olen niin paska.. En tule nykyään kenenkään kanssa toimeen.. Tottakai se laittaa miettimään olenko niin hirveä ihminen etten tule kenenkään kanssa toimeen... Mikä vittu minua vaivaa? Olen herkkä, mutten mielestäni liian herkkä. Sanon herkästi ihmisille takaisin mutten myöskään pillitä jos minulle sanotaan, ellei nyt sanota täysin loukatakseen jotain arkaa. Enkä sano itse takaisin siis loukatakseni vaan lähinnä korjatakseni jonkun jutun tai vaan siis puolustaakseni. Menee hermo kun aina saa kaiken vääntää rautalangasta ja kukaan ei tunnut ymmärtävän minua eivätkä he edes halua. Ketään ei oikeasti kiinnosta vaikka kuolisin. Hautajaisenikin menisi vanhempieni siihen "oho, unohtu kun ollaan vanhoja heheheh" osioon.


Tuon puolisonkin kanssa menee hermo kokoajan. Pelkästään se, että pyydän puolisoani tekemään kotityöt, on kuulemma nalkutusta, hän tekee niin typeriä juttuja etten jaksa näitä paskanaamoja ympärilläni. Siis tiskejä ei viedä koskaan olkkarista keittiöön, omia pyykkejä ei laiteta kaappiin vaan ne ovat vessassa viikattuna ja menevät siitä suoraan käyttöön, siitä koneeseen ja taas sama jatkuu, kaappiin ne päätyy harvoin. Tyhjät ruokapaketit jää pöydälle-ei roskiin, roskat viedään max kerran viikossa, kenkiä ei laiteta ikinä kenkätelineeseen, sänkyä mies ei ole pedannut koskaan, leluja ei kerätä leluhyllyihin vaikka siksi ne ostin, helottamaan elämää, jne jne jne.......... En ole täydellinen mutten kyllä noin avuton paska että samasta asiasta saa sanoa 10000000000 kertaa eikä silti auta, ja se, että minua ainakin kiinnostaa minulle rakkaiden ihmisten asiat, minä haluan auttaa ja olla tukena, enkä vedä huumoria sinne minne se ei vittu kuulu.... Sillä ei pyydetä anteeksi isoja asioita.


Olipa kyllä ihana ja imartelevaa kun äitini oli sanonut siskolleni jonka kanssa olen riidellyt ja loukkaantunut ihan aiheesta mielestäni, että minulla on joku kamala trauma ja käyn terapiassa ja syön lääkkeitä koska olen niin katkera ihminen. niin. täyttä paskaa kaikki, en käy enkä syö eli äidilläni oli vain tarve selitellä minun kamalaa käytöstäni sillä että olen muka pipipää, että ilman tätä selitystä olisin ollut vaan käsittämättömän hullu joten minusta piti valehdella! WHAT?? minä aiheutan katkeruuden juu.. se, että ihmiset ympärilläni kohtelevat minua huonosti, siis rakkaat ihmiset nimenomaan, ja eivät kuuntele minua ja unohtelevat minulle tärkeitä asioita jne ja vähättelevät kaikkea sekä laittavat meidän sisarukset selkeään paremmuusjärjestykseen, sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa että olen katkeroitunut. Ja miksi en saisi olla katkera. Niin kauan kuin asiat päässäni ovat selvittämättä, en voi antaa olla, en vaan osaa vaikka yritän. ja se ettei kukaan kuuntele tai ota vakavasti niin saa kaiken jatkumaan. En jaska. Muutenkin vanhempani painostavat minua kokoajan tekemään sovun siskoni kanssa mutta siis vain minun, minä olen kaiken syypää. Eikö riitaan tarvitse aina kaksi. Olen niin täynnä tätä. Meillä menee siskonikin kanssa kokoajan sukset ristiin ja nyt meni riitakin ihan yli niin heti minussa on vika ja kaikki haluavat minun sopivan ja lopettavan kaiken. Eipä siskonikaan mitään tee sen eteen että olisimme väleissä! Minä siis pilaan kaiken? Siskoni sanoi minulle loukkaavia asioita, viimeisen kerran sanon minä joten laitoin pisteen touhulle ja näin kävi. Tiedän että sama jatkuisi vaan joten miksi pitää heti pyydellä anteeksi vaan koska on perhettä..? Ei kuitenkaan käyttäydytä niin. Kamalaa tuo painostus. Tulee tosi paha mieli.


En kohta jaksa vittu edes elämää. Katselin jo puolisolle omaa asuntoa mutten saanut sitä, meillä kun ei ole varaa kahteen isoon normaaliin asuntoon ja tuo oli todella halpa. Mutta jos ei toista yhtä halpaa tule (ei tule) niin joudun minäkin muuttamaan lasten kanssa johonkin pieneen koppiin tästä ihanasta asunnosta mutta missä me vaan riidellään kotitöistä, joihin liittyy siis kaikkea muutakin. Siihen päälle vanhempieni sekoilu ja siskoni paapominen.. Kukaan ei edes huomaisi vaikka kuolisin. Juuri nyt.

Kaikki tuntuu turhalta ja aina väsyttää. Tekisi mieli vaan makoilla ja nukkua. Jopa lapsen kanssa touhuuminen välillä ahdistaa. Keskiviikkona olisi neuvola, uskaltaisinps ottaa asian siellä puheeksi. Miehestä ei ole apua, kun hänestä valitan turhasta.. ;(

Onko muita yh-vanhempia joilla on ns. vaativan temperanmentin lapsi? Miten te jaksatte ja miten teidän arki sujuu? Mä oon yksin 1,5v tytön kanssa ja välillä on todella raskasta ja stressaavaa kun kokoajan neiti vaatii jotain, kiukuttelee, narisee, tukkii syliin tai nuhjuaa kyljessä ja jos ei pääse syliin niin alkaa hirveä huuto, ei viihdy juurikaan yksin vaan vaatii viihdytystä ja huomiota kaiken aikaa. Suuttuu ja loukkaantuu herkästi ja riippuu ihan päivästä että miten suhtautuu muihin ihmisiin ja uusiin tilanteisiin, enimmäkseen kuitenkin takertuu äitiin. Tää on ollut tätä ihan alusta asti, vaati vauvanakin todella paljon huomiota eikä viihtynyt yksin ja piti keksiä viihdykettä. Vieläpä kun on tosi vilkas ja kokoajan on vain entistä vilkkaampi. Eroahdistus oli aikanaan ihan kamala kun ei saanut mennä kolmea metriä kauemmas, jo kaksi metriä teki tiukkaa.
Jäin yksin neidin kans kun tyttö oli 5kk. Asuimme turvakodissa sen ajan kun neiti oli 5kk-8kk ja kun omaan kotiin muutetttiin, ei esim. kotihommista tullut yhtään mitään kun neiti huusi vieressä kuin hyeena kun yritin esim. tiskata tai imuroida. Vielä nykyäänkin on vähän siinä ja siinä että saanko tehdä kotihommat rauhassa. Nukahtaa ei voi ilman että äiti on vieressä. Saa raivarin jossei saa juuri sillä hetkellä huomiota kun tahtoo ja välillä mun on vaan pakko sanoa "äiti ei nyt ota syliin" tai "äiti tiskaa nyt". Jos ei huomiokiintiö tule täyteen niin sitte aletaan tekemään jotain ilkeyttä. Purraan, mätkitään tai nipistellään äitiä, piirrellän sohvaan tai seiniin, retuutetaan kissoja, kiipeillään pöydille jne......

Äiti-lapsi-kerhossa käytiin viime syksy ja kevät mutta nyt kun kaikki kerhot yms. ovat kesätauolla, on tosi raskasta kun ollaan vaan kotona ja pitää keksimällä keksiä jotain aktiviteettiä. Aika paljon ollaan oltu uimassa rannalla ja puistossa sekä tuossa pihalla keinumassa ja kierretty naapureita ja tuttavaperheitä ettei tarvisi olla kotona vain kahdestaan koska se on kaikkein raskainta. Ja tosi paljon meillä pyörii kotona Youtubesta musiikkivideot tai radio on päällä koska tykätään molemmat musiikista.

Lapsi oli haluttu, toivottu ja odotettu ja alkuun lapsen isäkin halusi perhettä mutta kun lapsi syntyi, niin meni joku kuukausi niin hän ns. vain hyppäsi pois siitä perhe-elämästä eikä osallistunut enää mihinkään, oli ns. toinen lapsi. Mä väsyin ja muutin turvakotiin tytön kanssa ja sieltä meidän omaan uuteen kotiin. Jälkeenpäin exä on sanonut että kuvitteli lapsen "menevän vain siinä sivussa" eli hyvin epärealistiset kuvitelmat. Luulen että ehkä lapsen vaativuus oli exälle liian kova juttu ja siksi ei halunnut eikä halua kantaa vastuuta ja koska poikamieselämä alkoi vetää puoleensa jo odotusaikana.

Oon yrittänyt olla diagnosoimatta ja "leimaamatta" lasta koska mikään temperamentti ei ole toistaan huonompi tai parempi mutta kun neiti on tyytymätön ja vaativa niin siinä tuntee itsensä tosi huonoksi äidiksi. Tätäkin on jatkunut koko tämä puoltoista vuotta. Vasta kun mun uusi miesystävä ja hänen perhepäivähoitajana työskentelevä äitinsä sanoivat juhannuksena kun oltiin mökillä, että tuo tyttö on tavallista vaativampi lapsi, niin mäkin uskalsin sen myöntää itselleni. Tähän asti oon vaan miettinyt että miksi lapsi on niin tyytymätön ja vaatii paljon ja kokoajan ja tuntuu ettei mikään riitä vaan kokoajan pitäisi olla jotain enemmän. Sanotaan että jos lapsi vaatii paljon, niin anna paljon. Oon myös kuullut että sitä enemmän lapsi vaatii mitä enemmän sille antaa. Meillä kyllä kuulee ja tuntee sen jos lapsi ei saa sitä huomiota. Oon alkanut ihan vakavissani miettiä sitä päivähoitoa kun tuntuu välillä että ei jaksa. Kuitenkin haluaisin antaa lapselleni parhaan mahdolisen kasvuympäristön mutta ilman tukea en siihen pysty. Onneksi huomenna on 1,5v neuvola ja ihan varmasti otan tän asian siellä puheeksi.

esikon aikana kävin kourallisen kertoja pelkopolilla järkyttävän synnytyspelon vuoksi.  henkilökunta sai miut siellä pelkäämään jopa sektiotakin. kun lopulta sain kuitenkin itteni läjään a vihdoin leikkausaikakin oli varattu, oli se varattu vain muutamaa päivää ennen LA:ta, koska "merkkejä lapsen tulosta aiemmin ei ollut". tähän ei tietystikkään auttanut odottajan oma tuntemus lapsen tulosta aiemmin.

loppujen lopuksi synnytys käynnistyikin sitten vuorokautta aiemmin heti ekasta supistuksesta liki syöksynä, ja leikkaukseen pääsy oli dramaattinen, sillä ensin hätäkeskus ei uskonut miun synnyttävän, ja lopulta synnäri ei  uskonut miun synnyttävän vaikka lanssista soittavat ammattimiehet pyysivät leikkaustiimiä valmiiksi.

sopimukset sektiosta myös kaikuivat kuuroille korville kun vastaanotto synnärillä oli epäuskoinen. yllättäenm nuo kertoivat mun olevan niin pitkällä synnytystä, ettei kirurgeja ehditäkkään enää kutsua paikan päälle. kaikesta huolimatta kirurgien hälytystä ehdittiin lykätä tunti kun vanhasta leikkaussopimuksesta yritettiin väen väkisin poiketa.

nyt toisessa raskaudessa on neuvolasta saakka lähetetty pyynnöt synnärille  aikaistamaan tulevaa  sektiota, jotta edelliseltä katastrofilta vältyttäisiin-  kokemus meinaan lisäsi synnytyspelkoani kahta kauheammaksi ja luotto päivystystoimintaan meni täysin.

myös pelkopolilla ehdotettiin leikkauksen aikaistamista viikolla, mutta leikkauspäivää ei päässyt varaamaan vielä  leikkauslistojen ollessa vielä suljetut. viikko sitten samaisessa sairaalassa päiviteltiin lapsen isoa kokoa joka vastaa kolme viikkoa edellä olevia. käsitin että tämä voisi aikaistaa leikkauspäivää entisestään.

nyt sitten tänään ilmoitettiin suoraan, ettei jo sovitulle päivälle enää voidakkaan minnuu laittaa, koska se on jo täyteen buukattu, ja uusitut määräykset purkavat aiemmat sopimukset. tämän uusitun määräyksen mukaan mun leikkaustani siirrettiin nyt viikolla eteenpäin. olisin  silloin 39+4.

näin ollen kaikki lupaukset siitä, miten nyt hoidetaan asiat toisin ettei päädytä kiireelliseen päivystyleikkaukseen unohdettiin, ja tilalle  tuli toteamiset että "no, päivystysjututhan onkin sullejo tuttuja" ja "soittele kun synnytät."

 

mitä mie voin tehä??

viimoset 5vkoa on ollut jo aivan yhtä tuskaa olotilan kanssa ja supistuksia paljon. turvotus estää liikkumisen, ja kaiken aikaa on tunne etten mie raukka oisi selvinnyt välttämättä edes siihen alkuperäiseen leikkauspäivään!

Eli huomasin kolme päivää sitten itselläni, että sisin häpyhuuli oli valkoistunut, Pyyhin tietysti paperilla, mutta ei lähtenyt. Kävin lääkärissä näyttämässä asiaa ja se totesi, että se voi olla hiiva ja kuivuus tai valkojäkälä. Oireet on ainoastaan, että joskus tulee runsasta valkovuotoa. Mitään muuta oiretta ei ole. Määräs mulle hiivalääkkeen ja kostutusvoidetta. Parin viikon päästä gyne. Häpyhuuli on nyt vähän normaalimpi, mutta mietin, että kuuluuko hiivaan ja kuivuuteen valkoisuutta? Vai voiko valkojäkälä olla oireeton? Kokemuksia?

likalla oli siis tällä viikolla 4v-neuvola tarkastus. maanantaina terveydenhoitajalla ja torstaina lääkärillä. olin kehunut että likka on yllättävän näppärä ja osaava sekä  oma-aloitteinen. että ainoat haasteet meillä on lähinnä  tämän tempperamenttisen luonteen kanssa, kun likka koettelee rajojaan jääräpäisesti.

terveydenhoitaja sitten huomasikin pian että 4v-tehtävät sujui niin lennossa,että haki tälle 5v-tehtäviä, jotka sujui nekin. likka lähti vieläpä omatoimisesti askartelemaan näistä tehtävistä omiaan ja terveydenhoitaja kehui että on kyllä tosissaan osaava ja omatoiminen lapsi. yhtäkään moitteen sanaa ei tullut mistään.

nyt sitten lääkärintarkastuksessa lääkäri  haki automaattisesti lisää 5v-tehtäviä ja  likan osaamista kehuessa aloitti samaan hengen vetoon mulle vihjailun siitä, miten epäilee että lapsi on osaava ja oma-aloitteinen PAKOSTA. että eikö  myö ymmärretä, että  leikki on lapsen työtä ja lapsi sairastuu suorituspaineista jotka kohtaavat väistämättömästi ellei vanhemmat opasta ja ohjaa  leikeissä ja rajoita lasta. mie meniin niin totaalisen hämilleni, että olisiko miunpitänyt rajoittaa lapseni omatoimista pukemista muussakin tapauksessa kuin silloin kun vaatevalinnat on sään suhteen päin prinkkalaa? tai kun lapsi on päättänyt askarrella omatoimisesti vessapaperihylsyistä ja papereista kärpässieniä, olisiko miun pitänyt olla estämässä ettei mielikuvitus kehity liikaa?

lopulta kuulin että lapseni todennäköisesti myös kärsii siitä, että on nykyisin hoitopaikkansa vanhin lapsi.  hänhän joutuu nyt MYÖS HOIDOSSA ohjaamaan leikkejä ja ottamaan vanhemman roolia, saati sitten että hänestä tulee pikapuoliin isosisko.

mykistyin täysin siitä  järkytyksestä, että ensimmäistä kertaa joku onnistui saamaan miut potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni osaa enemmän kuin on tarvis. sain paska-äiti fiiliksen, kun joku  niin selvästi vihjasi ettei myö jakseta toimia vanhempina ja kasvattajina, vaan lapsi pakon sanelemana on joutunut kehittymään ikäistään omatoimisemmaksi.

lääkäri myös epäili avoimesti etten ymmärrä edes mitä sanat "tempperamenttinen ja tulinen luonne" tarkoittaa, lapsihan voi vain oireilla suorituspaineista joita me vanhemmat hänelle luomme, kun emme aseta rajoitteita kehitykselle.

 

hitto.  itkien tulin kotiin.

meillä kun ei ole aktiivisesti mitään edes opetettu, vaan ainoastaan kannustettu oppimaan  ja opastettu kun lapsi on itse osoittanut halua sen oppia.

Täällä plussattiin maaliskuussa ja sitä onnea kesti vajaat kolme viikkoa, siitä seurasi melkein kahden kuukauden mittainen keskenmeno lääkkeellisten tyhjennysten ja kaavintojen kanssa. Sitten odotetiin että yhdet kuukautiset tulee, ne tuli ja innoissaan uutta yritystä kehiin. 

On varmaan niin hurja kuume että löysin kaikenlaisia oireita ennen seuraavien kuukautisten alkua. Sieltä ne kuitenkin tuli ja kesti normaalisti joskin alkoivat muutaman päivän liian aikaisin. Oli vuorokauden mittainen tauko vuodosta ja taas alkoi jonkinsortin vuoto.

Miksei kaikki voisi vain saada vauvoja kun niitä oikeasti toivoisi ja haluaisi elämään. Ja miksi kropan pitää kiusoitella. Huoh :/

Onko muita äitejä jotka ovat yksinäisiä?

Tunnustan ja myönnän olevani laihaläski. Eli en ole isokokoinen, enkä painava. Painan vaivaiset 55kg. Olen kuitenkin lihava. Lihakset ovat minimissä ja raskaus-imetys ralli on vienyt viimeisetkin mehut. Kropassa on siis rasvaa...paljon! Vaatteet päällä vartalo on ihan ok, mutta ilman vatsassa ja reisissä näkyy löysää. Kaikkea tätä ihanuutta kruunaa vielä mitä komeimmat raskausarvet, jotka ei vain vaalene. Kamalaa treeniä en uskalla tehdä imetyksen loppumisen pelossa, mutta te muut timmit mammat. Millä helvetillä saa takaisin keskivartalon? Edes vähän sellaisen mitä se joskus on ollut. Vatsoja en saa/jaksa tehdä montaa. Salille en pääse. Harmittaa :(

lapseni täyttää tänään yhden vuoden. Vuosi sitten ponnistelin tuskissani lasta ulos. Synnytys sujui kohtuullisen hyvin. Kuitenkin siitä jäi omia traumoja ja ahdistavia asioita ja minusta tuntui ettei mua huomioida niin kuin pitäisi eikä toiveita kuunneltu. Olisin esim halunnut lapsen samantien synnyttyä syliin mutta sain sen vasta pesujen piikkien yms jälkeen. Kun lapsi syntyi, minusta ei tuntunut miltään tai tunsin vain tyhjää. En edes ajatellut että minulla on lapsi. Sairaalassa olo meni itkiessä kun tunsin itseni hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kukaan ei neuvonut sairaalan tapoja eikä minua autettu vaan ihmeteltiin miksi en hae aamupalaa, mutten voinut kun pyörryin melkein makuullaankin verenhukan takia. Kotiin päästyämme kaikki huomio oli toki lapsessa ja sitä tultiin paljon ihmettelemään. Äidistä viis. Keltään en saanut apua, kenenkään kanssa en voinut puhua esim synnytysajatuksia eikä kukaan huomioinut. Samaa on jatkunut tähän päivään saakka. Vaikka kelle sanon, tuntuu ettei mikään auta. Mieskin sanoo aina ettei hän pysty auttamaan vaikka kerron millä tavalla hän voisi mua auttaa. Mies toki hoitaa tosi paljon lasta ja hyvin hoitaakin mutta mä jään ulkopuoliseksi. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei ole ollut lapsen jälkeen ollenkaan enkä kotona yksin ole ollut kertaakaan. Toki töissä saan "levähtää" ja muutamissa harrastuksissa käydä mutta kotona olo ahdistaa. Lapsi valvottaa öitä ja muutenkin unihäiriöisenä, masentuneena ja ahdistuneena sekä muutama muu oire päällä ei ole helppoa jaksaa edes huolehtia itsestään. Rakkautta tai yhtenäisyyden tunnetta lapseen en ole vieläkään saanut tai tuntenut. Kovasti iloitsen kuitenkin hänen uuden oppimisesta ja muista iloisista asioista mutta kiukun sattuessa kelle vaan niin mun maailma romahtaa enkä jaksa. Eniten kaipaisin sitä omaa aikaa kotona ja yhteistä aikaa miehen kanssa jota hän ei näytä millään tajuavan. Eikä sitä etten jaksa. Kaikki keinot on käytetty mutta kun ei tajuu niin ei tajuu. En tiiä vaan millä saisin sen ymmärtämään edes vähän. Lapsi oli toivottu lapsi mutta nykyään usein toivon etten olisi sitä saanut.

Nyt ol ensmääne virallinen äittiinpäivä omalla kohallani. ☆poitsu täyttää loppukuusta 1wee☆
olen uuressa suhteessa, ja hukkaanhan se oletus män, että oisin saana ejes sumpin sänkyyntuotuna..saati, että olisin mitään kakuntapaista saanut. Vaikka, onko tää uus miekkosen mikkään minulle mitään tuomaan.
no, se ny viä ol kutenjoten anteeksiannettavissa, muttaettä sittä piti alottaa jeesustappelu vanhoista jutuista, ja sain taas haukunnat huoraks ym. Enkä kuulemma ole lasta ansainnut hänen mielestään.
Lähdin hänen luoltaan omallekotia, ja itkin monta tuntia yksin karua kohtaloani, kunnes soitin eksälle, et tuleevat käymään poijjan kanss. Sain pienen kortin pojan nimissä, herkisti viä lisää tätä runneltua olotilaa.
onneksi huomenna alkaa taas oma vahtivuoro, saamppaan viettää laatuaikaa elämäni tärkeimmän pienen miehen kanssa. ♡

http://kaunisrietaso.blogspot.fi/

Tiedän että alunperinkin on tyhmää ottaa niitä kotiin, just kun käy näin :D mutta mutta otin siis niitä neuvolan pissatesti puikkoja kotiin, kun aina unohtuu tehdä siellä paikanpäällä ja tänään menin vessaan siellä, mutta unohdin että miksi menin ja en tehnyt testiä hehee.. Nyt tein sitten kotona ilman alapesu ja se alin väri on vihree. Ja tiedän et keltainen on hyvä ja vihree huono. Mutta mikä toi alin noista kolmesta on? Onks se PH proteini vai sokeri? Pliis apua

Taustaa vähän et tiedätte mistä oon kilahtanu:

Eli viime marraskuussa ku oltiin Helsingissä anopilla käymässä viikonloppuna ku mentiin lauantaina mun miehen veljen järjestämiin bileisiin. No ois kannattanu se keikka jättää väliin. Me jätettiin pojat tietenkin anopille hoitoon ja lähettiin sinne miehen veljelle. Ku oltiin oltu siellä jo suht kauan (kello oli noin 22) ja oltiin jo maisteltu alkoholia, ni mentiin miehen kanssa parvekkeelle tupakalle (poltan vain kun juon ja nyt raskauden aikana en ollenkaan taas) ja mies sit soitti äidilleen et nukkuuko pojat, kyllähän ne nukku mut anoppiki oli kännissä tai ainaki juonnu niin paljon et äänestä jo kuuli et on juotu jotain muutaki ku vettä! Sit ku yritettiin myöhemmin soittaa ni kumpikaan -ei anoppi eikä hänen miesystävänsä vastanneet enää puhelimeen. 

No mä sit meinasin lähteä humalapäissäni ovien läpi hakemaan pojat sinne missä me muutki oltiin ja jos oisin menny ni mua ois saannu pitää ne kaikki 16 henkilöä jotka oli paikalla ni kiinni ku oisin menny lasiovista ja sitte tavallisesta ovesta sisään. No onneks mulle sit taottiin järkeä päähän ettei musta sen enempää hyötyä ole vaikkakin olen hereillä (toisin kuin anoppi) mut silti humalassa. Sanoin sit miehelle et puhuu äidilleen ettei toi käytös oo hyväksyttävää vaikkakin pojat vaan nukkuu ja mies puhu koko illan (ennenku sammu -.-) et kyllä hän sanoo asiasta äidilleen. Lisäksi anopin miesystävä (joka ei pidä minusta, kuulin sattumalta ku hän sanoi edellisenä iltana anopille ku olivat lähössä jonneki kuppilaan et ei pidä musta) on sanonu ettei aio vahtia meidän poikia, koska eivät ole hänen omia lapsenlapsiaan. No puheekshan ne miehen sanomiset jäi ja vielä sillon ku oltiin kävelemässä anopille sunnuntai-aamuna ni sanoin et sanoo. No sitte anopilla ni ei mitään. Kaikki oli teennäisen kohteliaita toisilleen ja mä kiehuin mut aattelin etten ala tappelemaan poikien edessä koska mä oon paha suustani ku suutun. Mut mun mielestä mun tehtävä (tai siis nykyään ilmeisesti on) ei ole pitää palopuhetta miehen äidille koska mun mies ei tekis sitä mun puolesta jos kyseessä olis mun äiti, meillä on sanaton sopimus et kumpikin hoitaa omat vanhempansa ja keskustelut niiden kanssa. Tai ainaki niin mä luulin.

No mä sit ku oltiin tultu kotiin, ni keskustelin kaverini ja miehen toisen veljen kanssa asiasta ja sanoin etten mä koe olevani julma jos sanon miehelle et sanoo anopille tai siis annan vaihtoehdoiksi et joko hän hakee juomiseensa apua tai meiän pojat ei tuu sinne yökylään ku aina pitää aikuiselle ihmiselle sanoa, että älä juo ja molemmat oli sitä mieltä että et tee väärin. Ja tästä lähtien mua ei saa ees juoksevat hevoset ja putoavat meteoriitit sieltä pois. Miehen kanssa sit saatiin riita aikaseks ku sanoin et joko hän tai minä sanoo ja jos mä oon huonolla tuulella ni en sano mitenkään ystävällisesti välttämättä. Mies siihen sit alko "voihan noille lapsille tapahtua jotain vaikka ois selvinpäin" niin voi, mut alkoholi nostaa sitä prosentuaalista mahdollisuutta koska ihminen ei ole kännissä normaali. No mies lähti ovet paukkuen töihin - eli mä olin se pahis ja vaan sen takia että mun mielestä talossa jossa on pieniä lapsia pitää toisen olla selvä - mielellään molemmat.

Neuvolassa olen tästä samasta asiasta puhunut ja neukkutäti oli samaa mieltä mun kanssa että ei ole hyväksyttävää ja tapaturmien mahdollisuus on korkeampi. Mä en ois ikinä antanu itelleni enkä kellekään muulekaan anteeks jos pojille ois käynny jotain! Tosin mä en ihmistä voi pakottaa hoitoon, jos hän ei itse sitä halua mutta voin antaa vaihtoehdon.

Anoppi on suunnitellu tai alustavasti kyselly et voiko vanhempi poika mennä pääsiäisenä sinne yökylään mut mä oon ympäripyöreesti sanonu et en tiedä mitä meillä on ohjelmassa. Mies suhtautuu asiaan negatiivisesti ja hyökkäävällä asenteella ja hänelle on kuulemma aivan sama mitä hänen äidilleen tapahtuu, vaikka jois itsensä hengiltä. Ja jos sanallakaan mainitsen sanat "viina" ja "sano äidilles" samassa lauseessa, ni riita on pystyssä. Mä en oikeesti jaksa alkaa siitä taas vääntää ja itkee kavereille kuinka mä oon julma, varsinkaa nyt ku oon raskaana. Jopa mun vanhemmat on anopin puolella "kyllä se ennenki oli sillee et kuppia otettiin" no joo, mut ettekö te tajua et nyt on nyt ja mulla on omat kasvatusperiaatteet joihin ei kännissä hoitaminen kuulu! End of story.

Joten, apua. Pääsiäinen lähestyy ja sitte nähää saako mies suunsa auki vai sanonko minä asiasta jolloin musta tulee se pahis josta ei kukaan sit enää pidä. Kiitoksia et sain purkaa.

Joskus sovittiin exäni kanssa, että ollaan yhdessä aina. Siihen asti että toinen kuolee. Menimme miehen suvun vastustelusta huolimatta kihloihin ja naimisiin. Anoppi oli sitä mieltä että minä olen kelvoton äidiksi koska sairastin tuolloin vakava-asteista masennusta. Kun anopilta alkoi tulla häiden alla viikoittain viestejä joissa minua mustamaalattiin mutta joita minä en saanut nähdä, oli minun pakko laittaa mies selkä seinää vasten: Joko laitat rajat äitisi touhulle tai minä pakkaan kamat ja lähden enkä tuu enää koskaan takas. Exäni valitsi tuolloin minut. Häät pidettiin ja seuraavana vuonna aloin odottaa esikoistamme. Yritimme pitkään raskautta ja kun se vihdoin oli totta, olin onneni kukkuloilla mutta mies vetäytyi kuoreensa. Ainahan hänelle pelaaminen oli tärkeää mutta sen uutisen jälkeen siitä ja hänen omasta maailmastaan tuli entistäkin tärkeämpi. En saanut enää kontaktia eikä meillä enää puhuttu mistään, tiuskittiin vain. Mua pelotti olla exän kyydissä kun se ajoi aivan holtittomasti. Ei ollut enää mitään läheisyyttä, ei henkistä eikä fyysistä. Tunsin itseni vastenmieliseksi ja oloni yksinäiseksi. En koskaan ollut tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin silloin kun odotin esikoistani.

Meni 9kk ja lapsi syntyi. Minä stressasin jo laitoksella. Anopin sanat mun kelvottomuudesta sekä omat kokemukset lapsuuden tunnekylmyydestä ja hoivan puutteesta sekä lapsen isän tunnekylmyys ja välinpitämättömyys. Oltiin viikko sairaalassa ihan vain mun migreenin takia joka puhkesi synnytyksen jälkeen. Kipulääkkeillä ja fysioterapia-lähetteellä pääsin sitten kotiin.
Kotona odotti kaaos. Ei ollut kaapissa ruokaa, ei siivottu, ei pyykätty...... ei mitään. Pidätin itkua. Torkahdin illalla sängylle ja heräsin kun vauva itki. Mies makaa sohvalla eikä tee mitään. Siinä kohtaa muistan purskahtaneeni itkuun ja sanoneeni "Mä en tuu tätä jaksamaan, mä tarvin sun apua".

Seuraavat 6kk onkin sitten sumun peitossa. En muista kuin välähdyksiä sieltä täältä. Olin niin ahdistunut, stressaantunut, väsynyt ja uupunut sekä vittuuntunut. Mulla oli siinä kaksi lasta, yksi iso ja yksi pieni. Koko arki ja vauvanhoito jäi mun harteille. Lapsen isä tuli koulusta kotiin ja istui koneelle ja istui siinä siihen asti että piti mennä nukkumaan ja aamulla taas kouluun. Itse en saanut levätä, lapsi ei nukkunut päikkäreitä, kotityöt jäi mun harteille, ruoanlaitto, kauppa, laskut jne jne. Mistään ei puhuttu enää ja jos miehelle jotain yritin puhua oli vastaus "oo hilijaa, ei oo oikea aika puhua, älä jankuta".
Olin lapsen kanssa 4kk:n neuvolassa ja kaikki meni hyvin. Oltiin pukemassa vaatteita ja tekemässä lähtöä kun neuvolalääkäri sanoi "minä unohdin kysyä että miten sinä itse jaksat". Istahdin alas ja kerroin kaiken. Lääkäri sanoi että ei tee lastensuojeluilmoitusta mutta kehotti ottamaan itse yhteyttä omaan sosiaalityöntekijään. En koskaan saanut aikaiseksi soittaa itse, kumpa se lääkäri olisi tehnyt vaan sen ilmoituksen.

Koitti juhannus. Mies oli taas tapansa mukaan pelannut aamuun asti ja kun lapsi heräili ja olisin tarvinnut apua, alkoi riita. Se paisui niin että minä sain mehukannusta selkääni. Tämä oli jo toinen pahoinpitely. Ensimmäisen kerran tulin tämän miehen käsistä pahoinpidellyksi ollessani viimeisilläni raskaana kun kuulemma kiusasin häntä kun käskin mennä vessaan oksentamaan krapulaa olohuoneen sijasta. Mehukannu oli viimeinen niitti. Pakkasin minun ja lapsen kamat ja lähdimme turvakotiin. Lapseni isä jäi kotisohvalle tabletin kanssa pelaamaan kun me menimme ovesta. Lapsemme oli tuolloin 5kk.

En kuullut tästä ihmisestä mitään 1,5vk. Vasta sossupalaverissa näin sen paskiaisen seuraavan kerran. Ei vieläkään halua keskustella, vain esittää hyvää miestä ja isää sekä valehdella ummet ja lammet sossuile. Ei katumusta. Ei halua selvittää parisuhteen ongelmia. Jäimme lapsen kanssa turvakotiin.
Tätä jatkui koko sen ajan mitä olimme turvakodissa, paskiainen kävi siellä esittämässä isää 2-3h/pv. Meillä oli palavereja ja yhteiskeskusteluita. Ei ne johtaneet mihinkään. Päädyin sitten etsimään omaa asuntoa minulle ja lapsellemme. Eräs turvakodin ihminen kysyi meiltä, miltä se meistä tuntuu. Minä sanoin "tuntuuhan se kurjalta heittää kaikki yhteinen sekä monta yhteistä vuotta roskakoriin". Tähän paskiainen totesi "tai sitten tää on vain hengähdystauko". Ei perhe-elämästä oteta hengähdystaukoja. Tein tuolloin jo päätöksen että koska en yhteiseen kotiin enää palaa, ei ole enää paluuta yhteiseen elämäänkään.

Muutimme lapsen kanssa yhteiseen kotiin, hän oli tuolloin 8kk:ta vanha. Alku oli ihan kamalaa. Surin eroa ja hoidin arjen ja lapsen yksin sekä totuttelin elämään lapsen kanssa yksin. Paskiainen muutti entisestä yhteisestä kodistamme soluun, ettei tarvitsisi kantaa lapsesta huolta.

Minulta loppui voimat tukiverkon ja avun puuttuessa ja lapsen ollessa 11kk menimme takaisin turvakotiin. Turvakodin työntekijät pakottivat paskiaisen hoitamaan lasta jotta minä sain levätä. Kävimme myös palavereja ja paskiainen lupasi hankkia uuden asunnon ja ottaa enemmän vastuuta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Nyt tuo lapsi on 1v1kk vanha. Exäni asuu edelleen siellä solussa eikä ole kantanut lapsesta vastuuta vieläkään. Minä panin jälleen paskiaisen selkä seinää vasten toistamiseen: Joko minulle lapsen äitinä ja vastuunkantajana yksinhuoltajuus tai tie vie käräjille. No saimme paperit tehtyä eikä paskiainen sanonut mitään. Seuraavassa sossupalaverissa hän sanoi ettei hänellä ollut vaihtoehtoja ja että hänelle ei ole annettu mahdollisuutta olla isä ja että lapsen äiti eli minä estän isän ja lapsen tapaamisia.

Hei oon uusi täällä ja aijon nyt tässä avautuu tilanteestani ja tarvitsen neuvoa apua... Mulla on 1v tytär uudesta suhteestani ja koko lapseni odotusajan ja pienen elämän mieheni soitteli entiselle tyttöystävälleen... Haukkui minua ja moitti lastenhoitpani ylisti exääbsä miten hän on hyvä joka asiassa.. Olimme vähän väliä erossa koska mieheni heitti minut pihalle kun ei tiennyt haluaaako minut vai exänsä... Tunsin valtavaa turvattomuutta ja mies manipuloi minut uskomaan ettei kukaan minusta välitä ja siksi palasin takaisin... Hän on tosi itsekeskeinen ja ahne... Hän vei rahanib ja suuttui jos otin tilini itselleni en saanut olla tekemisissä sukuni enkä ystävieni kanssa uhkasi viedä puhelimeni jolla yhteyttä pidin ystäviini ja sukuuni.... Ei antanut ostaa itselleni vaatteitakaan kun suuttui enkä ole mikään himoshoppaaja käytti muutaman kerran väkivaltaa minua kohtaan jonka lapsi näki ja seurasi aina kauhea itku ja huuto jos hän lähestyi minua... Sanoo muka rakastavansa mutta uhkailua ja muutavastaavaa on jouduin palvelemaan häntä joka asiassa ei voinut itse esim mennä jääkaapille ja ottaa syömistä hän oli kuin aikuinen lapsi hänellä entisestä suhteestaan lapsi joka kohteli tätä meidän yhteistä lasta vaarallisesti esim lapseni ollessa 3kk ravisteli rajusti ja sen jälkeen pelkäsin hänen vahingoittavan vauvaani enkä uskaltanut hänen koskea lapseeni tai jättää häntä kahdestaan mieheni näki näitä vaaratiöanteita kyseessä oli iso lapsi 10v ja en voinut hyväksyä hänen käytöstään... Miehen lapsi yritti myös hankkia minulle selkäsaunoja... Minun olisi pitänyt kohdella lasta kuin primadonnaa... Ja rakastaa vaikka minusta Se on epärealististä koska lapsi ei ollut omani ja olin tuntenut hänet vasta pari vuotya

Olen huomannut tässä viime aikoina, kuinka "huonoon suuntaan" on lasten kurinpito ja kunnioitus vanhempiaan kohtaan mennyt. Annanpa hyvän esimerkin tässä ja muutkin voivat kertoa mielipiteitään asiasta!

Olin kaupassa katselemassa kummipojalleni syntymäpäivälahjaksi uutta lelua, no siinä katsellessani rekka-autoja ja kauko-ohjattavia autoja viereeni tulee poika, ehkä iältään noin 3-5-vuotias.
No ei aikaakaan kun pojan äiti tulee paikalle myös ja tämän huomatessaan poika kysyy äidiltään, että voisiko ostaa rekka-auton hänelle. Äiti sanoo, että ei tällä ostosreissulla osteta leluja, että katsotaan seuraavan kerran.

Tämähän ei pojalle käynyt. Ensin hän yritti työntää rekka-autoa väkisin kärriin ja kun äiti laittoi sen takaisin hyllyyn ja kielsi poikaa, että ei nyt, niin poika rupeaa hakkaamaan äitiään ympäri kehoa ja huutaa "Sinä p*rkleen h*ora ostat sen mulle!"

Tässä vaiheessa äidin naama muuttui punaiseksi ja poika vaan jatkaa h*orittelua ja äitinsä haukkumista! Äiti hyssytteli poikaa ja sano et otetaan se kerta sinä haluat ja otettuaan rekkansa poika näytti tyytyväiseltä ja äiti häpeissään työnti kärryä nopeaan tahtiin pois leluhyllyjen luota.

Minun mielestäni AIVAN KAUHEAA kielenkäyttöä pojalta äitiään kohtaan! En ikimaailmassa antaisi oman lapseni puhua minulle noin tai ylipäätään käyttää tuollaista kieltä. Toisekseen jos sanotaan et lelua ei osteta sillä reissulla, niin minun mielestä siitä myös täytyy pitää kiinni. Koska jos kerran antaa periksi niin äkkiä lapsi siitä oppii, että aina saa tahtonsa läpi.
Hieman kyllä huolestuttavaa nykyisin tämä lasten käyttäytyminen vanhempiaan kohtaan :/

Mitä muut mieltä asiasta?

Niin se vain meni sitten tässäkin puljussa.

Vuosien ahkera työ, tyytyväiset asiakkaat ja erityisosaamiset nollattiin sekunnin murto-osassa. Talo ei tee enää tarpeeksi tuottoa mulla kun olen raskauden saastuttama, enkä  voi myrkyttää.

Täyspäiväsesti olen silti hommia tehnyt. ollut kentällä yksin ja auttanut muita. hoitanut kaikki erikoiskeissit, mihin niitä  myrkkyjä ei ole tarvinnut. mulla  on enemmän erityisosaamista ja koulutusta kuin muilla  nuoremman polven työntekijöillä,  mutta nyt raskauden myötä' musta onkin tullut vain kuluerä  talolle. Ensin jaksavat kuitenkin keksiä kaikkea "ylimääräistä hommaa" alkaen tavaran lähettämisestä ja keräämisestä  ei-kenenkään paperihommiin ja  ohjeistusten tekemisiin. sitten pistävät työterveyshuollon kerjäämään allekirjoituksia erityisäitiyspäivä-papereihin sillä perusteella, ettei mulla ole enää tekemistä kun en voi myrkytellä.

kieltäydyin allekirjoittamasta mitään,  koska ovat onnistuneet pitämään mut yllättävän kiireisenä,  ottaen huomioon että multa vietiin 99%  asiakkaista. kuitenkin oon saanut täydet  40h viikossa tehtyä töitä, eikä kunto ole estänyt vielä MITÄÄN.

mutta tänään sain kuulla, ettei firma saa palkata huoltoon ketään niin pitkään kuin mie virun töissä. jos yhtään ymmärtäisin ajatella työkavereitteni parasta  että heille saataisiin vihdoin apua kentälle, niin ymmärtäisin astua pois jaloista.

 

ei voi tätä vitutuksen määärää kuvailla. johto nollasi miun työkokemuksen ja työtarkkuudet täysin. mihinkään en ole lähössä mutta  fiilikset  meni.

Ystäväni odottaa lasta ja pakollinen klamydia testi tehtiin positiivisella tuloksella. Tulikin tässä mieleen että voiko mies joka kantaa klamydiaa siittää naisen raskaaksi?? Tällä lapsella on myös toinen isä ehdokas ja ilmeisesti ystäväni on saanut klamydian mieheltään, koska toinen isä ehdokas on säästynyt tartunnalta.

millaiset palvelumahdollisuukset  kunnallista pitkin ylipäätänsä löytyy terapian ja neuvonnan tasolla kun kyseessä on ongelmat parisuhteessa?

Ja käydään allekirjoittamassa + vahvistamassa sähköpostin kautta. Nimiä tarvitaan kipeästi!

[url href=https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/501]https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/501[/url]

Jäin jouluaattona odotukseen yksin, kun nakkasin mieheni kotoa pihalle.. Raskaus on ollut vaikea ihan alusta asti kaikkine vaivoineen, eikä se näköjään helpota nytkään.. 1.1 jouduin käymään synnärillä, kun supisteli enempi tai vähempi melkeen vuorokauden ajan, noh paikat oli pehmentyny.. Lääkäri sitten sanoi, että pitää vältellä turhaa liikkumista ja tekemistä ettei paikat aukee.. Eilen sitte pyörtyin pariin otteeseen ja toisella kerralla heräsin kotoa lattialta ja olin ilmeisesti kaatunut suoraan mahalleen maahan, eli piipaa autolla synnärille ja suoraan saliin jossa oletettiin vauvan tulevan. Akuutti tilanne menikin onneksi ohi tarkastuksineen ja jäin yöksi osastolle maha antureitten kanssa, koska vauvan sykkeet heitteli liikaa.. Noh kätilön kanssa juttelin yöllä ja hän suositteli tukihenkilöä, kun itkeskelin siellä, kun ei ollu ketään tukena..
Eli oon yksin nyt tässä kahden ison koiran kanssa ilman minkäänlaista tukiverkostoa, ei perhettä eikä kavereita (ei oo ikinä ollutkaan) ja mää en tiiä mitä mää teen, kun mitään ei sais tehä ja kuitenki kaupassa pitäs käydä, koirat hoitaa ja koti pitää pystyssä..
Onko kellään siis kokemusta siitä, että on jäänyt jo raskausaikana yksin ja miten on pärjänny yms, koska mää oon ihan hukassa...

Meidän tyttö on siis nyt 10kk. Oli toivottu ja odotettu lapsi mutta sitten lapsen isä ei kantanutkaan vastuuta ja lopetti keskustelun ja kuuntelun. Hän on aina viettänyt paljon  aikaa tietokoneen kanssa mutta raskaus-uutisen jälkeen tilanne meni ihan mahdottomaksi. Ei enää kuunnellut eikä kuullut, ei keskittynyt, ei puhunut eikä antanut puhua. Huusi vain mulle että turpa kiinni, älä jankuta ja ei oo oikea aika puhua kun yritin asioista keskustella. Alkoi tulla alkoholia ja fyysistä väkivaltaa kuvioihin. Henkistä oli koko suhteen ajan ja taloudellista koko sen ajan mitä yhdessä asuttiin. Lapsi oli 5kk:ta vanha kun sitten kotona tilanne kärjistyi niin että lähdettiin turvakotiin. Tästä hyväkkäästä ei kuulunut mitään 1,5viikkoon! Vasta sossupalaverissa näin ja kuulin seuraavan kerran. Oltiin yhteensä 4kk:ta tytön kanssa turvakodissa ja koko tuona aikana ex ei tehnyt elettäkään että olisi halunnut mut takaisin. Manipuloi vain turvakodin työntekijöitä ja sossuja sekä esitti hyvää isää. Yritettiin käydä yhteiskeskusteluja noiden työntekijöiden kanssa mutta parisuhteen ongelmat pantiin vain mun hormonien piikkiin koska "synnytyksestä on niin vähän aikaa" ja sitten meidän "kulttuurierojen" piikkiin (toinen Pohjanmaalta ja toinen Savosta).
Nyt ollaan sitten asuttu tytön kanssa kahdestaan uudessa kodissa lokakuun alusta ja lapsen isä ei oo paljoa tyttöä nähnyt ja vielä vähemmän soitetellut ja viestitellyt tytön kuulumisia. Pelaaminen, harrastukset ja koulu sekä bilettäminen on tärkeämpiä. Ikää herralla on kohta 28v.

pähkinänkuoressa; töitä liikaa, kotona jatkuva työmaa, mustasukkanen mies ja rahareikiä riittää.

aamusin herään tautisen väsyneenä, heitän lapsen hoitoon ja aina myöhässä aikataulusta suunnistan töihin, vaikka tiedän, etten taaskaan ehdi tehdä kuin kolmasosan siitä duunimäärästä mikä odottaisi. töissä vähän itkua, kotona angstaava kolmevuotias, koiranpaskoista suuttunut  mies ja taas yhdet  syödyt rintaliivit. ja purua riittää, revittyjä leluja, ruoanlaittoa, pyykkivuoria, imuroimista, jne jne. sitten lopulta kun saan  lapsen nukkumaan, oon kaatunu sohvalle, kaatanu lasillisen viskiä kurkkuun ja nukahtanu kesken  leffan. sama show jatkuu aamulla.

vielä  kesällä maistui suklaabanaanit ja nurmikonleikkuu. nyt ei jaksa  nälkäänsä kunnon ruokaakaan syyä, vaan iltapalaksikin on  usein jäänyt kourallinen suolatikkuja ja sitten se "yömyssy". itkettää ja vituttaa. 4kk sisään hajonnut kaksi hellaa, astianpesukone ja tänään pyykkikone. ilmalämpöpumppukin  on henkensä heittänyt, joten toivon mukaan ei tule kylmää talvea.

vähintään kerran viikossa oon nyt itkeny töissä. milloin konttorilla,  milloin varastolla tai katukivetyksellä. yksi sydänystävä sieltä on löytynyt. saa mielen piristymään joka kerta. valitettavasti mies on jälleen mustasukkainen, joten yhdestä työpäivän itku-piristyksestä seuraa sitten tappelu ja itku kotona.

 

mä en tällä hetkellä jaksaisi yhtään ketään, yhtään ääntä, huutoa, lastenleffaa, iltakiukuttelua, mustasukkaisuusmökötystä  tai rottahäkin siivoomista. tekisi mieli karata hermolomalle ja olla tovi ihan vain yksin.

 

mistä apu?

Miten minun kuuluisi toimia, vai annanko asian olla? Kyse on siis kaveristani. Hän on eronnut lapsiensa isästä jokunen aika sitten, mutta hyvin vahvalta tuntuu että heillä on jonkinlainen suhde yhä, vahva epäily että seksi sellainen.

Hämmentävää on tässä myöskin se että tämä entinen elää uudessa suhteessa, ja yhteisten tuttujen kautta olen kuullut että harkitsevat perheenlisäystä. Kaverini hajottaa tässä itseään, koska tuntuu yhä olevan kiinni entisessään, vaikka yrittää kovin olla ettei olisi, monina kertoina olen nähnyt kaverini silmissä miten tuskallista hänen on, kun tämä entinen nykyisensä kanssa,mutta tekemällä nin hajottaa myös toisen suhteen.

Olen koittanut vihjata, sanonut suoraankin että unohtaisi ja alkaisi elämään uutta elämää, niin tekeekin kunnes entinen ottaa yhteytt, muutenkin kuin lasten asioissa ja naps kaikki alkaa taas alusta. Kaverini ja tämä mies ovat erosta huolimatta olleet todella hyvissä väleissä, ja tekemissä ja auttaneet toisiaan monissa asioissa, takana heillä pitkä historia. Mietin että pitää tässä vihjata tälle toisellekin että kannattaa miettiä mitä mies puuhaa vai annanko olla?
Lasten tähdenkin heidän on pakko olla väleissä, mutta mikä neuvoksi... tekee pahaa kaverini vuoksi, mutta tekee pahaa senkin vuoksi mitä hän tekee, senkin tähden että hän jatkaa samoja jälkiä nyt siinä kun mies petti häntä (josta loukkaantui syvästi), onko tämä jonkunlaista välinpitämättömyyttä tai kostoa tms hänen osaltaan ja tämä mies eikö vaan osaa olla erossa hänestä, mutta siltikin palaa nykyisensä luokse, riitojen tullen kömpii kaverini luokse. Monesti olen huomannut miehen katselevat kaveriani pitkään, todella pitkään. Nykyinen tietää heidän hyvistä väleistä, mutta luulee olevan vain kaveruutta.

Mitä te tekisitte? Puuttuisitteko vai antaisitteko vain olla, satuttakoon toisiaan.

Meillä oli aikanaan todella likainen ero exän kanssa,  jonka viimeiset sanat jäivät vuosiksi mieltä painamaan. Tuo aikanaan vannoi, että varmistaa henkilökohtaisesti sen, ettei myö nykyisen  kanssa tulla yhessä olemaan. Sitä ennen oli myös  uhannut, että mikäli vaihdan hänet nykyiseen mieheeni, niin joku pääsee hengestään.

Aikansa tuo eron jälkeen soitteli vain kyselläkseen kuulumisia,  sitten kun pyysin olla soittamatta, alkoi rahan kerjääminen. ensin autonrenkaista tms, mitä oli jättänyt lähtökuormastaan, sitten talosta joka miulle jäi, oli tullut  kuulema mätkyä  hälle aina eri summalla, vaikka mie  lakimiesten kanssa olin varmistanu ettei hälle tule mitään kuluja. Kerran myös eron jälkeen tuo kävi hakemassa meiltä jonkun postipakettinsa, ennenkuin sai osotteensa  vaihettua. Puhui ja kyseli asioista, joista tuon ei oisi pitänyt tietää. ikäänkuin tuo kävisi edelleen pihassa tarkkailemassa. Lopulta mie  lähetin hälle paperit  meidän "avo-ehdosta"  ja sanoin ottavani seuraavalla kerralla yhteyttä poliisiin mikäli tuo vielä ottaa yhteyttä muhun.

No,  ei ottanut enää sitten.  Miekin pääsin vähitellen painajaisistani ja aloin uskoa hänen menneensä elämässään eteenpäin ja  tajuneen, että mitä  enempi välimatkaa meillä välissä,  sen parempi. edellisestä yhteydenotosta on kohta 4v aikaa, joten tyydyttäydyin siihen, ettei mun tarvihe koskaan kuulla koko ihmisestä tai pelkää  näkeväni sitä.

No mutta,  eilen mies soitti järkyttyneenä  töistä, että oli törmännyt tähän huoltoasemalla. ja että hällä oli samanlainen auto alla,  kuin millainen kuukausi takaperin  oli  käynyt kääntymässä meidän pihassa. facesta oli mies sit  käyny kahtoo, että asuinpaikka oli  muutettu exän kohalla ja  tuo on muuttanut takas etelään.

mie oon siitä saakka taas panikoinu:( tiedän että hällä on oikeus asua missä päin tahtoo ja käydä hakemassa kahvinsa mistä tahtoo, mutta mie niin  pelkään nyt törmääväni siihen joku kerta töissä tai kaupassa käydessä... todennäköisesti myös exällä on mielessään työt  etelässä eikä tällainen vittumainen akka joka sen joskus on potkassu pihalle, mutta en vain  saa sen  uhkauksia pois mielestäni, ja taas pelkään sen käyneen meidän pihalla.

mennee nyt ihan  vainoharhauden puolelle, mutta en tiedä mitä tekisin ja millä itteni rauhottaisin? tuskimpa kukaan näin monen vuoden jälkeen enää kostoa miettii, mutta mie en tosissaan halua mitään yhteydenottoa hänen puoleltaan enkä pelkoa siitä että törmäisin hänneen.

huh. rauhotelkaa mua nyt,  jooko?

No, ei ole ottanut sen jälkeen. Kertaalleen meillä vaihettiin lukot ja mone

Haluaisin kuulla muilta kokemuksia miten pidetään toivoa yllä ja jaksaa eteenpäin?

Rajaan vastaajat siten, että olet joko menettänyt lapsesi odotusaikana pitkillä viikoilla rv 12+ ja et ole raskautunut useamman kuukauden (vähintään 6kk) yrityksen jälkeenkään.

Oma tausta seuraava. + testiin elokuu 2012, keskenmeno (synnytys käynnistettynä) rv 19+0, vauva kuollut jossain rv 15 tietämissä, marraskuussa 2012. Uutta raskautta yritetty helmikuusta 2013 lähtien ja juuri pyörähti yk 10 käyntiin.

Olen yrittänyt takoa päähäni että vauva tulee jos tulee, tai vaihtoehtoisesti enempää lapsia ei enää tule. Mutta tarpeesta saada se vauva ei vaan pääse irti.

Toivo on ollut hukassa jo useamman kuukauden mutta menkat vaan itkettää joka kerta enemmän ja enemmän.

 

Miten tästä selviää? Mä olen jo ihan rikki.

Mun on ny pakko päästä tätä asiaa jossain purkamaan tai muute mun pää hajoaa yksin asiaa pyöritellessä.
Elikkä viime yönä tuli mieletön epävarmuus tän meidä parisuhteen kestävyydestä. Tähän asti meillä on kaikki ollu hyvin ja eikä oo minkää laista epäilystä ollu toista kohtaan, mut nyt oon sitte ruvennu miettimään ja EHKÄ heräämään todellisuuteen, ettei mies oo täysin rehellinen. Nimittäin yleensä äänet päällä (puhelimessa) pitävä mieheni oli viime yönä hiljentäny puhelimensa, mutta havahduin siihe ku puhelin tärisi viestin merkiksi. Kävin kattomassa sitte miehen puhelinta, mitä en yleensä tee, ja tosiaan viesti hälle oli tulluki. Numero oli tallennettu tärkeänä. En siis lukenu virallisesti tätä viestiä, mut kiitos iphonen, viesti jää etusivulle näytille. Enkä aluksi kiinnittäny tähän ees paljoa huomiota, mutta ku mies heräs siinä jonku ajan päästä, sanoin et sulle tais tulla viesti ku siihe malliin puhelin tärisi, nii mies kiisti kaiken! Sanoi ettei mitään viestiä oo tullu, vaa peli-ilmoitus. Hetken se siinä sitte puhelinta räpläs kunnes yht'äkkiä tuli kiire tupakille keskellä yötä...
Tiedän et kannattais keskustella asiasta suoraa miehen kans, et jos teenki vaa kärpäsestä härkäsen ku tarpeeksi kauan asiaa itsekseen pyörittelen pään sisällä, mut miten ihmeessä mä saan asian otettua puheeksi. Yöllä ois ollu samantien helpointa, mut menin jotenki ihan lukkoon siinä ku toinen väitti ettei mitää viestiä oo tullu, en sitte siinä saanu sanottua et kyl mä tiedän...

Olen jo pitkään tuntenu itteni väsyneeks ja itkuseks. Sunnuntaina puhuin miehelleni asiasta ja sanoin et aijon käydä neuvolassa asian tiimoilta. Tänään kävin neuvolassa ja tein masennustestin. Pisteitä sain 19. Eli miulla on vakava masennus neuvolan mukaan. Ajattelin aina et pärjään ja jaksan ilman apua. Mies on viikonloppusin kotona ja viikol reissuhommis eripaikkakunnalla. Kotona olen melkein 3 vuotiaan uhmaikäisen tytön kans ja 5kk vanhan pojan kans. En halua läheisille asiasta hirveesti puhua vaikka sieltä saisinkin apua. Tänään ku on joutunu käymään tunteita läpi monesti niin aina mieli synkkenee entisestään. Koko aika on tunne etten ole tarpeeks hyvä äiti lapselleni. Äitini sanoi perjantaina et en oo osannu kasvattaa tyttöäni oikein ku se on niin vilkas ja ei kuuntele miua. Mie tiedän sen et se on vilkas ja uhmakas. Mie en oo mahtanu sille mitään. Aina mie ruokin lapset ja puen puhtaat vaatteet. Aina vaikka kuinka en jaksais luen iltasadut ja leikin. Mut sillon ku lapset nukkuu ja saa sen hetken olla rauhas niin kaikki tunteet nousee pintaan ja pelkkä astarin tyhjentäminen tuntuu vaikealta. Ensi viikon tiistaina on aika psykologille. Huomenna pitäis soittaa lääkärille ja varata aika et saan mahdolliset lääkkeet alotettua. Onneksi mies on ymmärtäväinen ja oli pomon kans tänään sopinu et hän tekee tunnit täyteen alkuviikosta et pääsee aikasemmin kotiin. Seki alko jo itkettää et hän näin teki. Halusin vaan jakaa tämän asian jonkun kanssa koska en halua puhua tästä viel muille.

Teillä kellä on lapsia niin miten paljon teidän lapsien kummit pitävät yhteyttä/käyvät lapsen luona??

Itellä on nimittäin kolme kummilasta ja tän nuorimmaisen kummilapsen kummina olo on yhtä painajaista,hänen äitisä vähän välii laittaa viestii (yhteen aikaan oli päivittäistä nyt vähän harvemmin) et miks et käy/eikö lapsi ennee kiinosta ym..Jotenkin niin ahistaa koko asia..Asutaan viel ihan lähekkäin mut hää ei ite ees miun luona käy ja lastakin on sen kaks kertaa miun luona käyttänyt,kummilapsi nyt reilun vuoden. Kummilasta en haluu hylätä mut enpä oikein tiiä mitä täs tekis ku itelläkin on yrityksessä saada oma vauva ja ylimäärästä stressiä en nyt kaipaa..Onneks kahen vanhemman kummilapsen kaa asiat ok,heidät tuodaan miun luo kyläilee/yökylään ja saan heidän kaa olla niin kuin se miulle sopii eli ei oo todellakaan samanlaista painostusta kummiudesta...

[i]Lapsuus se on, korvaamaton Paljon mä sain, siks kiitän sua vain Äidille vaan laulaa nyt saan, äideistä parhaimman sain Lohdun hän loi, suojan hän soi Hellyyttä koin, siks kiittää vain voin Rakkaudestaan voimaa mä saan, äideistä parhaimman sain[/i]


[i]Äiti on äiti vaikka voissa paistaisi.Äiti on myös henkilö jota rakastaa/vihaa,mut äidit oomme sellaisia. Heh hassua kirjoittaa omasta äidistä kun on itsekin äiti. Toivon ainakin olevan parempi esikuva lapselleni,kuin äitini oli. Nyt sitä kun äiti sairas ja sairaalassa niin tuntuu että se äiti on se johon purkanut vihansakin vaikka osaakin hän olla kontrolloiva ja heittäytyy marttyyriksi kun joku asia ei mee niinkuin hän haluaa. Itse huomaan samoja piirteitä,mutta ainakin olen aktiivisempi,kuin äitini joskus oli. Hän osaa piilotella sen että on sairas ja se kaikki johti sitten tähän. Tämä pari viikkoa ollut todella raskasta,tunteet pitää jäädyttää että pystyy olemaan normaali. Ulkopuolisten ei tarvii tietää esim työkaverit,harmi nyt sitä huomaa kuinka yksin sitä on,mutta onneksi mulla on sisarukset.[/i] [i][/i] [i]Välillä tuntuu että tekisi mieli itkeä,niinhän mä itkenkin,silloin kun ei kukaan nää.[/i]

[i][/i] 

[i]Äidilläni siis todettiin sydämen vajaa toiminta,nestettä keuhkoissa ja jonkinnäköinen sydäninfarkti ollut ,ekg näytti sen. Äitini vietiin meidän lasten painostuksesta lääkäriin,se oli salannut kaikki oireet mitä sillä ollut. Sillä kardiologi totesi sydämen vajaatoiminta,hän on osastolla ollut saanut nesteen poistolääkettä ja monia muita lääkkeitä suonensisäisesti. Tehtiin sydämenohitus leikkaus neljä kertaa,ja äitini teho osastolla,leikattiin meilahdessa jossa on tällä hetkellä,tilanne aika heikko on.[/i]

Nyt pitää ajatella positiivisesti ja keskittyä pojan synttäreiden järjestämiseen,vaikka äidin tila on heikko,nyt ei voi muuta kun toivoa parasta. Sydämen vajaatoiminta edelleen,sydän käy 30% kun sen pitäis olla yli 50%. Ja jos tilanne pahenee se on sitten sydämensiirto ja hengityskone jolla turvataan elintoiminnot. Sitten on vielä nestettä keuhkoissa/kehossa,ei tää hyvältä näytä. Mä toivon että siihen pisteeseen ei mennä,mut päivä kerrallaan. Paras sydänkirurgia meilahdessa . Onneksi sielä on ammattitaitoinen henkilökunta jolla taataan potilaan olot turvalliseksi.
[i][/i]

Mulla on semmonen tilanne et pomo painostaa mua omalla tavallaan irtisanoutumaan. Oli ottanu lääkäriltä selvää et on olemassa semmonen lääkärinlausunto jolla ei tuu karenssia jos yhteisesti sovitaan irtisanomisesta. Tänään kävin sitte psykiatrilla ja se sano et hän ei voi semmosta lausuntoa kirjoittaa, kun oon nyt raskaana. Meijän työterveyslääkäri sano taannoisessa työkykypalaverissa, että hän voi kirjottaa sen lausunnon mut en usko et se riittää ko mun pääasiallinen hoitava lääkäri on mun psykiatri. Niin ja siis oon tällä hetkellä sairauslomalla, oon ollu jo kesäkuusta asti.. Oon ollu tässä firmassa töissä kohta viis vuotta ja viime vuonna olin sairaslomalla melkeen kahdeksan kuukautta samasta asiasta ko nyttenki.. Mitä mää teen?

Nyt se on sitten takanapäin. Maanantaina ottivat näytteen ja viikon päästä kuullaan tulokset...Toimenpide ei varsinaisesti tehny kipeetä,mut paineen tunnetta ja kirvelyä tuntui.Nyt on pari päivää supistellu ja ollu alavatsa tosi kipee. Toivotaan että jälkioireet helpottaa ja tilanne tasaantuu.Toivon sydämestäni että meidän rakas pikkuinen on terve ja voin alkaa iloita tulevasta vauvasta. Raskausajan diabetes ei tunnu miltään tämän kaiken myllerryksen keskellä.Toivoisin kovasti että voisin nauttia loppuraskauden ilman mitään pelkoja.

kiitos kaikille tuesta, asiasta tehty ilmoitus ja homma vireillä. syyllinen jotuu kärsimään.

Jouduin poistamaan keskustelun.... mutta Kiittis

3

Mies eilen kertoili,että hänen kondyloomansa on ehkä puhjennut uudelleen. Kuulemma tullut joku jälki tuohon terskan päälle. Mies on sen kauan,sitten saanut ja hoidot silloin olivat kamalat ja ei millään jaksaisi uudelleen hoitoja.. Puhjennut varmaan tressistä tai jostain muusta syystä.

Seksin harrastaminen jää hetkeksi,jos lääkärissä selviää,että se on uusiutunut ja samantien minunkin täytyy mennä tekemässä papa kokeet,että onko minuun tarttunut myös. Selviää varmaan vasta parin viikon kuluttua,kun mies tulee ensi viikonloppuna takaisin suomeen työmatkalta..

Mietiskelen vain voiko miehen kondylooma estää raskautumisen? ei sekään mukavaa ole,kun siitä kondyloomasta ei pääse koskaan eroon tai jos se tarttuu vielä minuunkin. :/

Siinäpä se kysymys jo tulikin. Ja voisin veikata että mikään nettitouhu ei piisaa kun 3 vk tuo minun kultamussukkani on pelannut 2500e eli meidän kaikki rahat.

Onko kellään kokemusta (omakohtaista tai lähisuvussa) rajusta migreenistä? Siis en tarkota pelkästään että ois kova pääkipu vaan että ois muitakin oireita, kuten hallusinaatioita, muistihäiriöitä, jne jne.

Olin eilen juhlimassa kavereideni kanssa ja aloitimme iltamme yö kerhossa ja silmät osui naiseen joka ryyppäsi ja tanssi ihanan pienen mahansa kanssa hieraisin kyllä silmiäni,että näinkö väärin ja kysyin ystäviltäni että olenko väärässä..Ei en ollut vaan tämä nainen oli RASKAANA! Marssin tiskille ja kysyin ensimmäisenä baari mikoilta,että onko heillä itsellään lapsia ja milllä omallatunnolla he myyvät tälle raskaana olevalle naiselle viinaa vastaukseksi sain,ettei nainen ollut raskaana johon tokaisin,että 2 lasta synnyttäneenä mä kyllä todella erotan raskaana ja ei raskaana olevan naisen..Asia jäi sitten vaivaamaan mua ja menin kysymään suoraan naiselta,että oikeastikko hän haluaa vahingoittaa lastaan juomalla alkoholia johon nainen mulle sanoi,ettei asia mulle kuulu sanoin,että eikö sun kannattaisi ennemmin olla kotona tai lopettaa juominen vauvan hyvinvoinnin vuoksi ja kyllä sain haukut,mutta rouva laittoi takin päälle ja lähti ja kas kummaa kohta käveli arvon rouvan mies ja tuli minuun käsiksi..että näin!

 

Just pari kuukautta sitten katoin tv5 dokumentin jossa naiset joivat raskaana ollessaan pullollisen viiniä ja vodkaa ja tässä samassa sarjassa lavastettii nainen kadulle ´´mahan´´ja kalja pullon kanssa ja katsottiin kuinka ihmiset reagoi ja puuttuu tollaseen käytökseen..valitettavaa,mutta vain muutama puuttui...Järkyttävää miten ihmiset on noin välinpitämättömiä ja totta maar mä työnsin nokkani tohon eiliseen tapahtumaan..tuli ihan järkyttävän paha mieli kun katsoi ensin sivusta!! :S

Sanokaa ny mitä mä teen...

Äidinäiti tekee kuolemaa 300km:n päässä. Haluaisin mennä hyvästelemään, mutta jos lähden nyt, mun täytyy ottaa kaikki neljä lasta mukaan ja se on aika raskas reissu varsinkin tuolle vajaa 10-kuukautiselle. Jos odotan, että isäntä tulee kotiin, pääsen lähtemään kuuden aikaan ja tarvis ajaa yöllä takasin ja sit oon huomenna ihan naatti... Lääkärit ei pysty antamaan mitään ennustetta, että ei voi tietää onko huomenna jo liian myöhäistä...

Joku aika sitte kirjotin tuola raskaana osiossa siitä kuinka pomo on tän mun raskauden johdosta ruvennu ns.savustamaan mua irtisanoutumaan. Nyt olin 2viikkoa saikulla selkäsärkyjen takia ja sinä aikana ehtiny oleen liiton kans hyvin tekemisissä. Nyt kuitenki tänään mulle kirjotettiin lääkärin todistukseen että työkyvytön omiin työtehtäviin mutta kykenee neuvovaan työhön (oon hammashoitaja). Joten huomenna siis töihin ja saan ilmoituksen missä pomo aikoo osa-aikaistaa mut koska aikoo ilmeisesti ite lyhentää työpäiviänsä. En voi irtisanoa tietenkään itteeni koska saan karenssin, ja jos en suostu osa-aikaistamiseen saa pomo irtisanoa mut ja saan karenssin koska en oo ottanu työtä vastaan. Palkka tippuis aika reippaasti... Tää on niin ahdistavaa :'(

Jostain syystä en pääse sinulle ketjuusi vastaamaan joten aloitan uuden ketjun.

Haluan ottaa osaa suruusi ja toivottaa paljon voimia.

Ei ole sanoja joilla lievittää suruasi mutta tule purkamaan pahaa oloasi jos siltä tuntuu. Se todella helpottaa.

Kerroin aiemmin tuolla äitienterveys-osiossa tästä mun pelosta, että pelkään ihan sikana että mulla on sydämessä jtn. Tulin flunssaan viime viikon ma ja pahin vaihe kesti sen 3 päivää, perjantaina ulkoilin lasten kanssa jo(en siis mitenkään kovasti)ja viikonloppuna kävin sauvakävelyllä aika reippaasti. nyt mulla on edelleen sellaista pientä nuhaa vaikka kokonaisuudessaan nyt on jo 10vrk menossa siitä kun tuo flunssa iski. Ei ole kuumetta ollut ollenkaan. Tämä rajoittaa kauheesti mua, ja huomaan että stressaan ja pelkään joka pv että saan "laakin". Oikeesti! Olen arponut monta päivää että menenkö lääkäriin, pitääkö ne mua ihan tyhmänä siellä.. toisaalta olen miettinyt että mitä jos jtn onki vialla. 

Ihmeellistä tässä on se, että en mä aiemmin ole pelännyt mtn jälkitauteja. Tykkään tosi kovasti liikkua ja se on mun piristysruiske elämässä. Mutta nyt huomaan että seuraan koko ajan mun oloa, rintatuntemuksia ym. pienenä mulla todettiin rytmihäiriö jossa jää lyönti välistä, ja välillä nyt olen kokenut rytmihäiriöt pahempana. Tiedän että tää jatkuva stressi pahentaa noita tuntemuksia... 

mutta välillä mulla on kävellessä vas.rinnan alla paineentunnetta ja tuntuu kipua..ja tuossa rinnassakin. Johtuuko se sydämestä vai onko mun lihakset menneet niin jumiin tän kauheen stressin takia.. koska mulla on tosiaan niskat ja hartiat kokoajan sellaisessa jännitystilassa. Haluaisin saada selvyyden asialle, tiedän että täällä on hankalaa päästä tutkimuksiin tai ees lääkärille.

Haluaisin lähtee liikkumaan mutta pelkään ihan liikaa :(

Osaisko joku kertoa mulle konkreettisesti, mitä täytyis tehdä jos lasta viedessäni isäviikonlopulle puolimatkaan huomaan isän olevan juovuksissa? Isän avovaimo siis mukana auton ratissa, mutta voinko kieltäytyä antamasta lapsia isälleen? Ja miten voin todentaa isän olevan juovuksissa, soitanko poliisit paikalle puhalluttamaan?

Ja toinen asia; jos lapset kulkee lapsipassin turvin bussilla isälleen, voinko velvoittaa, että nimenomaan ISÄ on vastaanottamassa? Siis tiedän, että siihen lapsipassiin laitetaan aina vastaanottajan nimi, mutta jos isä päättääkin ennakkoon että joku muu tulee vastaan.. voiko oikeudelta vaatia tällaista? Meillä siis oikeusprosessi meneillään..

Meillä on aivan ihana ystäväperhe, joiden luona vieraillaan ja jotka vierailevat meillä säännöllisesti. Lapset leikkivät keskenään jne, aikuisilla synkkaa hyvin. PAITSI, kun ollaan meillä, antavat nuo omassa kodissaan tarkat aikuiset lastensa pelata jalkapalloa, sählyä yms. pelejä meillä sisällä! Heillä niin ei saa tehdä. Eikä meilläkään omat mukulat saa pelata sisällä pallopelejä, saati mailoilla huitoa. (Saatan olla tiukkis jonkun mielestä, mutta sitten olen.) Nämä aikuiset oikein itse virittävät niitä pelejä sisällä ja kehottavat lapsia pelaamaan.

No, tietäähän sen, että lapset innostuvat ja mailat/pallot lentelevät minne sattuu (2-5-vuotiaita pelaajia siis). Komennan aina omia muksuja olemaan osallistumatta, tai siis sanon, ettei pelata sisällä ja piste. Tästä huolimatta vieraat jatkavat :/ Miten suoraan/kovasti mun pitää sanoa, että meillä ei sisällä pelata tämmöisiä pelejä? Meillä on kumminkin lattiasta kattoon olevat isot ikkunat juuri siinä alueella,mihin peliä viritellään, isoja peili- ja lasiovia yms. Jos sellaisen saa rikki, on vahinko iso lapselle/aikuiselle. Ja muutenkin, ei nuo ole sisäpelejä, vaikka meillä ne mailat tuolla eteisessä onkin jemmassa. En haluaisi kenenkään mieltä pahoittaa, koska muuten meillä on hauskaa...tämä riehakkuus vaan nyppii lujaa :)

Sain muutama päivä sitten toisen lapsen ja nyt minulla on kauhee tunne, kun huomaan osan tunteista esikkoa kohtaan kadonneen :( oon kuullut miten monet miettii että riittääkö sitä rakkautta sille toiselle yhtä paljon kun esikoiselle, mut en odottanut että tässä käy näin...varmasti menee hormonien piikkiin osittain mutta tuntuu niin kurjalta oma välinpitämättömyys...jota en toki lapselle näytä, vaan päinvastoin oikein yritän huomioida hänet paremmin, mut itseäni ahdistaa...onko kenellekään muulle käynyt näin? Esikoinen nyt 2,5v.

en tiedä johtuuko tämä äitiyden tuomista paineista vai mistä ja kaipaisin nyt vertaistukea tai ihan vaan näkökulmia avaamaan ajatuksia.. Olen siis nuori 1v3kk pojan äiti, mies apuna ja kotona ikuista ahdistavaa siivottomuutta lukuunottamatta kaikki täälä hyvin.. en tiedä heijastuuko tuo siivo jotenkin pääni sisällä olevasta sotkusta kun tuntuu että aina kun mieli myllertää niin kotonakin on sotkua ja siis ei mitään yhtä pölypunkkia vaan päivittäiset askareet tehdään vasta kun esim puhtaita astioita ei ole niin tiskaan.. :/ tiedän kyllä vaikutukset lapseen tai ainakin ettei tämä äidin hukassaolo hyvää tee, mutta toivon ettei siihen takerruta nyt liikaa ja onhan hänellä isä joka hoitaa homman ja isovanhempia..

 

olen siis viime aikoina, itse asiassa jo aikalailla esikoisen odotusajoista asti ollut jotenkin outo, en enää oma itseni. oma äitini on ihan tavallinen-raivosi,rakasti ja asetti rajat ym joten en usko että minulla olisi esim häneltä paineita.. en siis kertakaikkiaan tunne enää itseäni. mieheni kanssa olen oma itseni ja tuntuu että hän on ainoa joka minua ymmärtää täysin. suurin ongelmani on että minut usein ymmärretään väärin kokonaan. ihan yksinkertaisissakin asioissa. en tiedä olenko jotenkin todella tyhmä vai todella monimutkainen ihminen nykyään, enkä varsinaisesti tiedä miten odotus/lapsi/äitiys on voinut tähän vaikuttaa mutta siitä se alkoi. nyt siis odotan toista puolessa välissä ja en oikeasti muista olenko ollut tällainen vain raskauksien aikana, koska raskauteni osuvat niin peräkkäin ja aika esikon kanssa ilman uutta raskautta oli tosi lyhyt. sen tiedän että ekat kk esikon syntyessä olivat aivan ihania, elämäni onnellisimpia, lähes euforisia, joten tämä outo aika on joko katkennut siihen, tai alkanut vasta nyt uudessa raskaudessa ja liittyy täysin hormoneihin mutta siitäkin haluaisin kuulla muilta koska hassua että hormonit muuttavat minut vieraaksi itsestäni eivätkä vaikka korosta vaan jotain piirrettä. olen muuten ihan tasapainoinen ja onnellinen jos juttu jonkun kanssa luistaa ongelmitta en sitä sillei mieti mutta tavallaan ristiriidat ihmisten kanssa menee ihan överiks, jään jalkoihin ja mut ymmärretään väärin vaikka olisin oikeassa. en edes usein uskalla väittää vastaan ellen ole yli90%varma asiastani..

 

voinhan olla jotenkin pesänrakennusvietin kautta kiinnittymässä lujemmin taas mieheeni näin raskaana ja muut ihmiset tuntuvat vierailta ja hyökkään jostain kumman syystä heitä vastaan alitajuisestikin, ja siksi en tunne sopivani mihinkään porukkaan (oma perhe, anoppila,koulu) ja tulee ristiriitoja. konkreettiset hyvät esimerkit olisi pitkiä kun muutenkin jaaritelen :D mutta lyhyesti yritän selittää varsinkin noita koulun esimerkkejä on paljon. usein on käynyt niin että joku oppilas tekee/sanoo jotain väärin, korjaan ystävällisesti ja minulle tiuskaistaan/väitetään vastaan/vähätellään korjaamisen merkitystä. en todellakaan viilaa pilkkua esim sanavirheissä mutta harjoittelimme esim elvytystä ja yksi oppilas teki oleellisen asian väärin eikä nukkeen syttynyt valoa joten sanoin että koitapa niin ja niin (opettaja oli juuri sanonut samaa yleisesti kaikille) ja oppilas tiuskaisi minulle "ei sillä mitään väliä ole" sanoin vaan juu selvä ja menin pois. sivusilmällä huomasin oppilaan tehneen miten neuvoin ja heti nukkeen syttyi valo niinkuin pitikin niin en ymmärrä mitä tässäkin tein väärin koska olin yksinkertaisesti oikeassa enkä mitenkään hyökkäävä, ja opettaja oli juuri saman ohjeistanut.. tätä tapahtuu melkein joka päivä jollain tunnilla ja vittuunnun jo ryhmätyöstä varsinkin valmiiksi kun mietin taas etten mitään voi kohta sanoa.

opiskelen tosiaan hoitoalalla ja jos kyse on yksikertaisesti siitä että lähes kaikkia luokkalaisia yksinkertaisesti vituttaa mun naama ja jutut niin miten he ovat päätyneet tälle alalle????? onnea vaan työelämään... ja he siis todella puhuvat minulle erilailla kuin muille, eli en tulkitse heitä väärin tms, minulla on siis melkein kaikkien kanssa jotain väärinymmärrystä ollut ja ihan siis faktoina, ei minun mielipiteenä, olen ollut lähes aina oikeassa ja silti kukaan ei esim sano että anteeksi, erehdyin tms, minä ainakin myönnän olleeni väärässä ja sanon rehellisesti anteeksi juu olit oikeassa, tms enkä vaan poistu paikalta nokka pystyssä. mielipideasiat on eri juttu mutta esim opiskelussa on paljon ihan vaan faktoja jotka joko on tai ei ole niin minun mielestäni on väärin antaa toisen tehdä/ymmärtää väärin vaan haluan hyvää hyvyyttäni korjata asian oppimisen takia jos joku asia on ymmärretty ihan väärin, en siis takerru pikkuasioihin kuitenkaan, tiedän että se nyt ärsyttäisi ketä vaan.

tosiaan kun tulin kouluun menin sinne erittäin avoimin mielin innoissani. olen siitä aina ollut outo että olen tosi puhelias ja seurallinen mutta tarviin myös melkein sen 50% ajasta myös omaa aikaa, eli olen tosi jakautuva :D enkä varsinaisesti mennyt hakemaan kavereita innolla, toki puhun jos joku puhuu mulle mutta olen huono lähestymään ja lämpiän hitaasti uusille ihmisille. alussa minulle kävi jopa pari omasta mielestäni outoa tapausta kun esim menin yhdessä yhden tytön kanssa syömään, pidin hänelle paikkaa jonossa ja puhuimme jotain aina välillä ja hän kuitenkin heti syötyään, ihan yhtäkkiä lähti pois ja jätti minut yksin pöytään eikä erityisemmin ole puhunut muutenkaan enää sen jälkeen mulle..? eikö se olekaan suomessa normaalia odottaa toista se 5min tai edes sanoa että hei pakko mennä. toinen oli kun ekoina päivinä muodostettiin pienryhmiä jotain riehaa varten, ei minulle kerrottu mitään että muut oli jo päättäneet pukukoodin ja sain sen sattumalta tietää muilta ja ihmettelin vaan miksi mulle ei kerrottu, tilaisuuksia oli miljoona koska olimme samassa luokassa kaikki kokoajan. en sanonut mitään mutta loukkaahan tuo. puku oli kuitenkin päätetty montaa päivää siitä kun minä kuulin ja he vaan sanoivat kun kysyin että juu me päätettiin se tortaina ,käykö? vähän jäi ulkopuolinen olo...

 

muutenkin saan outoa kohtelua, en sovi mihinkään vaikka menin alussa normaalina ihmisenä kouluuna avoimin mielin ja melkein kaikki ovat ikäisiäni. minulla ei ole yhteistä koulussa oikein kenenkään kanssa eikä kyllä muutenkaan elämässä tunnu olevan sellaista "siskoa" lapsen jälkeen. viimeaikoina myös pari kaveriani niistä muutamasta hyvästä on monta kertaa perunut tapaamisemme yhtäkkiä töiden ja myös erilaisten kissan ristiäisten takia niin alan jo olemaan vainoharhainen.. yksikin kaverini perui ainakin kolme kertaa tapaamisemme ja kun me viimein näimme, hän ilmoitti istuessaan pöytään että mun pitää muuten lähteä töihin tunnin päästä, on kamalaa olla näin rahanahne.. no hyvä että myöntää mutta ei oo kyllä kiva :/

 

olenko vaan väärällä planeetalla, yksinkertaisesti väärällä alallakin kun en osaa ihmisten kanssa olla tekemisissä, vai hormonit sekoilee? myönnän olevani alakuloinen mutten masentunut koska senkin olen kokenut. tämä kuulostaa kamalammalta kuin mitä on siinä mielessä että kotona on hyvä olla ja siinä suurin aika meneekin, tämä ei siis vie kaikkea ajatteluani tai voimiani, mietin vaan aina näiden väittelyjen jälkeen että mikä mua vaivaa vai vaivaako sittenkin muita joku.? mietin ensin kaikki omat itsetuntokriisit, narsismit, äitiyspaineet, identiteettikriisit mutta sitten mietin myös onko lapsi tuonut minulle perspektiivin ajatteluun jota muut eivät ymmärrä mutta joka ei varsinaisesti ole väärin, ovatko muut vaan niin naiveja että kasvoin tuon ohi(tulen paremmin toimeen vanhempien kanssa-varsinkin opettajien), vai oliko minulla jotain alitajuisia odotuksia koulusta ja oppilaista jotka rysähti niskaan kun koulu alkoi, olenko liian monimutkainen, tiedostanko liikaa jne.. :D

 

on kuitenkin todella TODELLA vaikea päästä enää tästä kuoresta eroon joka syntyy tästä tilanteesta, kun sen kerran on itselleen joutunut kasvattamaan.. siihen tarvisin paljon itsetunnonkohotusta ja ymmärrystä, mutta koulu sitä ei ainakaan tarjoa. luenkin kuin hullu ja pääsen hilkulla läpi, kotona on niin arkista ja harrastuksiin ei ole aikaa jne, kuka minua nyt kehuisi en edes varsinaisesti mitään osaa tai tee?? :D olen oikeasti hyvä vaan laulamisessa mutta kaakelit ei paljoa kiittele..

 

mikä minua siis vaivaa kun saan kaikkialla aikaan vaan hämmennystä, vastaväitteitä, joudun puolustelemaan itseäni, olen todella väärin ymmärretty 90% ajasta kodin ulkopuolella (kaupan kassallakin joutuu joskus toistelemaan usein ja mua vaan katsotaan että mitäh). kyse ei ole puheviasta, hiljaa/nopeasti puhumisesta sen verran tiedostaisin itsekin. Asiani siis kuullaan mutta sitä ei ymmärretä vaikka olisi joskus yksinkertaisesta asiastakin kyse. olemme olleet toki mieheni kanssa kauan yhdessä mutta häneltä joskus kysyn että miten ymmärrät tämän ja tämän lauseen ja hän kyllä aina sen ymmärtää myös puolueettomasti ajatellen ns sivullisen roolissa. hän myös oikeasti sanoo suoraan jos sanon oudosti tai väärin, mutta usein hän on kotona yhtä hämillään kuin minä koulussa tai muualla ihmisten ilmoilla tästä ongelmastani. kavereillekin joskus joutuu selostamaan, mutta siinä onkin usein aikaa ja enemmän ymmärrystä taustojen takia. ensin myös luulin että alussa on aina tällaista uusien ihmisten kanssa mutta kun kuukaudet kuluu vaan ja mietin vaan miten helpottuneita kaikki on kun jään älomalle..

 

olen koulussa kerran rohkaistunut sanomaan etten oikeasti ole tällainen ihmeellinen ja että mulla on nyt jotenkin vaikeaa tää koulun aloitus että sori jos ymmärrätte mut väärin ja he olivat ymmärtäväisiä ja asiasta puhuttiin hyvään sävyyn. pari kertaa sen jälkeen olen kuitenkin jopa joutunut karjaisemaan että saisinko puhua loppuun ennenkuin alatte väittää vastaan, silloin ihmiset myös ymmärsivät asian mutta ei ole kiva joutua karjumaan pitääkseen puolensa.

 

olenko raskaana jotenkin olemukseltani helpommin jyrättävä vai mitä? terkan kanssa tästä puhuin myös ja hän kivasti rohkaisi että eivät he välttämättä sinua arvostele vaan itse asiaa, eli älä ota itseesi, se rohkaisi hieman ja toi selvyyttä.. myönnän että oma naamakin tai puhetyyli voi vaan vituttaa, mutta onko se syy tällaiseen kohteluun kaikkilla?? tuntuu että nykyään saan ihan kamalaa asiakaspalveluakin. ja se ei vaan tunnu vaan oikeasti kaikki hoito/palveluvirheet tulee mulle. tuskin kuvittelen kaikkea vaikka onhan oma mieli voinut paisuttaa tätä hormonienkin takia.. on todella vaikea enää kohta puhua ihmisille kun tiedostan jo nyt liikaa. en edes tiennyt olevani näin herkkä ihminen, edes raskaana.tiedän myös ammattikeskusteluavusta ja olenkin kaksikin aikaa jo varannut, kävi kuitenkin niin että ihana opettajamme meni viime hetkellä molemmilla kerroilla  muuttamaan lukkaria niin etten voinut olla tunnilta pois joten se meni siinä ja on tosi vaikea muistaa soittaa uutta aikaa/lähettää spostia kun soittoajat on ruokkiksen aikana..

 

lisään siis vielä että ennen lasta olin suosittu, yhtä suorapuheinen mutten töksäyttelijä kuitenkaan, aina se "porukan hauskin" (minusta piti tulla stand up-koomikko :P), ihmiset soittelivat, aina oli seuraa vaikken ihmisiä ympärilleni tosiaan kaivannut ylettömästi vaan kahviseuraa silloin tällöin, ja perus teinibiletystä porukassa.. pidin hauskaa, nauroin itselleni ja muille, osasin kuunnella jokaisen murheet keskellä yötäkin ja olin oppilaskunnassa jne. ja nyt koko luokan yleinen vitsi ja hylkiö eikä kukaan itse lähesty minua koskaan ja jos lähestyn niin kaikille iskee kusihätä tai he alkavat puhua muille heti, mutta viihdyin myös paljon yksin?? so what happened to me..olen ihan hukannut itseni enkä saa mistään kiinni....

anteeksi pitkä teksti, tässä hyvä iltasatu :D

Seksin jälkeen tuntuu painetta alapäässä, onkohan vaarallista? Muutenkin seksihalut on ollut jo kauvan aika nollassa. Mies ruinaa seksiä heti, jos ollaa lähekkäin, se jos mikä käy ärsyttämään ja joudun melkein aina kieltäytymään seksistä. Mieheni on kestänyt seksittömyyttä jo vuosia ja nyt on alkanut valittamaan asiasta. Sanoo ettei enää kauvan jaksa tälläistä. Pelottaa, että minusta tulee yh. Olen välillä antanut "säälistä" ja joka kerta nyt raskauden aikana tullut painetta alapäähän, pelottaa, että sikiö tulee ulos! Minulla on myös masennusta ja sain eilen masennuslääkkeet, toivon että ne alkavat auttamaan tähän minun mielentilaan, en jaksa tehdä yntään mitään, en siivota, tiskata jne olen vain koneella.

APUVA!!! Ollaan avopuolisoni kanssa puhuneet tulevan lapsemme asioista. Mieheni kuuluu kirkkoon ja hänet on kastettu. Minä taas en ikinä ole kirkkoon kuulunut eikä minua ole kastettu. Olen koko ikäni sanonut etten halua että lastani kastetaan, koska se on mielestäni turhaa. Ensin hän suhtautui asiaan myöntyvästi mutta nyt hän on alkanut kinaamaan asiasta kanssani. Itse en näe mitään hyvää kirkossa/kastamisessa. (voi tosin johtua vanhempani kasvatustavasta)

Joku sanoi minulle että harva kirkko kastaa lasta jos lapsen äiti ei kuulu kirkkoon eikä häntä ole kastettu. Pitääkö tuo paikkaansa? 

Haluaisin lapselleni ainoastaan nimeämisjuhlan ja siviilikummit. Miten minun siis pitäisi puolustaa omaa kantaani ja yrittää olla pahoittamatta mieheni mieltä?

Eilen sain tietää, että veljelläni on kaksoset. On salannut aivan kaikilta koko asian, on siis tiennyt jo raskausaikana.. Kaksoset nyt n. 2kk ikäiset, eikä ole heitä tavannut. Eilen sitten kaksosten äiti ilmoitti äidillemme, että tarttis tietää että sun pojalla on kaks lasta, että mites meinasit maksaa poikas virheet. Kysessää siis nuoria 18v molemmat. Tyttö ei ole pitänyt yhteyttä eikä vaatinut mitään veljeltäni, ilmoitti vaan kunnes ne synty. Tytöllä kuitenkin ollut useita irtosuhteita ja veljeni sano että tyttö ois seurustellut jonkun kanssa samaan aikaan kun ne oli sängyssä olleet. Onko veljelläni oikeutta vaatia dna-testia? Tyttö ilmoitti jo ettei aio suostua testeihin... Ja jos testit tulee juttu vedeetään oikeuteen siitä että veljeni tarjosi alaikäiselle alkoholia ja sekaantui alaikäiseen, oli tuona aikana jo siis 18. Veli sano mulle että hän ei tienny tytön ikää, eikä ole ketään pakottanut juomaan.. tarjonnut kaikille seurueessa oleville olutta.. Melekonen soppa!!! Miten tästä selvitään?

Kaikki alko siitä ku anoppi sano miesystävälleen että kato millaset aurinkolasit X:llä on, tää miesystävä sit sano jotain mitä en kuullu ja anoppi siihen "no sä et oo x" johon tää miesystävä sitte totes et "no onneks en oo, mullahan ois ihan kamalat vanhemmat." ja tuo viimenen lause oli se, mikä mua loukkas tosi pahasti. En mä väitä että oisin mikää täydellinen äiti mut en mä itteeni kauheena tai kamalanakaan pidä. Aina mun lapsilla on vaatteet päällä ja ruokaa saavat ja muutenki pidän hyvää huolta pojista.

No anoppi ja mies on sanonu aina ettei kannata välittää et tää miesystävä sanoo vähän karskisti asiat. Mut ei ennen kukaan, ei kukaan oo sanonu mulle että mä tai me miehen kanssa ollaan kamalia vanhempia tai mitää vastaavaa. Siis mua ihan itkettää ja tuntuu pahalta. Sanomisesta ei oo mitää hyötyä, seuraavan kerran sanoo taas jotain viimestää sillon ku on kännissä. Eli varmaa jo tänä iltana. Sen takii ei kovin usein käydä täällä miehen äitillä ku aina jompikumpi on kännissä tai hiprakassa, anoppi onneks vaa toistelee asioita mut tuosta hänen miesystävästään ei ikinä tiedä mitä sieltä tällä kertaa tulee.

Oli vaa pakko purkaa johkii, mies vaa sanoo ettei kannata välittää. Mut mua tuo kyllä loukkas vaikkei ehkä tarkotus ollu sellanen.

Oon nyt viimeiset 5viikkoa kärsinyt huonosta omastatunnosta,että en tätä lasta imettänyt kuin sen pari päivää ja lopetin,koska hoitajilla suunnaton kiire eikä tää homma vaan onnistunut ja sattui..nooh,nyt ollaan saatu selville,että se miks mua on imettäminenkin sattunut johtuu vauvan kireästä kielijänteestä koska kieli ei pääse ns oikeuksiinsa syömisen suhteen ja tästäkös mulle vasta pahamieli tulikin! Nyt olen miettinyt,että vaikka olen ottanut sairaalassa ne estolääkkeet onko mulla mitään mahdollisuutta uudestaan käynnistää maidon tuloa vai voiko se olla jotenkin ´´vaarallista´´?..netistä en löytänyt tietoa ja neuvolan soittoaika mennyt jo :(

Mie en maha mittään, tää asia on taas uutisissa ja jatkuvasti miun mielenpäällä. Oon enemmän tai vähemmän viime äitienpäivästä saakka sitä miettinyt, ja nyt oon taas joka päivä saanu itkut tirautettua asian takia. Mie en yleensä todellakaan ole niin herkkä, ja oon aika kylmä ja kliininen kaikkien lasten kuolemiin liittyvien uutisten kaa. Aatellu lähinnä että ei kaikkea voi murehtia etukäteen... Mutta tää on koskettanut minnuu todenteolla. Ehkä se johtuu siitä että tuo tyttö-raukka oli niin samanikänen ku meijän oma tyttö? Joka tapauksessa en nytkään voi kirjottaa tässä ilman että pala nousee kurkkuun. Voi sitä pientä tyttöä, joka ei eläessään ole saanut olla onnellinen :'(

En voi olla miettimättä kuinka paljon mahtaa olla Suomessakin lapsia jotka tuntee olonsa samalla tavalla turvattomaksi :(

Kävin rakenneultrassa perjantaina. Kaikki oli niin kuin pitikin mutta sydäntä kun ruvettiin ultraamaan löydettiin golf-palloja. Kätilö sanoi, ettei ole huolta mutta kontrolliin varattiin kuitenkin aika parin viikon päähän jonka tekee lääkäri. Olen osallistunut myös alkuraskauden sikiöseulontaan eikä mitään poikkeavaa ollut.

On siis turhaa pelätä kromosomipoikkeavuutta. ONHAN?
Turha pelätä sydänsairautta. ONHAN?

viime syksynä  täällä itkin äitini syöpäepäilyjä. lopulta munasarjoista leikatiin iso verta vuotava kasvain, ja samallakoko munasarja poistettiin.

nyt jälleen, verenvuoto on runsasta, ja lääkkeillä yrittävät  sitä saada loppumaan, jotta näkisivät kohdun ja saisivat siitä koepalan. joko kyseessä uusi kasvain, tai edellinen ehti levitä.

mutta nää alkaa todenteolla jo tuntua  loputtomilta. josko edellisestä nyt onvain puoli vuotta aikaa, sitä ennen välikorvasta löydettiin kasvain 1,5v sitten,sitä ennen  leikattiin rinnoista monta kertaa, sitä ennen leikattiin kilpirauhanen  poies. huh.

enkeleitä tarvitaan taas:/

heii, onko täällä ketään, jolle olisi syntynyt/on tulossa rakennepoikkeavuuksinen vauvveli? ite sain tietää rv:lla 25, jot toisessa käessä on vain 3 sormea. iso parkuhan siinä tuli, ja sitä parkumista kesti viis päivää putkeen, ja ajatukset ol iha sekas; "mitä mie tien, miten pärjään sellasen kans, ei se voi ikinä tehdä mitään niinku normaalit ihmiset, en synnytä/kasvata moista.." kaikkea tuollasta negatiivista ajattelua.. ja lisäksi tähän tunneailahteluun tieto lekuri sanoista tyyliin; "siitä VOI tulla naamavikainen", eli epämuodostuneet kasvot, mutta 4d uä-kuvista kuiteski sanoi, jot kauniskasvoselta se niissä näyttäs.

onko teillä kokemusta tälläsesta? vastauksia odotellen! :)

jeps... eli se mein asuntoasia... anoppi lahjotti/lainasi meille muutaman kymmentätuhatta että saatii pesämuna lainaa varten.... noh seuraavana päivänä pojat meni sinne hoitoon MUTTA kun pojat tuli hoidosta huomasin että poikien hiuksia oli leikattu.... hän oli paripäivää ennen kysynyt lupaa ja en sitä antanut sanoin että hoidan asian itse....! nyt pitäisi asiasta vissii sanoa mutta tuo laina jonka he juuri antoi on enemmän ko taivaan lahja meille... mitähän mie teen... toisaalta asiasta pitäisi sanoa mutta en tiedä kyllä uskallanko :( asia olisi eri jos tuota lainaa ei heiltä oltaisi saatu :/

Onko kellään käyny lastensuojelu kotona käymässä perättömän ilmotuksen takia?

mulla olis tälläinen kysymys.
Olen etävanhempi tyttärelleni ja tapaan häntä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. 
isän kanssa meillä ei oo minkään laisia puhevälejä enää  
mut isä jaksaa herjata jatkuvasti tekemisiäni ja kasvatus tapoja. 
hän haukkuu ja nimittelee mua ja kysen alaistaa tekemisiä jatkuvasti ja keksii päättömiä juoruja sos.toimelle..

mitä voin tehdä tälläisessä tilanteessa?? 
rupeen jo olemaan lopen uupunut hänen viesteihin

käy niin sääliks tuota äiteetä. isäni oli aika natsi silloinkin kun asuin kotona.

lattialla ei saanut pomppia, palloa ei saanut pompottaa. en ikinä saanut ääntä pitäviä leluja. nyt kun en ole 8 vuoteen kotona asunut niin isästä on kuulemma tullut hirveä. hän repii kaikki lehdet ja heittää roskiin joista tietää että äitini olisi halunnut lukea ne.

äitini yritti lotota muutamaan kertaan mutta isä repi nekin laput ja heitti pois, siellä ei kuulemma lotota, rahanhukkaa.

äitini ei saa juoda maitoa, jos hän on maitoa ostanut niin isä kaataa sen pois. ei saa katsella kaupassa vaatteita. ei saa käydä kavereillaan. minun kotini on ainoa paikka jonne isä hänet päästää. siis. wtf??!! äitini ei eroa halua, mut eihän tuo toimi millään enää.

itketti ihan eilen illalla kun äiti soitti niin onneissaan että isä lähti mökkeilemään ja kuinka hän voi syödä ja tehdä mitä haluaa, jne... ja saman katon alla siellä asuu myös kehitysvammainen isoveljeni. en edes halua tietää kuinka isä häntä siellä kohtelee, kun pienempänä hän sai koko ajan remmistä. mun  ei edes tekis mieli antaa lapsiakaan sinne enää yökylään.

kuitenkin minä olen ainut ihminen jolle hän ei sano vastaan, kova kovaa vastaan :D

kerran mainitsin hänen käytöksestään kun tuli lapsia hakemaan. se loppui siihen että isä käveli suoraan ovesta ulos ja lapset jäivät kotiin, siellä pihalla tuo näkyi potkivan lumipenkkaa suutuspäissään. mua käy niin sääliks että tekis mieli viettää toisaalta enemmän aikaa siellä, kun isä ei minulle vastaan sano niin äitillä silloin parempi olla.

vai voinko tehdä niin karusti että jos käytös ei muutu ni lapsenlapsiaan ei näe.

hän kuitenkin lapsillekkin mustamaalaa mummoa vähän väliä

Jeps, tänään oli siis se päivä mitä kauhulla on odotettu. Tää viimenen kuukausi on mennyt aivan kauheeta kyytiä eteenpäin, peräs ei meinaa kysyä. Oon käynyt henkisessä ensiavussa ja tuola pikkulapsipsykiatrisen puolella ilman sitä pikkulasta vähän puhumassa näistä jutuista ja purkamassa pakkaa, ja sielä kun kysytään jotain mikä sijoittuu esim. ensimmäiselle viikolle, niin ei voi kun sanoa että öömmm, en mä vaan tiedä. Ajatus on ihan hukassa ja kadonnut, toivottavasti se joskus palaa.

Hautajaisjärjestelyt onnistui hyvin tuon isosiskon kanssa ja saatiin homma hyvin pakettiin. Viimeinen kantaja sai kyllä tosi viime tipassa tiedon hommastaan, vasta maanantaina, mutta hienosti onnistui kantaminen ensimmäistä kertaa elämässään, samoin kuin siskon ukoltakin. Muut kantajat olikin jo "tottuneet" hommaan.

Mut en mä jotenkin vieläkään tätä asiaa käsitä. Ihan täysiä siis. Tottakai mä tiedän että äiti nukkuu ikiunta, mutta ei tää oo oikeen todentunut mulle. Todentuu varmaan sit kun mennään tyhjäämään äitin (meidän lapsuuden)kotia papereista ja roinasta..

Mut nyt on jotenkin "hyvä olla", on paikka mihin mennä äitiä muistamaan. Hautapaikka on oikein kaunis, äitinäitin paapalle valitsema paikka aivan käytävän vieressä koivun juurella.

viime yönä elettiin jälleen meidän pari kuukautta sitten kuolleen hauvavauvan kuolinhetkiä. joskaan  tällä kertaa ei nähty riipaisevaa  sydänkohtausta, vaan jonkinnäköinen kauhukuva siitä, miten  pennulle oli  jäänyt napanuora joka  alkoi vuotamaan verta hirmusesti. kaasu pohjassa sitten ajettiin hirmusta kyytiä  eläinlääkäriin, ja muistan miten paniikissa vielä sidoin  narulla hirttosilmua tuohon napanuoraan ettei koira vuotaisi kuiviin, mutta sitten  verta alkoikin paineella ruiskuta napanuoran tyvestä x((

mie huusin ku syötävä ja auton sisusta värjäytyi verestä ja huh... ihan hiestä märkänä heräsin:/  en tiedä johtuiko toi siitä että pikkulikka  on  tauon jälkeen alkanu taas puhumaan koiran kuolemasta ikäänkuin  se oisi eilen tapahtunut.

muutenkin vähän hakusessa, että kuinka 2,5vuotiaalle selittää kuoleman. likkahan   näki  koko traagisen kuoleman ja seurasi  järkyttyneenä meidän itkua ja huutoa  ja hautajaisetkin.  tällöin tuo oli selittänyt hoidossa tapahtuneen sanoin "vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti" (joo-o, oli siinä hoitotädillä selventämistä muitten lasten vanhemmille etteivät käsittäneet väärin:D)

tytti-koiran kuva meillä  on  jääkaapin ovessa ja nyt jälleen likka on alkanu puheleen että toiko se oli se  hauvavauva joka kuoli  ja äiti itki? eiolla hyssytelty asiaa ettei siitä tabu tule tytölle, vaan joka kerta selitetty että  hauvavauva muuttui enkeliksi kuoltuaan ja meni  hauvojen taivaaseen.

tarviiko tämän  enempää  selventää tuon  ikäiselle? ei varmaankaan. mieltä vain painaa se,että likka  näki koko tapahtuman. että jostuo itellekkin vielätuo painajaisia, niin mitä se tekkee  lapselle joka ei ymmärrä tapahtunutta:(?

Joka päivä hän käy ajatuksissan

joka päivä hän elää sydämessä

vain taivaanrannan takana hän odottaa

-Rva-Nemo-

Saanko kysyä sulta että mitä teillä tapahtui esikoisen kanssa? Ei ole pakko vastata jos siltä tuntuu.

En halua sotkea tuota vauvakuumeiluketjua näillä asioilla.

Nostakaa tätä misukalle.

Tää on hänen perheelleen tärkeä asia!

Ajattelin nyt pyytää arvon mammat teiltä hiukan apua. Mä kun en jaksaisi tämän kaiken paskan keskellä selata sataa värssykirjaa läpi, vaan toivoisin helpommalla pääseväni edes tämän asian kanssa.

Pyytäisin siis teiltä jotain aivan mahdottoman kauniita muistovärssyksi soveltuvia tekstinpätkiä, muistaen kuitenkin ettei mun äiti ollut vanha, vain 51 vuotias täysin terve nuori nainen.

Kiitos.

Mä löysin mun äidin tänään aamulla kotoaan kuolleena. Mä en vaan voi uskoa tätä todeksi. Kuljen jossain ihme sumussa. Ruumishuoneellakin sanoin että oon aina varautunut siihen että isä kuolee, mutten koskaan siihen että äiti kuolee, ainakaan ennen mua. Toisin kävi. Tää on niin perseestä.

kävin siis lääkärissä 4kk sitten kun mua ahdisti ihan sikana siis fyysisesti ja henkisesti lapsen kanssa.. kaikki alkoi siitä kun en osannut olla enää vauvan kanssa kaksin kun rupes ahdistaan.. tiesin kyllä että kaikki sujuu mutta koska mies on ollut kokoajan kotona niin en osannut olla kaksin enää jotenkin.. pelkäsin jotenkin sekoavani ja kukaan ei olisi sitten auttamassa.. en myöskään näin jälkeenpäin ajatellen ollut läsnä lapsen kanssa ja ajatukset harhaili kokoajan ja pakenin arkea koneelle kun sieltä sai muutakin ajateltavaa helposti.. myös virikkeiden puutos varmasti vaikutti mun oloon.. en ole ikinä ollut mitään mammapiiri tyyppiä niin oltiin paljon kotona vaikka isovanhemmat kyllä asuu lähellä onneksi. näistä ajatuksista tuli sitten päivittäisiä ja miehen kauppareissukin oli liikaa ja tiesin olevani jotenkin outo kun jos olin vauvan kanssa ajatukset harhaili pyykkeihin ja kun lähdin ulos yksin, mietin vaan vauvaa ja oli ikävä, oli outo ristiriitainen olo.. en kertonut miehelle kuin tuosta ahdistuksesta vähän koska en itsekään tiennyt mikä mulla on.. mulla ei varsinaista alakuloa ,unettomuutta yms masennuksen yleisiä oireita ollut mitä mulla on kyllä joskus aiemmassa masennuksessa ollut vaan ahdistusta ja poissaoloa ja keskittymisvaikeuksia jne..kämppäkin näytti siltä miltä tuntui päässä ja mies on aina ollut hyvä luistamaan..

 

kun sitten sen pahimman ahdistuksen jälkeen menin lääkäriin 4kk sitten niin hän sanoi että oireet sopisi synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja määräsi sepram 10mg.. en mielelläni syö mielialalääkkeitä mutta olin niin pohjalla että päätin kokeilla mutta hyvä niin koska olo parani heti kun lääkkeet sitten alko vaikuttaan. söin niitä siis vaan 2kk kun tulin raskaaksi... en istunut enää koneella kun maksamassa laskuja ja vauvan kanssa ollessa keskityin hänen jokaiseen soluunsa ihan erilailla ja mikään muu ei häirinnyt.. olin taas normaali.. mua autto heti jo se että sai nimen tuolle vaivalle koska mulla oli oireita kaikista eri sairauksista mutta aina joku päätekijä puuttui esim ahdistuneisuushäiriöstä tms niin se turhautti kun ei tiennyt mikä on niin onhan se nyt helpottavaa kun joku tietää ja antaa hoidon mutta miehen mielestä kun sain tälle nimen aloin käyttään sitä jokapaikassa.. sain myös ajan psykologille jossa kävin kerran mutta se oli sitten siinä kun tuli kaikkea.. luulin jo hetken pärjääväni näin kun olo onkin ollut ihan ok nykyään mutta sitten kun  mies eilen riidan aikana sanoi ettei usko tähän synnytyksen jälkeiseen masennukseeni niin murruin kyllä.... :o

 

tämä ei ollut siis hänen tapansa suututtaa mua vaan oikeasti sanoa että hänellä menee hermo kun käytän aina tekosyynä tätä vaivaani.. pyysin siis apua kotitöihin kun en kertakaikkiaan jaksa yksin ja tuo koulukin alkaa kohta niin sen pienen ajan kun olen kotona niin haluan olla pojan kanssa, en tiskaamassa.. totuus on että teen 80% kotitöistä, juu hän kyllä hoitaa lasta sen 60% mutta en jaksa noita pirun kätitöitä aina ja tätä ikuista kaaosta kun mikään ei tule valmiiksi.. ja mä oon sellanen ihminen että jos hänen pyykit lojuu 2vk jossain niin sitten lojuu minä en niitä laita vaan muistutan joskus kun jaksan..

 

kun olen masennuksestani puhunut miehelle olen yrittänyt saada häntä ymmärtämään, en hakenut mitään sääliä ja tiedän ettei hän ole mikää psykologi.. haluan vaan että hän ymmärtää miksi mulla on vielä vaikeaa saada suhdetta poikaan kuntoon ja kotityöt kun on monelta kuukaudelta tehnyt huonosti niin nekin pitää hoitaa erilailla ja paljon on esim pieneksi jääneitä vaatteita laittamatta jne uutta hommaa niin haluan hänen ymmärtävän tilani koska en ole täyin parantunut vaikka ilman lääkkeitä pärjäänkin niin että siis saisin paremmin apua jos hän ymmärtäisi..en yritä luistaa hommista vaan saada apua enemmän.. kai mä nyt tekisin työt itse enkä mielelläni valittais jos jaksisin oikeesti! miksi käyttäisin masennusta tekosyynä jos se ei edes toimi..?

 

kun oma mies sanoo noin niin on kyllä hieno olo.. olen hänen mielestään siis kiero paska? hän myös sanoi että aina ei ole kyse masennuksesta vaan siitä ettei vaan kiinnosta... eli suomeksi koko se aika kun hoidin lastani puoliteholla niin mua ei vaan oikeasti kiinnostanut ja koska sain kivan lääketieteellisen nimen ololleni niin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja voin vedota aina siihen..

miksi ne lääkkeet sitten toimi jos en ollut masentunut kun miehenikin huomasi eron?? ja kuinka paska äiti täytyy olla että oma lapsi ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta?? en voinut sille mitään etten osannut olla lapseni kanssa niin kuin muut ja kaikki äidit teki kaiken paremmin ja tunsin siitä syyllisyyttä vaikka oikeasti ne teki asiat vaan erilailla.. kaikki oli siis vaan laiskuutta ja olen vaan paska äiti..? aamulla kun katsoin puhelinta luulin mieheni lähettäneen anteeksi pyyntö viestin koska menin itkien nukkumaan enkä saanut sanaa sanottua kun hän kertoi juurtajaksaen millainen olen ja kuinka keksin kaiken.. kun viestissä lukikin että ´suutut tollei kaikesta mitä sanon niin siksi en sano mitään´niin olipa kiva yllätys.. tuo oli taas yksi kauheimmista asioista mitä mulle on sanottu kun vähätellään elämäni kauheinta aikaa niin kai siitä saa suuttua! ja mitä sitten vaikka suutun eikö ikinä saisi?? heidän perheessä onkin aina padottu kaikki niin ompa kiva. ja en todellakaan suutu joka asiasta prkl.. ja totuus on se etten todellakaan ota tätä masennus asiaa usein esille saati vetoa sillä mihinkään.. esim nyt kuukauden sisällä olen vaan kertonut miten rankaa on raskaana ja masentuneena ja kuinka ärsytti lopettaa lääkkeet heti kun ne autto ja kuinka ei mitään saa ikinä aikaseks, the end ompa paljon siis jaarittelua ja vetoamista. tää kämppä näyttää oikeesti kun hamstraajien kämpältä ja yleensä on ees ok..

 

oli vaan pakko purkaa ajatuksia kun oon vaan itkeny koko aamun kun se ainoo kenen kanssa pitäs kaikki jakaa sanoo että kaikki se mitä oon hänen kanssa jakanu on ollut hänelle yksi läppä mitä ei voi uskoa koska totuus on että olen saamaton paska.. mieheni ei muutenkaan ole kovin empaattinen näissä asioissa mutta jos ei ymmärrä niin eikö se silti voi olla totta? en edelleenkään hae miehestä psykologia.. olen myös alkanut miettimään että olenko oikeasti keksinyt kaiken ja olenko vaan saamaton ja huono äiti ja avopuoliso jota ei tarkoitettu tähän..

Oon nyt jo varmaan viis vuotta saanut puhelimeeni enemmän ja vähemmän yksityisestä numerosta puheluita, josta sitten lyödään luuri korvaan kun vastaan puhelimeen jotain. Nyt mulla alkaa mennä hermot, kun joulupäivänä sain 9 peräkkäistä pilasoittoa yksityisestä numerosta. Tyyppi innostui, kun ite painoin puhelimen luurin vain samantien kiinni, kun soittoäänen kuulin. tämän jälkeen on harvase päivä tullut pari kolme puhelua, jotka menevät juurikin niin, että soittaja lyö luurin korvaan, jos menen siihen vastaamaan. ( Nykyään en oo siis enää pitkiin aikoihin niihin edes vastannut, lyönyt vain automaattisesti luurin kiinni) Mutta kun tänään tyyppi taas soitti, mun mies vastas molemmilla kerroilla. Ensin löi taas luurin korvaan, kun mieheni vain kuunteli. Toisella kerralla samanlainen hiljaisuus, kunnes mieheni totes, että seuraava puhelu menee sitten poliisin tietoisuuteen. Siinä vaihessa miesääni oli vain örissyt "jaa vaissoo" ja lyönyt luurin kiinni.

Oon suhteellisen varma tämän soittajan henkilöllisyydestä. Meillä on yhteistä historiaa, mutta se päättyi mun toimesta jo viisi-kuusi vuotta sitten! o.O Mitähän tässä olis järkevintä tehdä? Olen nyt ottanut nuo puhelutiedot ylös ja ensin aioin viedä sen poliisille samantien, mutta nyt mietin, että odotanko vielä tuleeko vielä uusia soittoja? Suhteellisen varmasti puhelut loppuvat vain hetkellisesti, koska ei tuo eka kerta ollut kun mieheni tai muu ystäväni puhelimeen sanoo suorat sanat häiriköijälle....

Voih,kuinkahan tämän aloittaisi.
Ehkä on parempi mennä suoraan asiaan.
Ystävälläni piti olla laskettuaika samoihin aikoihin kuin itselläni,ensi kesänä.
Np ultrassa kuitenkin kävi ilmi että sikiö oli menehtynyt jo useampi viikko sitten,noin viikolla 9.
En tiedä mitä osaisin hänelle sanoa,voiko tälläisessä tilanteessa muuta kuin olla pahoillaan?
Olen itse koko alkuraskauden elänyt ihan hirvittävissä keskenmenon ja keskeytyneen keskenmenon peloissa,ensimmäiset viikot ravasin vessassa tarkistamassa ettei verta vuoda,yöllä en uskaltanut vessaan vaikka oli ihan hirmuinen pissahätä,olen koko raskausajan nähnyt ihan kauheita painajaisia eikä tämä pelko ja menettämisenpelko ota helpottaakseen vaikka kävin vk 7 varhaisultrassa ja np ultrassa viikoilla 12+2 kaikki näytti olevan hyvin. Ja nyt kun ystävääni kohtasi oma pahin pelkoni,tuntui siltä kuin minut olisi puristettu kahden tiiliseinän väliin,olen vilpittömästi pahoillani ystäväni puolesta,saatan vain arvailla miltä moinen uutinen tuntuu.samassa oma pelkoni nousi jälleen nollasta sataan,ja tuntuu ihan kauhealta kun omien pelkojen takia ei osaa olla oman kaverin tukena siten kuin pitäisi olla :(

Kuten muistatte,menetin sen mitä kannoin viikolla 10+1,koko elämä ohi ja surutyön kävin mutta tunteet ja viha ja katkeruus tulee vastaan päivittäin. Varsinkin kun kuulee lähipiirissä vauva uutisia,sitä oikeesti tekee mieli vaan sanoa et joo,ei kannata aikasin iloita koska ikinä ei voi olla varma. Mulla on työ joka pitää ajatukset kurissa,mulla on perhe josta pitää huolehtia. Välillä ei vaan jaksa yksinkertaisesti,haluaa vaan olla ja paeta jonnekin,mutta se ei ole mahdollista.

Mulle tää oli niin iso asia,että en tule koskaan toipumaan,eikä tässä ees pääse yrittääkään mitään kun ei ole ekat menkatkaan alkaneet. Sanotaan että antaa aikaa ,annankin mutta tunteille mitkä pompsahtaa pintaan on annettava tilaa,koska ilman niitä ei toipuminen voi mennä eteenpäin. Tämä libero on yhtä tuskaa lukea kun koko ajan vauvauutisia,senpä takia käyn kerran viikossa vaan lukemassa harvoin kommentoin,ei enää kiinnosta,meni maku tästäkin vaikka eihän se ole kenenkään vika että menetin sen mitä kannoin.

Päätin nyt avautua koska ärsyttää niin suunnattomasti,missä ne ihmiset nyt on jotka sanoi että olen sun tukena kun tarviit? Joo ei niitä ole,koska eivät pidä yhteyttä vaikka itse pitäisin,suksikoot vittuun näin suoraan sanoen.

On ollut tosi pahamieli ja olo kun kaverini joka on halunnut 3vuotta vauvaa, eli 2vuotta puhui vauvakuumeestaan miesystävälleen ja kun mies lopulta alkoi itsekkin haluta vauvaa niin raskautumiseen meni 10kk.

Ja samana päivänä eli 2päivää sitten kun raskaustesti näytti plussaa, he päättivät yhdessä että abortoivat vauvan :( oon tosi järkyttynyt (itsekin olen raskaana) koska vauvaa on tekemällä tehty ja silti halutaankin abortti. Yritin kaverille puhua järkeä että varmaan vaan molemmat pelästyi plussaa, menee varmasti ohi. Kuullemma hänen mies on varma että lapsi on vammanen, koska heillä oli ollut viime kuukausi hiljaista makuuhuoneen puolella ja mies sanoi että kun lapsi on saanut 2viikon spermoilla alkunsa, niin ei voi lapsi olla terve. Mies vielä harmitteli kun ei ollut ees vetänyt käteen lähiaikoina kun lapsi saanut alkunsa!!!??? Yritin sanoo kaverilleni että toi on tosi tyhmä ja naurettava juttu että muka tulee vammanen lapsi jos sperma ei oo tuoretta :D :D ja kaveri ei tiedä mihin uskoa. Sanoin että pyytää vaikka miestä soittamaan neuvolaan ja kertoo huolensa sinne. Kaveri on myös sitä mieltä ettei heillä suhde ole tarpeeksi hyvä tällä hetkellä että lasta kannattaisi pitää. Silti vielä alle 2kk sitten kaveri harmitteli mulle kun ei ole vieläkään raskaana.

Nyt on kyllä sellanen olo etten varmaa pysty edes jatkamaan ystävyyttä koska toi on niin törkee juttu vauvaa kohtaa, kun alkuun tekemällä tehty. Toi olis nyt toinen abortti kaverilleni.

me käytiin eilen lasten kauneimmissa joululauluissa, esikon eskariryhmäläisiä oli aika paljon vanhempiensa kanssa siellä noh, sitä veti pappi joka kolmisen vuotta sitten saattoi rakkaan vauvani haudan lepoon. eikös se pirulauti siinä kaikkien kuullen kovaan ääneen ruvennut kertaamaan meidän tarinaa ja kyselemään kuinka myö on pärjätty jne. no nyt sitten kaikki eskarilaiset tietää vauvamme kätkytkuolemasta ja hautajaisten kulusta jne. ärsytti ihan ku kaikki tuijotti mua niin säälivästi koko loppu ajan että.... kun oltiin siinä lähdössä pois ni etsin papin vielä käsiini ja sanoin että olisi hiukan hienovaraisemmin voinut asiasta kailottaa!! tää vaan siihen että: voi kultarakas, tällaisia asioita tapahtuu ja niiden kanssa pitää vaan oppia elämään.

en ois uskonu että sentään papilla ei ois sen vertaa ymmärrystä ette rupeis asiaa kailottamaan!!!

Haluaisin avata hiukan keskustelua aiheesta. Miksi sinun ei pitänyt saada lapsia mutta toisin kävikin? Oliko "vika" sinussa vai puolisossa? Kauanko yritys kesti ja kuinka paljon on lapsilla ikäeroa jos on enemmän kuin yksi. Onko se "vika" perinnöllinen ja mietitkö sitä asiaa raskausaikana ja sen jälkeen, siis että lapselle voi tulla sama esim. sairaus?

meillä oli miehen kanssa hirveä riita... ensinäkin kun sanoin ettei tuo 1v nyt kerrasta traumatisoidu jos näkee meidän huutavan vaikka se kamalaa on tietysti, niin mies sanoi että mikä helvetin traumatisointiekspertti luulen olevani että entä jos traumatisoituu.. ja siis MINUN huudostani, ei meidän.. voitte kuvitella kuinka minä huudan ja mies puhuu hiljaa ja kauniisti vittu niin varmasti se menikin.. riita alkoi siis siitä kun nousin vauvan kanssa tuossa neljältä vittuuntuneena että kun taas piti herätä eikä se millään nukahda niin tultiin olkkariin.. mies vielä valvoi ja oli siis aimmenin illalla jo ollut vauvan kanssa kun se oli aiemminkin heräillyt ja ajattelin saavani sympatiaa tästä huonosta yöstä.. mutta ei.. sanoin että hitto kun sais joskus nukkua niin mies sanoi kaiken sivuuttaen että vittu kun hän sais joskus nukkua..!? sanoin että itsehän täälä valvot mutta mä menin ajat sitten nukkuun ja valvon silti.. eri asia valvoa vapaaehtosesti eli miks ei menny ajoissa nukkumaan.. muutenkin hän sai eilen nukkua kahteen kun mä heräsin vauvan kanssa 11 ja nyt oli illan kavereidensä kanssa joten olen siitäkin väsynyt kun oon vaan istunu kotona... hän sitten sanoi että mun ois pitänyt mennä sillon nukkuun kun vauvakin.. käsi ylös kuinka moni äiti ottaa oman ajan kun lapset menee nukkuun?! niimpä... miehen mielestä istun päivällä liikaa koneella joten sen ajan saisin käyttää hyödyllisemmin itseeni... vittu se on sitä mun omaa aikaa, en mä kaipaa mitään brunsseja ja kuntosalia vaan pieniä asioita.. oon siis muutaman tunnin päivässä/illassa koneella max ja pienissä erissä päivällä ja lopetan heti kun vauva näyttää taas tarvivan äitiä.. päivällä istun tosi vähän, sen kahvi kupin verran kun vauva leikkii vieressä, ei kai se kokoajan tarvi helistimen heiluttajaa enää 1v?? eli en saa illalla valvoa paria tuntia ottaen omaa aikaa vaan se on otettava aina yhtäkkiä keskeltä päivää etten ole väsynyt?? what..... en mä lapsen aikana osaa omaa aikaa ottaa!

 

mies muutenkin nykyään suhtautuu muhun tosi oudosti ja vihjailee vähän väliä aiheettomasti kuinka teen sen ja sen väärin.. usein asioita jotka ei ollutkaan totta eli väärinkäsityksiä tms ja loukkaa suunnattomasti että mua edes epäillään tollasesta ja vihjataan huonoksi äidiksi.. vihaan myös sitä kun vihaisena lapselle puhutaan toisesta pahaa.. se jos joku traumatisoi lasta kun se hämmentyy täysin.. mies siis tuon viime riidan aikana, ei muuten kun ehkä kerran, puhui tuolle 1 veelle että ei äiti sua satuta ja vedän sitä vaikka turpaan jos se tulee vielä tänne huutaan ja ei oo mitään hätää.. mulle mies huusi että mee hoitoon oikeesti ja sen semmosta... vauvan valvomiset jäi siis ihan taka alalle, mua alko niin vituttaa että mies ei ymmärrä että oon väsyny ja haluan vaan ymmärrystä siltä, en miltään vitun terapeutilta vaan omalta vitun mieheltäni, onko se liikaa pyydetty?? sitenkö parisuhde toimii että kaikki ongelmat ratkaistaan keskenään kallonkutistajalla ja puolison ajatuksia ei edes haluta ymmärtää.. oon eniten siitä loukkaantunu että mua haukutaan hulluks ja paskaks äidiks kun oon väsyny eikä oma puoliso yritä edes ymmärtää!! :'( ja myös lapselle haukutaan jolle en tekis ikinä mitään pahaa vaikka miestä vihaankin tällä hetkellä.. sitten sanoin että jos nukun sitten tua sohvalla niin anna mun peitto ja tyyny niin mies paiskasi peiton mulle niin että meinasin kaatua ja huusin että älä saatana ikinä töni mua niin taas olin kuulemma hullu... iso mies ja pieni neinen, aina sama juttu, mies ei tajua miten paljon voimaa hänellä on muhun ja mua saa heitellä miten halutaan kun ollaan kiukkusia.. ja syy on mun koska oon niin heiveröinen että meinaan tollasesta kaatua.. sitten meni hermo ja huusin että entä jos hän onkin syy mun vittumaisuuteen eikä mikään yks yö, että ei tarvi haukkua huonoks äidiks kokoaikaa ja sitten miettiä miks mulla flippaa, haluan vaan vittu ymmärrystä en mitään ihmeitä! siis kertokaa yksikin arempi asia naiselle kuin oma äitiys.. niimpä... itselle ei tulisi mieleenkään haukkua häntä huonoksi isäksi eikähän tuo mukula sen murrosiässä tee itse sitten.. ei ollut ihan perustekstiä tänään mieheltä niin en tiedä miten jaksan enää... kuulen liian usein näitä huono äiti juttuja joita alan pian uskomaan ja siinä vaiheessa vedän itteni kyllä jojoon.. kuka vittu toikin homo on mun äitiyttä arvostelemaan

 

tosi paha mieli on enkä tosiaan ihme ja kumma saa unta ja mietin vaan miehen sanoja kuinka olen huono äiti joka istuu vaan koneella (vittu en istu todellakaan saatana prkl hermo menee kun hän aina ton sanoo ja istuu ihan yhtä paljon ja vielä työhuoneessa jossa ei voi lapsen kanssa samalla olla mutta mä voin!) ja olen ylireagoiva paska joka traumatisoi oman lapsensa ja jolta omaa lasta pitää suojella..

 

tuli vähän pitkä teksti mutta samapa se nyt on.... miten helvetissä saan tuon miehen oleen purkamatta pahaa oloa mun äitiyteen ja ymmärtämään mua edes vähän

tää ei antanu vastata enää edelliseen mun kirjoittamaan juttuun....mut,meil ei tuu vauvaa...eilen aamuyöllä alkoi verinen vuoto kera kovien maha ja selkä kipujen kans :(

onko kellekkään muulle käynyt niin tyhmästi kuin mulle? elikkäs epäilen olevani raskaana,nyt viikkoja ehkä 4+4...kuukautiseni ovat tulleet miten sattuu...viime viikonloppuna oli parit juhlat,missä tuli nautittua alkoa ihan reippaasti (normaalisti en juo monestikkaan) testasin monta kertaa ennen näitä juhlia,aina tuli nega,tein jopa sen herkän digitaalisen testin,ja vastaus oli ei raskaana,joten aattelin että menkat taas antaa odottaa itseään,ja vetäsin niin sanotut perseet...no menkkoja ei ole vielkään tullut,uusia testejä en ole vielä uskaltanut tehdä.

jos nyt odotan,olenkohan vahingoittanut alkiota? :(

en ymmärrä miks menin juomaan! nyt pelottaa ja ahdistaa!!

onko kukaan muu juonut raskausaikana,kun ei ole vielä tiennyt odottavansa? ja millä viikoilla? syntyikö silti terve vauva?

vai oonko ainut näin tyhmä ihminen? :( lapsi ois nyt neljäs,jos satun oottamaan,ja todella onnellinen oisin jos odotan,mutta silti pelottaa ja ahdistaa! kaksi yötä mennyt jo valvoessa ja miettiessä et miks ihmisen pitää olla näin tyhmä! :(

Pitkään on pitänyt tästä täällä avautua mutta,vasta nyt sain aikaseksi..onko muille tapahtunut samoin kun mä kaipaisin myös vähän vertaistukea..Eli,tämä mun haluttomuus seksiin alkoi esikoista odottaessani joka tulee maaliskuussa 2v enkä ole saanut itseäni enään "käyntiin"seksi on mulle siis ihan täysin ehdoton ei ja joskus suostun hammasta purren tähän eli,Mua ei ole lasta odottaessa eikä sen jälkeenkään haluttanut ollenkaan!!?.nyt se on johtanut siihen etten siedä edes pusuja saatikka suudelmia tai varsinkaan minkäänlaista halailua/koskettelua mieheltäni.en haluaisi asian olevan näin koska rakastan ja välitän miehestäni ja haluan jakaa elämäni hänen kanssaan ja ihailen häntä kun,hän jaksaa silti aina yrittää ja ylipäätään kestää minua tälläisenä..miettinyt olen missä hemmetissä vika ja mikä Mua vaivaa ja koska hitossa tää loppuu ja asiaahan pahentaa nyt vielä sekin että,olen uudestaan raskaana!! Mä oon niiiiin kyllästynyt tähän paskaan..

siis tää voi tuntua nyt oudolta mutta musta tuntuu ettei kaikki tua mahassa oo ihan kunnossa... ja mulla on aina ollu todella voimakkaat vaistot... :'( elämässäni muutenkin on jo pitkään tuntunut asiat olevan liian hyvin ollakseen tottakaan ja tämä sopisi nyt rikkomaan tämän idyllin... tuntuu etten alunperinkään ansaitse tätä onnea.. vauva sai muutenkin alkunsa tasan yhdestä kerrasta joten sekin tietysti hämää ja tuntuu uskomattomalta.. pelkäsinhän esikoisenkin kohdalla vaikka mitä mutta se oli semmosta uuden pelkoa, ei tulevan tuskan aavistusta niinkään.. olen tehnyt 3 testiä jotka kaikki näyttivät haaleaa plussaa ja sitäkään en ymmärrä miksi toinen viiva on aina vaan niin haalea... kaikelle pelolle löytyy kyllä selitys jostain mutta entä jos olen yksinkertaisesti vaistoineni oikeassa ja keksin näitä selityksiä itselleni??

 

maha tuntuu jotenkin vaan mahalta.. esikoisen kanssa kaikki oli uutta ja jännää mutta tunsin siteen heti.. en ole laskenut yhtään raskausviikkoja joten mulla ei ole mitään hajua millä viikolla olisin, 4-6? neuvolaan en ole vielä soittanut koska en ole jaksanut..? tämä ei siis ole yhtään mun tyylistä kun oon just semmonen käytännön järjestelijä joka varailee ultrat, lääkärit kaikki jutut ja kaivaa tyyliin vanhat vaatteet jo esiin tässä vaiheessa, en oo tämmönen joka odottelee ja laiskottelee, mutta ihan tosissaan ihan kuin joka jarruttelis mua! ei kerrottu esikosta kovin aikasin, paitsi kavereille kun ne ihmetteli kun en polta, kun oli niin pelottavaa sillon ihan teininä kertoo muille mutta nyt ei oo syytä odottaa mut silti en oo kertonu ja mietin vaan et voisinkohan peittää mahan tammikuuhun ja kertoo sit (haloo :D).... en edes soittanu sinne pirun neuvolaan vaan koska en muka saa aikaseks....yks päivä söin myös kolme graavilohileipää vaikka tiän et se on kiellettyä raskaana mut jotenki aattelin et ei siä oo ketään kumminkaa niin voin tän syödä.. teen asioita jotenki ihan ajatuksissani , en mitenkään katkerana itku kurkussa vaan ihme rennolla asenteella vaikka on iso asia kyseessä..

 

tää tunne tuli siis hetki testin jälkeen, ei näiden juttujen jälkeen siis.. näin esim unta et kävin vessassa ja pyyhin vähän verta paperiin.. sit näin unta jossa mun sisko (jolla on jo 3kk vauva) synnytti lääkärin sanojen mukaan 5grammasen (okei what x)) vauvan ja näin siitä kuvan ja se oli ihan pieni läntti vaan, ja mun sisko ei sit tietenkään saanu sitä imetettyä ja mulla tuli siitä tosi paha mieli.. ja mun sisko oli siinä unessa tosi onnellinen ja positiivinen ja mä ihan itkunen.. näinkin sen vauvan sit ku sitä sai mennä kattoon ja se oli ihana ja ihan normikokonen =) mut jotenkin ihme unia.. niin todenmukasia ja jotenki syvällisiä :D siis ku ekassa raskaudessa näin kans tietty unia mut tyyliiin jotain et mörkö vei mun mahan :D

 

jotenkin en oo yhtään silitelly mun mahaa vaikka testin jälkeen olin pakahtua onnesta ja viäki osittain mitä nyt uskallan, kun tuntuu siltä et kaikki on turhaa.. tää ei siis oo mitään masennusta tms vaan mulla on semmonen olo et tässä on joku virhe, tuulimuna, km tai muuta outoo.. suuri bakteerimäärähän voi kans vääristää tota rt tulosta ja mullahan on ties mitä vaivaa tua alhaalla , en sitä sillei pelkää kun eihän se kovin todennäköstä oo mut se ois oikeesti yks selitys noille haaleille plussille..

 

yks juttu kans et mulla ei oo mitään muita oireita kun finnit ja kauheet repäsykivut.. joo tiän et oon aikasilla viikoilla mut oli mulla jo pahoinvoinnit, rintatuntemukset ja muut outoudet heti.. tuntuu kauheelta oottaa johki 10 viikolle et neuvolassa kuunnellaan sydän äänet ja päästään ultraan! varhaisultraan ei oo varaa. tää tunne on jotenkin oudon vahva ja erilainen olo, ja on semmonen olo et kaikesta huolimatta kestän tän kyllä et kyl tää tästä siis semmonen et ootan oikeen sitä tyhjenemistä... kuitenkin rauhallisin mielin eli en mitenkään missään vaiheessa oo panikoinu tai stressanu ja nää tunteet nyt tulee ja menee, tää nyt vaan on tämmönen tunneryöppy kerralla selitetynä :D

 

onko kukaan tuntenu samoja siis ihan ku ois kuudes aisti tai muuta eli ei mitään normiraskauspelkoja ja negatiivisten asioiden tiedostamisia vaan tällasta ihmeellistä rauhallista aavistelua? oon jotenkin siks niin rauhallinen kun tiän et tää asia ei oo mun päätettävissä kuitenkaan..

Raskausviikkoja 12+1 ja tänään todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. En juuri tiedä asiasta mitään ja neuvolalääkäri kirjoitti ohimennen reseptin;puolikas tabletti neljän viikon ajan ja sitten uusiin testeihin.

Aina olen ollut perusterve joten tämä tuli suurena yllärinä. Itkenyt koko aamupäivän vaikka eihän tämä nyt oikeesti mikään kovin ihmeellinen juttu ole. Vai? Pistetään tämä herkkyys raskauden piikkiin. ;) Ihan normaalia elämää eikä mitään tarvitse seurailla tai rajoittaa? Onko näin?

 

Mutta miten tämä vaikuttaa tulevaan lapseen? Lääkrihän heitti pöydälle saman tien keskenmenoriskin? Olin aika närkästynyt kun viitsikin ottaa puheeksi!

minulle niin rakas  ja läheinen siskoni on taas ollut mediassa, ja varmaan tahattomasti  lipsauttanut jotain  minnuun liittyvää, joka nyt kautta rantain tuli sitten  miun korviini. ja liekö toimittaja muuttanut sanoja, vähän vivahteita puheesta.. how  ever, eipä  ollut imartelevaa,  ja  vaikka miut siinä nimettömästi mainitaan, niin aiheena kuitenkin  hyvin  arkaluontoinen miulle, ja josta ei perheeni lisäksi tiedä kuin muutama  harva, niin on nyt kaikkien nähtävillä:O  ja aivan sama, vaikka nimeä ei siinä loistakkaan, kaikki miun tuntevat tietävät sisareni, ja suurin osa hänet tuntevista tietävät  miut. näin on sitten kuulutettu yksityisasioita kaikkien mässäiltäväksi.

häpeän puna nousi korville, kun anoppi tänään jutun kertoi. siitä saakka onkin taas itketty silmiä päästä kun nuin tylysti luottamus petettiin.

kuvitelkaapa aroin asianne/vaivanne, siihen liittyvät traumat, ja kuvitelkaapa joku niistä puhumassa julkisuudessa. hienotunteisesti nimittämättä, mutta siten, että jokainen kuitenkin tunnistaa kenestä on kyse.

nice.

viikko sitten terveen paperit saanut meidän sammakkorinsessan kuntoutettu  sydän ei kestänyt sisarusten  lähtöä,  vaan nukkui pois vain puolitoistatuntia viimeisen siskonsa lähdön jälkeen:(

nyt on täällä  iso itku ja kova  suru  kun pienenpieniä hautajaisia  järjestetään, voi itku sanon minä. ei taho  kyynelvirralle loppua tulla:`(

olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen vaikkakin tuli vaan haamuplussa, tänään siis kp33/26-36 ja vahva raskaustunne muutenkin.. monia oireita voi kuvitella mutta tuota viivaa ei kuitenkaan.. olen niin pihalla mutta niin onnellinen mutta koska mies ei haluaisi vielä toista (poika 11kk ja helppo kuin mikä) olen jopa hieman pahoillani tilanteesta :'( en voi olla täysin onnellinen kun ei mieskään ole.. aikamoinen tuuri ja kiitän siitä luojaa kun siis kerran hommailtiin ilman kumia kun mies ajatteli että no tuskin se nyt heti tärppäisi kun vuosi yritettiin esikkoa ja tärppäsikin ilmeisesti heti! ilman kumia kun on vaan niin kivaa...:P nyt siis olen tosi varma raskaudesta vaikka haamu vasta tulikin mutta nuo repäisykivut mut herätti tähän.. ja seesteisyys =) en tiedä mitä teen kun itse itken onnesta ja mies pettymyksestä.. olen ihan varma että emme harrasta seksiäkään enää ikinä kun mies ajattelee varmaan että seuraavaksi tulen ajatuksen voimalla raskaaksi... :'( esikon kanssa oli tietysti suurempi muutos mutta mies sulatteli sen 9kk tuota nykystäkin eli ei ollut mitään vaippoja heti ostamassa hymy korvissa vaikka siis iloinen oli loppujen lopuksi ja puhui mahalle tms mutta pelkään niin että pilaan tyyliin miehen elämän tai siis että hän tuntee niin.. :'( ei hän minua ole jättämässä eikä siis suhde tästä kärsi kuin ehkä aluksi hetken tavallaan mutta mies ei olisi vaan vielä valmis ja oishan se kiva että molemmat ois .. :/ tuntuu niin itsekkäältä iloita.. :/ kaikkeahan voi vielä tapahtua ja haamukin kadota mutta elän nyt kuitenkin siinä ajatuksessa että tärppäs..

 

toinen asia mikä huolettaa on se, että käytän sepram 10mg synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja juuri kun siitä toivun niin pitää lääkkeet lopettaa o-ou.... mies kärsi paljon tuosta mun tilasta kun olin niin poissaoleva niin sekin varmasti pelottaa vaikka nyt olen eri ihminen jo onneksi.. en missään nimessä vaikka lääkäri sanoo mitä niin jatka lääkitystä joten pelottaa lopettaa se kun se niin hyvin autto niin en voi palata siihen ahdistukseen :,( mutta hyvät eväät mulla jo on ja luotan kyllä itseeni 90%sti :D

 

auttakaa miten saan miehen suhtautumaan tähän hyvin vaikka minun mieshän se on , siis ilman että hän leikkaa munansa irti ja vaihtaa sohvalle nukkumaan loppuiäksi, tai murehtii ja masentuu liikaa :( hän on maailman ihanin isä ja tietää sen, ja yhdessä me sitä seksiä harrastettiin ilman kumia, (vaikkakin sen kerran vaan.).. muuten mies kyllä huolehtii ehkäisystä vaikka 10 promillen humalassa eli on kantansa tehnyt selväksi kun olen toista ehdotellut (ei siis ole mikään raivoisan jyrkkä kuitenkaan onneksi) ja ymmärrän kyllä häntä mutta nyt en tiedä miten kerron vaikka siis varmasti lapsen pidän jos se loppuun asti minulle suodaan =)

Miten sinä pärjäät masennuksesta?

Totta tai valhetta, mutta synnytyksen jälkeen voi tulla äideille masennusta. Se on aika tavallista ja normaalista, mutta silti ei ole masennus hyväksyttävä terveydelle. Kun koko lapsen kasvamisen kannalta rupee tulemaan negatiivisia ajatuksia, syylisystunteia, yksinäisyyta sit on hyvää löytä apu. 

Ihmisille on luonollista nukkua vähinttäin 8 tuntia, mutta kun yöuni on olematta tule nopeasti väsymys. Tunteet kun olisit vain sinä ja sinun itkevä lapsesi tekesi ehkä itseluottamukselle likaa ja tästä lähtien voi tulla itsellesi niin sanottu huonon äitin rooli. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja siksi on hyvää keskustella omista murheista ja vaikeukista. 

Äideille, jotka on saanneet juuri äideiksi voi tuntua että heidän ystävät kenellekään ei ole vielä lapsia eivät ymmärrä heidä täysin. Kaikit ihmiset eritysesti äidit ovat erilaiset ja siksi me kärsi mm masenuksesta erilasesti. Moni on todella tyytyväinen ja pärjää omillaan hyvin, moni halua hyvää juttuseuraa ja lenkkiystäviä. 

Miten minä pärjään??? Oikeastaan tulee sanoa, etta joskus on todella hyviä päiviä kun yöuni on hyvää ja lapsikin nukku hyvin, sitten suju kaikki. Toisena päiväna tuntuu vähän väsyneeltä erityisesti sitten kun lapsi ei nukku hyvin päiväunia. On vaikea kuunella itkua päivästä päivään mutta on mahtava nähdä kun pikkuinen hymyilee:D See viimeinen tekee päivästa päivään.

Kaikkille äideille, jotka kärsivat masnukksesta haluan sanoa, että te ei ole yksin. Aina on hyviä ystävia tai löytetavissä uusia ystävia, jotka ymmärrävat teidä täysin. Puhuminen asiasta on kaikkein a ja o. 

Ystävät ja sukulaiset ovat tärkeitä kaikkein tärkeintä on myös puhuminen omalle kumpanille ja hänen pyyntö autta. Joskus harmittaa ja on vaikea selittää mistä se negatiivisus ja väsymys on tullut erityisesti sitten kun kumpani on joka päivä töissa ja ehkä illalla on menossa kouluunkin, mutta silti on viikonloput tarkoitettu perhelle. Suositelen viikonloppuisin käydä kylässä ja tutustua toisin lapsiperheisin, jotka tiedäväy täsmälleen mien elämä menee kun perhessa on pikkuiset. 

Kun ystävia ei ole?

Voin sanoa että olen itse hetkellä tässä vaiheessa, missä tuntuu vähän yksinäiseltä, koska kaikkilla on jotain tehtävä. Lapsen kanssa kotona istuminen, ulkona kävelminen ja ostoskilla oleminen tekee viikosta vähän rutiinia, siksi olen päättänyt löytää uusia ystäviä, kenen kanssa olisi mahtava jutella.

Olen alottamassa työt ja pitäisi lapsi laittaa hoitoon, just sain hoitopaikan järjestymään.

Mutta miten voi olla näin paha mieli siitä, kun joutuu laittaan hoitoon, että ihan itkettää?!?!?! Vaikka  tiiän että saa hyvää hoitoa jne. On se vaikeaa...

Sain kirjeellä kutsun sairaalaan "neuvontaan" ja istukkabiopsiaan :/ Viikkoja mulla on nyt 13+0 enkä tiedä yhtään,mitä ajatella.Siis mitään syytä kutsuun ei kirjeessä ollut,vain aika,jolloin tulla.Ja puhelinnumero,joka ei vastaa...
Ultrassa kaikki oli ok,ei poikkeavaa löydöstä...

Itkettää vaan kovasti,en osaa ajatella mitään muuta ja töihinkin pitäs aamulla mennä...
Aargh!

Tässä ihan muutama  päivä sitten sain rapaa niskaan koskien meidän  vahinkopentuja. Olin kuulema vetänyt tunnetun kennelnimen lokaan myymällä sukusiittoisia  pentuja,  jotka  ovat yhdenkyseisen kennelin koiran jälkeläisen  jälkeläisiä. Niin, ja vielä hinnottelemalla ne siten, että kannatan likipuilleen pentutehtailua, ja näinollen  kukaan ei ostaisi enää näitä puhtain paperein olevia koiria. kyllä tuli ensin  itku  siitä, että vaikka  kuinka  olin  apua pyytänyt soittamalla eläinlääkäreille ja kenneliin ja vielä´pä rotuliittoon, ja kyselläkseni apua, kuin tällaisessa  tilanteessa tulisi toimia,ja kun ohjeitten mukaan tehdään, niin olen silti koko rotuliiton vihatuin ihminen.

ei senpuoleen, että liiton kanssa missään tekemisissä olisin,  mutta kun kuulee juttuja,  missä miut on suoranaisesti maalattu epäilyttäväksi tarkoituksella väärillä  koirilla pentuja tehtailevaksi joka yrittää vaan rikastua, niin väkisinkin tullee paha mieli:(

sitten sain  juuri  kuulla, mitenmiun  osakkeet aiemmassa firmassa on aika heikoilla, koska olen kuulema haastanut entisen pomoni  ja firman OIKEUTEEN!  siis mitä helevettiä??    taas tuli itku! mie oon NIIIIN monesti ikävöinyt vanhoja työkavereitani ja  muistellut hyvällä pomoakin, vaikka meillä tasaseen  tahtiin olikin napit vastakkain, niin silti.  osasi se olla myös helevetin reilukin  tyyppi. mie  kasvoin ulos siitä firmasta, mutta en missään vaiheessa lakannut kuitenkaan  kaipaamasta niitä hommia ja ihmisiä:(  ja nyt mie olen sielläkin yleinen selkäänpuukottaja...

voi itku  sanon minä. kyllä nyt tuntuu  että teki mitä hyvänsä, tai  oli tekemättä, niin rapaa tulee niskaan ja ihmiset  pittää minnuu todella viheliäisenä  tyyppinä...

Sossun muistioita lueskellessa tulee ilmi vaikka mitä...

Tapahtui pari vuotta sitten pojan ollessa 5v: poika tinttaili päiväkodin pihassa kun menin lapsia hoidosta hakemaan, huitoi lapiolla ilmaa ja istui maassa. Käskin häntä lopettamaan huitomisen. Ei aikaakaan kun poika heilautti lapioo ylös niin, että se osui yhtä äitiä silmäkulmaan. Karjasin pojalle ja laitoin pyytämään anteeksi tältä äidiltä. Pieni vekki tuli silmäkulmaan ja hetken näkö oli sumea, mutta ei onneksi pahempaa.

Musta oli sitten tehty soskaan ilmoitus koska huudan lapselleni päiväkodin pihassa. Oliskohan mun sitten pitäny silittää poikaa päähän ja kehua kun ei käynyt pahemmin ???? 

Mutta siis huonon äidin leiman tästä sain ja aioin jatkossakin olla huono äiti jos se lasten kurinpidolla leimataan :(

mulla alkaa nyt meneen tää arki liian raskaaks käsitellä pienen pojan ja synnytyksen jälkeisen masennuksen solmuja kun mies joka päivä tiuskii ja haukkuu ja arvostelee.. poika siis on aivan ihana ja sinänsä kaikki sujuu mutta kun tää synnytyksen jälkeinen masennus tekee kaikesta niin vaikeaa käsitellä ja hoitaa.. pahimmasta päästä tää mun tila tuskin enää ainakaan on kun oon saanu kerran viikossa keskusteluapua ja lääkkeetkin (2kk sitten) .. tosin niistä on tullu nyt unettomuutta mutta muuten auttaa.. vauva on siis 10kk ja masennuksesta ehdin kärsiä parisen kuukautta pojan elämästä tai toki tää vieläkin vaikuttaa mutta pahin ahdistus on ohi.. toivottavasti.. mulla kuitenkin maailman ymmärtäväisin mies on nyt viimeaikoina ollu maailman hirvein mies joka ei ymmärrä yhtään mua, koska saan niin hyvin apua niin käytännössä olen hänen silmissä terve.. vaikeahan se on ymmärtä toisen pääkoppaa mutta olen parhaani mukaan yrittänyt saada häntä edes vähän ymmärtämään ihan itsensäkin takia paljon puhumalla mutta ei, hänelle tämä ei ole vaiva eikä mikään koska en ole pyörätuolissa..

yöt on mulle toooosi rankkoja.. tuo pikkune heräää noin 1-5krt yössä muuten vaan kiljumaan tuttia tms ja höpöttämään ja saattaa joskus valvoa tunninkin eli noin kerran viikossa on sellanen yö.. mulle se 5min silittelykin on ihan tuskaa en tiedä miksi, sehän on lyhyt aika mutta tuntuu ylitsepääsemättömältä ja mies usein onkin ne hoitanut ja kiitos siitä, usein myös oikeasti häntä heti kiitän.. mutta osittan lääkkeistäni johtuva alkuyön unettomuus vaikuttaa kun vaivalla on nukahtanut niin haluaisi sitten nukkua loppuyön ihan kunnolla ja pienikin herääminen ärsyttää ja olen muutenkin semmonen unikeko että tarvitsen oikeasti 10h ainakin että olen virkeä aamulla. yöt on siis mun kauhu, uhmat ja syöttötappelut on kaikki siedettäviä verrattuna yhteenkin yöheräämiseen.. ja kun miehelle olen tätä kaikkea yrittänyt selittää hän vähättelee vitutustani ("no voi voi ompa kamalaa") ja siis muutenkin hän on alkanut monesti vähättelemään kokemaani tuskaa vauva asioissa yms ... se on pahinta mitä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivälle voi tehdä.. en tarvi silittelyä tai edes täyttä ymmärrystä vieraasta asiasta mutta ei todellakaan tarvi vähätellä jos arki mun mielestä tökkii niin se tökkii!

viime yönä poika taas valvoi oman aamuyön tuntinsa ja kerrankin ajattelin että antaa sen valvoa, jos kitinä yltyy kamalaksi, keitän kahvit ja menen olkkariin leikkiin ja antaa miehen nukkua kun hänellä on aamulla menoa,poika nukkukoot myöhemmin.. no okei tätä en sanonut ääneen mutta kerrankin otin rennosti.. kumma kyllä poika sitten nukahti itse juurikun ehdin näin ajatella ja minä myös mutta heräsi samantien vartissa niin ärsytti kun ehdin jo toivoa ihmettä että se itse ois kokonaan nukahtanu mutta ei (se ei siis ikinä tollei nukahda itse), ja kun vähän liian kiukkusesti karjaisin pojalle väsyneenä noustessani että nyt hiljaa sitten, niin mies huusi että älä nyt aina oo tommonen! no en oo aina kiukkunen kiitos vaan! tuntupa hyvältä.. kun nää on näitä ääripään hermostumisia mitä kaikille tulee ja ne hävettää mutta en mä nyt aina lapselleni karju! :'( kaikenlisäksi mies luuli mun potkineen pinnasänkyä (?!MITÄH) ja sanoin että älä nyt hulluja puhu miks mä niin tekisin?! niin hän ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan mulle, ei pyytänyt anteeksi väärinkäsitystä ei mitään, mököttää ja tiuskii vaan ja mä itken kuinka paska äiti oon kun oma mieskin luulee musta vaikka mitä ja mä suoraan sanottuna en hänestä isänä keksi mitään huonoa sanottavaa....

 

alkaa siis pikkuhiljaa tuntumaan että minusta ei ole äidiksi, tyttöystäväksi ei miksikään ja välillä olen oikeasti itseni kanssa niin pohjalla koska mieskin on tommonen.. haukkuu, ei pyydä IKINÄ anteeksi, edes väärinkäsityksiä, hän on loistava isä ja mä joku leikki-äiti, hän saa arvostella mutta minä en edes haluaisi enkä pystyisi koska vanhemmuuteen puuttuminen on jotain niin syvää, tuskallista kipua..... en haluaisi olla täydelinen, masennuin jo raskaana alkukuukausiksi siitä olenko minkäänlainen äiti ja nyt mieheni vahvistaa kaikki pelot mitä ajattelin olevani niin hän kyllä tekee selväksi että olen juuri niin paska äiti kuin kaikki ajattelivatkin...

 

ja kysymys kuuluu: mihin helvettiin minä ja 10kk poika päästään pakoon tätä ainaista riitelemistä ja helvetillistä ilmapiiriä? turvakoti? ensikoti? sairaala?? roskikset?? johonkin on pakko päästä ihan yöksi!!! viikko tai pari, edes vkl.. vanhemmilleni en halua asiaa selitellä todellakaan. ehkä muuten kestäisin mutta kun on tätä s.j.masennus joka ei ota tällaisesta ainakaan helpottuakseen ja mulla nää pelot oli jo valmiina ja mies vielä vahvistaa ne eikä ikinä pahoittele käytöstään... äitiys on niin herkkä asia että pienikin maininta satuttaa saati tällainen jota nykyään on viikottain millon mistäkin.. joko tiuskin, joko olen liian kovakourainen lapsen kanssa, joko olen liian välinpitämätön, joko liian hidas, liian kylmä jne jne jne jokapäiväisä arvostelua johon uskon jo itsekin ja masennukseni ei tule ikinä paranemaan vaan ehkä vain pahenemaan joten onko ehdotuksia.. neuvolaan en jaksa soitella olen saanut siltä jo paljon apua niin en jotenkin enää vaan halua, netistä en osaa etsiä joten auttakaa nyt..

Noniin.. Pojallani todettiin viime perjantaina kyseinen oireyhtymä.. Useamman lääkärin mielipide asiaan on saatu, ja he ovat sitä mieltä että kyseinen tauti on kyseessä vaikka oireet on pojalla vielä lieviä.

Onko täällä muita joilla on tuo harvinainen oireyhtymä.. Vertaistukea tarviisin, en oikein tiedä mitä ajatella tai miten asiaan suhtautua.. Tulevaisuus pelottaa vietävästi ja surettaa..

Kuinkas se ny menikään, vanha ei muista enää. :D Siis menikö palautukset automatik ulosotolle vai olikos siinä jotain porsaanreikiä?

Olis siis tiedossa melkein toimintatonni joulukuun alussa, mut mietin et meneekö se hyväntekeväisyyteen. Saan sen verran vähä tukia että jos se lasketaan siihen päälle "palkkana" niin saisin sen melkein kokonaan käyttööni, jos siinä siis noudatetaan sitä rajaa mikä pitää jäädä käteen ottojen jälkeen. Jos nyt ymmärrätte mitä tarkotan?

Päätin aloittaa uuden keskustelun, vaikka oli täällä jotkut muut jo kirjoittaneet vähän samanlaisista asioista.. 

En muista enää edes mistä kaikki alkoi.. Koko juttu on niin sekava ja pitkä.. Koitan selittää nyt edes osan siitä.. Miehen suku.. kuinka monet kerrat olen tuntenut oloni epämukavaksi miehen lähisuvun seurassa sen jälkeen, kun alkoi paljastumaan mitä he minusta ajattelivat ja puhuivat, kun en ole paikalla. 

Kun tulin raskaaksi, minua jopa pelotti, kun mietin mitä edessä päin on.. Suorastaan oksetti aina miehen suvun seurassa oleminen, he olivat niin epäaitoja. Esittivät aina niin mukavaa.. 

Lapsen synnyttyä tilanne paheni. Miehen lähisuku oli huolissaan miehen voinnista, kun hänessä alkoi näkymään muutoksia (hän alkoi kasvamaan isäksi). Kun mieheni ei enää niin usein käynytkään heidän luonaan ja oli enemmin kotona. Aivan kuin paha juttu.. miten hän voisi luoda minkäänlaista suhdetta lapseemme, jos ei olisi ikinä kotona. 

Kun mies on ollut käymässä sukulaisillaan, niin aina olen saanut mietiskellä, että mitäköhän tällä kertaa minusta puhutaan. En usko mieheni kertoneen minulle kaikkea, mutta jo se osa, minkä hän on kertonut, on todella loukkaavaa. He jopa kehottivat miestä jättämään minut. Kun sain tarpeekseni ja kerroin heille mielipiteeni asiasta, enkä hakenut riitaa, enkä haukkunut heitä. Niin sitten sain kuulla niin paljon lisää kauheuksia heidän suustaan, että enää ei ole tehnyt mieli tavata heitä. Minä yritin saada edes jonkinlaista selvitystä, mutta sainkin vain haukut ja todella pahat. En sitä heille näyttänyt, että sattui.. 

Sitten heidän haukkuessa minua ovat ihmetelleet, miksi eivät ole kauheasti lasta nähneet.. Jo lapsena itsetuntonsa menettäneenä ja jotenkin sen takaisin saaneena on varmastikin kiva mennä sellaisten ihmisten luo, joiden tietää puhuneen vain pahaa. 

Tiedän, etten ole mikään täydellinen ihminen. Olen tehnyt virheitä elämässäni.. mutta nämä ihmiset, hänen lähisukunsa tuntuvat pitävän itseään parempina kuin muut ovat. He eivät myönnä virheitään. Edes anteeksi eivät ole pyytäneet.. ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Olen miettinyt paljon käytöstäni.. onko vika minussa, niin kuin he tuntuvat ajattelevan?

Tästä puuttuu niin paljon, että ei varmaan selvää saa.. Mutta on kyllä ikävä tilanne.. :(

lähinnä nyt siis haluan purkaa tunteitani sen enempää äidinkieltä miettimättä joten anteeksi sekavuus ja satasivuinen ähellykseni.. lukekaa joka kappaleen alku ja loppu sitten vaikka jos ei muuta jaksa :D

tiedätte varmasti jonkun ihmisen joka väittää olevansa esim ruma vaikka on kaunis, huono piirtämään vaikka on hyvä, lihava vaikka on laiha jne jne..... entäs sitten kun asiat onkin niin päin että näkee itsensä ihan kauniina ja muut pitävät rumana tai itse pitää itseään hyvänä laulajana mutta muut eivät. huonot esimerkit tiedän muttakun musta tuntuu niin ristiriitaiselta tietyissä asioissa (ei nyt siis tarkalleen noissa mainituissa esimerkeissä).. tuntuu että olen koko elämäni elänyt narsistisena pilvilinnassa kuvitelleeni kaikki hyvät piirteeni koska asiat eivät suju enää kuin ennen ja tilanteet joissa olin hyvä eivät suju kuin ennen minulta ja mietin että ovatko ne ennen sen paremmin onnistuneetkaan tai olenko sittenkäään ennenkään sen parempi jossain ollutkaan.

 

minua harvoin perheeni, ystäväni mies ym kehuu missään vaikka kerrotaan että rakastetaan, niin olen aina itse hoitanut itsetunnostani huolehtimisen mutta olisihan se kiva että ympäristökin sitä pönkittäisi aina välillä. olen siis miettinyt että onko minussa koskaan mitään hyvää ollutkaan kun aina itse olen vaan niin päätellyt ja itseäni kehittänyt ja tsempannut vaikka toki kaverit muuten auttaa ja ymmärtää minua ja esim koulun liikuntatunnilla kehutiin tyyliin mutta ei sen kummepia ole ikinä. olen viime aikoina tuntenut että ne hyvät puolet mitkä minulla on ennen ollut ja joita olen pitänyt hienona asiana itsessä ja niiden esiintuonti on tuonut hyvän mielen varsinkin jos on saanut muita auttaa lahjoillaan esim kuuntelemisen taito, ihmisten "lukemisen" taito, huumorintaju, sanavalmius ja hellä äidillisyys ovat käänytneet päälaelleen tai en osaa selittää mutta tuntuu että hyvät puoleni ovat hiipuneet/kadonneet mutta uusia ei ole tullut tai huonot puoleni eivät ole hyviksi muuttuneet ikäänkuin tilalle kumminkaan.. kukaan ei varmaan tajua koko ideaani mutta siis suomeksi tuntuu etten nykyään ole hyvä oikein missään. enkä tosiaan ole mikään perektionisti, minulle on aina riittänyt että itse olen tyytyväinen itseeni ja työhöni+saavutuksiini yms enkä ainakaan tietoisesti ole hakenut hyväksyntää ulkopuolisilta useinkaan..

 

tunnen myös riitämättömyyttä äitinä, en halua lapselleni tällaista sekopää äitiä... jos saisin valita ilman oikeuskäsittelyjä, kenenkään kysymyksiä, miehen mielipidettä ja muuta siihen liittyvää niin olisin mieluummin viikonloppuäiti jos sitäkään ja antaisin miehen hoitaa koko homman kun hän on lapsellemme niin ihana isä ja tuntuu että vaikutan negatiivisesti lapseeni vaikka mitä tekisin..... tuntuu etten pysty antamaan lapselleni mitään kun en mitään osakaan.. en siis puhu mistään piirtämisestä tai kokkaamisesta vaan ylipäätään koen joka osa alueella olevani vajavainen ja riittämätön ja se minä jota ennen arvostin kaikkine vikoineen ja negatiivisuuksineen joita toki myös löytyi (kärsimättömyys, jahkailu, saamattomuus joissain asioissa jne jne), olin kuitenkin sen minän hyväksynyt eihän kukaan ole täydellinen. näin kuitenkin itsessäni paljon hyvää, osasin kuunnella, olin järjestelmällinen ja muuta mitä nyt olenkin maininnut. pikkuhiljaa piirteeni vain rapisi ja rapisi lähes olemattomaksi kunnes yhtäkkiä havahduin etten löydä itestäni mitään mihin olisin tyytväinen paitsi ulkoset puitteet kämppä tms..

 

masennukseltahan tämä kuulostaa ja olen ennenkin ollut masentunut, tosin ilman lääkitystä mutta oikeasti välillä mietin että entä jos vaan olenkin näin helvetin tyhmä, vajavainen ja osaamaton mistäs sen tiedän?? kaikissa on muka jotain hyvää no mutta entä jos olen vain paha ihminen tai jos mun hyvät puolet on niin piilossa ja niin olemattomia että en niitä ymmärrä itsekään jolloin nei paljo lohduta.. miten voi mieli huijata niin että vaikka kuinka yritän miettiä positiivisesti ja realistiseti niin en löydä itsestäni oikein mitään hyvää ainakaan isompaa.. viimeaikoina tosiaan tuntui vasta että kaikki on muuttunut.. välillä mietin jopa jotain aivokasvainta itsellä ja jopa toivon sitä että olisi jotai konkreettista mistä valittaa ja mitä surra! nautin lapsestani ja miehestäni ja puitteet perheidylliin on tarpeeksi kunnossa ja kiitän onneani joka ikinen päivä tästä kaikesta mutta miten voin kokean itseni yhtäkkiä näin surkeaksi maan matoseksi.. elämäni on jotenkin ollut liian hyvää minulle. miten voin olla kiitollinen elämästäni ja samalla olla masentunut oman riittämättömyyteni takia??

 

sekin kun ympärillä ihmiset pääsee unelmakouluihin ja menee naimisiin ja lomailee ja rikastuu töissä jne ja mulla kaikki on äitiysloman takia niin kaukana ja tuntuu ettei kukaan oo samassa tilanteessa ja ymmärtäis tätä elämää vaippojen kanssa kun kaveritkin vaan sanoo "joo on se vauva arki varmaan tosi rankkaa ja hampaiden tulo ja kaikki mutta hei arvaa mitä koulussa kävi.." en tiedä miksi näin tunnen vaikka kaikki periaatteessa on kunnossa mutta ennenkin olen masentunut ihme asioista ja aina sillä elämän hienoimalla hetkellä, why? nytkään en kokonaan osaa nauttia vauva ajasta ja se valuu hukkaan ja myöhemmin kaduttaa miksi en vaan nauttinut mutta voi kun se olisi niin helppoa.. yritän joka päivä katsoa itseäni peilistä ja sanoa että olen hieno ihminen, äiti ja puoliso ja osaan sitä tätä ja tota ja olen hyvä siinä tässä ja tossa mutta ei se tule sydämestä vaikka kuinka yritän itselleni perustella asiat itselleni.. olen kuin joku jakautunut peroonallisuus :D ei nyt sentään..

yksi tähän masennukseeni mikä onkaan liittyvä ongelma on siis myös se että tuntuu ettei kukaan enää nykyään ymmärrä minua, siitä tämä kaikki kai lähti.. minulla on myös muistin kanssa ongelmia ja keskittymisessä.. saatan esim kysyä mikä päivä tänään on ja seuraavassa lauseessa puhua kuitenkin ihan eri viikonpäivästä. ja siis unohtelen syntymäpäiviä jne noloa.. ja painotan vielä että vauvani on ihana ja helppo 8kk vesseli joka nukkuu hyvin, syö ja leikkii ja mies auttaa enemmän kuin paljon joten vauva arjen rankkuudesta en usko tämän johtuvan vaikka toki joskus on rankkaa mutta ihan yksittäisinä hetkinä vain. mutta siis ihmiset nykyään ymmärtävät minut, ennen niin sanavalmiin, perustelevan, realistisen puheliaan ihmisen ihan oudosti tai täysin väärin ja jutun idea katoaa. minulla on myös puheen tuottamisessa välillä ongelmia iha oudolla tavalla siis sanat menee sekaisin ja kun piti sanoa koira sanon loira tms ihan outoa enkä ymmärrä aina itseänikään, välillä sanon jopa eri asioita kuin ajattelinkaan ja se ärsyttää miten ilmaisuni on kuin kaksivuotiaalla yhtäkkiä tai sitten sekin on aina ollut niin enkä ole tajunnut sitä että muut tarvitsisivat tulkkia kanssani.. kyse ei kuitenkaan ole väsymyksestä tai nopeasta puheesta vaan ihan millon vaan voi käydä niin etten saa ilmaistua nykyään itseäni kuin ennen ja joskus kaverinikin hieman ihmettelevät juttujani mikä häiritsee ihmissuhteita suuresti.. mikähän tämä tällainen sairaus tai sekoilu oikeasti on??? olen ihan tosissani miettinyt että kun kaikki vammaiset eivät tiedosta erityistä tilaansa niin jo olenkin jotenkin vammainen (kaikella kunnioituksella kuitenkin vammaisia ja heidän läheisiään kohtaan) jos tämä on masennusta niin huhhuh mikä määrä oireita kaiken hikoilun ja ruokahalutomuuden ja hitauden ym lisäksi ei minulle ennen näin sekavaa ollut vaikka olin tosi masentunut. olen menossa tarkistamaan kilppariarvot ja muutenkin puhumaan lääkärille ja jos hän ei auta niin huudan apua ihan vaan poikani ja miehenkin takia... aamen :D

Olen lukenut siitä uutisista ja miettinyt sitä pitemmän aikaa. Ehkä se sen takia koskettaa jotenkii niin erityisesti, kun itellä on samanikäinen tyttö.Tuntuu vaan jotenkii niin pahalta ja oon koko ajan miettinyt kuinka kamalaa tuon lapsen elämä onkaan ollut. Todella sydäntäsärkevää :`( Joo asialla ei pitäisi "hekumoida", mutta kirjoitin nyt vaan kun tämä jotenkii vaivaa minnuu niin hirveesti :( Voi lapsiraukka :(

Niin, otsikko kertookin oleellisen. Meille ehdotettiin eilen neuvolassa että tälläinen mahdollisuus on olemassa jos meitä kiinnostaa. Tarkoittaako se että me oltaisiin tarkemmassa syynissä vai mitä? Mulla kun on ollut masennusta ja ahdistusta ennen raskautta, nyt tosin ollaan jo paremmalla puolella ja terapiassa käyn.

Suurin pelkohan mulla on se että meiltä otetaan lapsi huostaan näiden mun mielenterveysongelmien takia. Plus että meillä on anoppi sekoittamassa pakkaa, hän on sitä mieltä että mä olen näiden sairauksien vuoksi kelvoton äidiksi. Voin kuvitella että kun hän saa lapsen synnyttyä tietää tästä tulokkaasta (emme ole kertoneet raskaudesta emmekä kerro, jotta saamme odotusrauhan) alkaa sellainen hullunmylly että alta pois. Hän yritti vuosi sitten estää minun ja mieheni häät ja uhkaili rikosilmoituksilla kun olin mm. mennyt sanomaan häntä mustasukkaiseksi julkisesti. Anoppi on terveydenhoitoalan ammattilainen ja tietää kyllä mistä narusta vetää jos päättää viedä poikansa perheeltä lapsen pois.

Pelkään että jos lapsi on todella vaativa tai itkuinen että miten jaksan, mutta uskon että pärjäämme aina jotenkin. Rakkautta ja huolenpitoa lapsi kyllä tulee saamaan ja emme me olisi ryhtyneet lasta yrittämään jos minä en olisi siinä kunnossa että jaksan pientä hoitaa. Pelottaa vaan että mitä sairaat ihmiset voivatkaan saada aikaan.

Avaudun mun mieheni tilanteesta, kun jo alkaa pelottaan oikein tosissaan. Hänellä siis toooodella huono muisti. Ja usein (n. kerran kahessa kuukaudessa) saa migreenin tapaisia kohtauksia tai joskus kuvailee niitä niin että väkisin tulee päähän sellasia ajatuksia (ei osaa selittää mitä) ja tulee oksettava olo ja pää kipee ja sit samalla muisti huononee ja usein just kun kohtaus on ollu niin tosi moni asia noin viikkoo ennen ja jälkeen on pyyhkiytynyt mielestä pois. Asiaa on kyllä tutkittu paljon lääkäreitten toimesta, on ollut magneettikuvauksia ym muistitestejä mutta mitään vikaa ei oo löytynyt (hyvä tai huono) mut jotenkin on alkanut tulevaisuus todella pelottaan varsinkin kun juuri viikko sitten plussasinkin :) ja ajateltiin taloa alkaa rakennuttamaan. Isoja juttuja ja jos vaikka jotain kamalaa tapahtuu :(

olenkin joskus  maininnut entisesta parhaasta ystävästäni, jonkakanssa oltiin kuin paita ja perse ainakin 10 vuotta. jostain syystä tuo kuitenkin lopetti yhteydenpidon jo vuosia sitten, mie  silti  ahkeraan soittelin ja  kävin  kylässä, ja aina meillä  oli yhtä hauskaa kuin silloin teininäkin. sitten alkoi kummallinen valehtelu, miksei  voisi   minnuu nähä tai "hukattiin puhelin"  sopivasti. en ymmärtänyt koskaan  miksei  suoraa syytä voinut mainita,  koska   enkoskaanollut ottanut nokkiini jos ei vaan sillähetkellä huvittanut, jaksanut tms. elätin silti  toiveita ystävyyden  jatkumisesta, sillä aina  tavatessa juttutaas jatkui siitämihin viimeksi  oli jääty.

nyt, edellisestä  näkemisestä onkohta 2v aikaa. välimatkaa on kusenluikaus. puoleentoistavuoteen enole enää viitsinyt enää soittaa,  laittaa viestiä tai  muutakaan, koska  niihin ei koskaan vastattu. tunsin itseni tyrkyksi, vaikken   koskaan ole mielivaltaisesti ränkyttänytkään. ystäväni monasti laittoi syyn   kykenemättömyydelleen nähdä minnuu sairautensa piikkiin. uskoinkin pitkään,   kunnes tajusin että kyky riitti kyllä   muitten  kohdalla aina, ei  enää  minnuun.

vaikkakin olo on jo vuosia ollut pettynyt ja turhautunut. miettinyt mitä olen mahtanut tehdä väärin,että niin loistava ystävyys on loppunut, ja  miksei kehata suoraan sanoa, vaan pidetään minnuu niin tyhmänä etten tajua asianlaitaa. kaipaan silti niin kovin ystävääni,että olisin valmis unohtamaan  kaikki menneet ja juoksemaan vaikka maailman ääriin että saisin hänet taas takaisin.

nyt sitten näin unen, jossa  kohtasin  ystäväni, kuihtuneena vain 40kiloiseksi riukuluuksi. näin  hänestä heti,  että  tämä teki kuolemaa, ja elinaikaa olisi enää viikkoja. unessa olin myös hirmu suuttunut siitä, ettei tuo edelleenkään ottanut minnuun kontaktia, eikätahtoisi vieläkään jakaa edes viimeisiä hetkiään kanssani  millään tavoin, tai  ottaa ketään  jakamaan tuskaansa harteiltaan. sitten, itkiessäni jo ettei koskaan saataisikaan asioita selvitettyä, tämä yhtäkkiä tuo miulle kirjeen kouraan ja poistuu. aloitan lukemaan  tuota  kirjettä sydän pamppaillen,mutta ehdin lukea vain "rakas Blanco, jo kuuden vuoden ajan..." kun ykskaks tytön tipahtaminen sängystä katkaisee unen.

nyt mie olen miettinyt pari päivää tuota  unta.  ikävä on tuskallisen kova, vieläkin, vaikken enää  usko häntä enää tuntevanikaan. ikävöin varmaan vain sitä,  jollainen  hän OLI, ja jollaisena hänet tunsin.  mieltä kalvaa edelleen se, mikä hajotti erottamattomat ihmiset toisistaan. unen kuolevana oleminen tuskin henkii todenperäisyyttä, sillä mieheni  törmäsi häneen kesän aikana baarissa, ja varsin  eläväinen oli. unen kirje silti jäi hämäämään. jo kuuden vuoden ajan  MITÄ..?? jos en elävässä elämässä saa  syytä koskaan tietää, niin oisi kelvannut mikätahansa uniselityskin. mutta eih..

huokaus.. on tämä tätä. säälittävää ikävöivän ihmisen  ulinaa:( tahtoisin vain tietää ikävöikö tuo koskaan  meidän yhteisiä aikoja. koettiin  kuitenkin yhdessä kaikki teinikriisit ja aikuiseksi kasvamiset  ja asunto-, työ-, ja velkaongelmatkin..

huh. eipä  tullut järjen hiventäkään tähän ulostukseen. kiitoksia  silti purusta taasen mammat:)

anteeksi taas kamala romaani. :D again. ja arvostan siivoojia oikeasti en tarkoita vttuilla tuo oli vaan tuommoinen heitto x)

milloin tiedätte että tämä asia oli nyt tässä, enää ei kannata yrittää.? kun kaikki keinot on koitettu vai?? mutta miten jos seuraavaa keinoa (tässä siis seuraavaa hakua kouluun) voi kokeilla vasta vuoden päästä uudelleen, kuinka kauan odottelua seuraavaan mahdolliseen yritykseen jaksaa? koskaanhan ei saisi luovuttaa ja ilman unelmia elämä on peestä mutta välillä mietin että missä sitten menee unelmoinnin ja utopian ja realistisuuden rajat.. olen puhun noista opiskeluistani ja niihin liittyvistä peloistani lähinnähän siis avautumismielessä puhun ja joku auttakoon jos haluaa.. pelkoja on tuntemattomassa asiassa monia mutta siis haluaisin kätilöksi (tiedän kyllä eri reitit siihen ja miten erilailla voi hakea ja toimia tms helpottaakseen hakua eli siitä ei enempää) mutta ovet ei välttämättä ikinä aukea kotikaupungissa ja muutto vauvan kanssa pelottaa ja esim

-perhe ja muu tuki jää

-miehen työnsaanti ja ystävät

-opiskelun rankkuus ja rahatilanne

-asunto, sopeutuminen

-vauvan hoito

-parisuhde ja jaksaminen

-muut asiat ja yllättävistä vastoinkäymisistä selviäminen uudessa kaupungissa

täälä kotipaikkakunnalla asiat olisi suht yksinkertaisia kumminkin ja apuakin saisi, rahatilanne ois hyvä kun on tosi halpa kämppä ja vauvalle on hoitajia jne jne vaikka tiedän että tääläkin voi tapahtua vaikka kaikki samat ja pahemmatkin kuin muualla opiskellessa mutta uusi kaupunki pelottaa silti.. miten siis selviän muutosta 200-300km päähän (turku,jyväkylä,helsinki,kuopio), mietityttää ja kukaan ei oikein osaa auttaa kun oma elämähän tää on

 

olen hieman masentunut koska olen saanut ihmeellsiiä kommentteja kätilönura haaveistani puhuessa perheelleni.. toivon ettei kukaan nyt vähättele tätä koska minun korvaan siinä tilanteessa nämä tuntu tyhmältä. ensimmäiset kommentit: äitini sanoi: jaa kätilöksi, minä hain 4 krt sairaanhoitajaksi enkä päässyt (kiitos rohkaisusta, olen hakenut siis 2krt), siskoni: kätilöksi pääsee vain 9 keskiarvolla (mulla 8), toinen siskoni: oletko ihan varma että haluat kätilöksi, on vuorotyö ja kaikkea (tiedän...)... isäni sanoi: ei pienen vauvan kanssa nyt pois voi muuttaa (no mutta en voi tännekään jääädä jod ei paikka aukea :S) voin siis lykätä opiskeluja paikan saatuanikin. mutta silti ei kannata ilmeisesti edes yrittää.. mieheni sanoi hermostuneena kun yritin puhua häntä miettimään edes muuttoa opiskelujeni takia että mikä hemmeti siinä kätilön työssä nyt on, sen jälkeen kun synnytit niin yhtäkkiä halusit sitä niin mikä hitto siinä nyt on ... no joo siitä tuli semmonen idea nyt sattumalta onko se nyt joku synti. silti olen miettinyt alaa perusteellisesti muiltakin kanteilta kuin hienojen synnytysten kannalta, ymmärrän työn rankkuuden ja vaativuuden jne. miksi pitää tiuskia eikä voi edes harkita muuttoa mun takia en voi hakea kouluun jos en sinne ole koskaan menossa .tekisin saman hänelle mutta ymmärrän pelonkin.

 

miksi muhun ei luoteta??? :'( juu olen nuori, mutten mikään meduusa! kukaan ei ole tukenut minua kertoessani päätöksestäni, minusta tommoiset ei ole toista tukevien ihmisten puheita :( (okei kaverini ovat mutta perheen tuki ois myös kiva) miksi ei voi sanoa että no kiva mistäs moinen idea, sehän hienoa.. van pidetään idioottina kun halutaan kätilöksi ja vihjaillaan ettei minusta ole siihen.. ei tarvitse olla yhtä hymyä mutta menee ihan ylirealismiksi nämä kommentit, olen kumminkin itse jo ajatellut asiaa monelta kantilta muutan tai en.. ihan kun eläisin jossain pilvilinnoissa enkä tietäisi sen vertaa että kyse on vuorotyöstä... :( ja tämä että he yrittävät vain auttaa ymmärrän kyllä todellakin sen, mutta miksei kukaan silti sano mitään kannustavaa??

 

muistan kun kerroin olevani raskaana niin ensin oli ihanaa kun onniteltiin ja halattiin ja vasta sitten varoteltiin äidillisesti unettomista öistä ja kipeistä rinnoista ja supistuksista ja uhmaiästä ja samalla rohkaistiin että hieno homma vaikka olet nuori.. ei olisi silloinkaan ollut kiva jos ensimmäinen kommentti olisi ollut 'ai oletko varma että haluat lapsia?' tai että 'mullakin tuli monta keskenmenoa ennenkuin tärppäsi'.... no ei tosiaan, miksi perheeni ei voi nytkin siis tukea minua vaikka olen nuori, en ole tyhmä, koulussa enkä muutenkaan koska olen itsekin realisti..

 

todistukseni on kuitenkin hyvä, aion yrittää vielä korottaakin sitä niin mahdollisuudet paranee, kaksi kertaa olen tänne vasta hakenut ja muita reittejä kätilöksi myös miettinyt myöhemmin joten ihan oikeasti, realistisesti ajatellen voin kätilöksi päästä mutta miksi saan tämmösen vastaanoton vai ovatko he oikeassa vihjailussaan ja maan pinnalle herättelyssään? :( välillä mietin että elänkö oikeasti pilvilinnassa? mistä tiedän että unelmoin liikaa tai ihan mahdottomia? aina pitäisi uskoa itseensä mutta milloin pitää lopettaa? minulla on tilastojenkin mukaan mahdollisuus kätilöksi, ei mitkään superhyvät numerot mutta voin sanoa että hyvät kumminkin, varsinkin muualle suomeen, mutta muutto pelottaa ja mies ei suostu ainakaan nyt enkä viitsi ahdistaa.. en tiedä miten saada hänet ymmärtämään miten tärkeää tämä on. olen oikeasti realistinen, suunnitelmallinen, ajattelevainen ihminen enkä mikään tunaroiva muumi, vai olenko ja nyt sen huomaa kun pitäs tulevaisuus rakentaa. haluan uran mutta perheen myös tietysti. suomi ei ole niin iso maa ettei viittä vuotta kestäisi muualla avoimin mielin joten toivottavasti saan miehen ymmärtämään ja perheeni uskomaan minuun =)

Mun pieni poikani on vuoden vanha.. Huomasin sillä patin vasemman silmän yläkulmassa. Käytin lastenlääkärillä, ei osannut sanoa mitään, sitten silmälääkäri joka kokeili ja totesi "kyynelrauhasen kasvain" Sanoi vielä että siinä kohtaa harvoin on pahalaatuisia, ja laittoi lähetteen keskussairaalaan jossa kuvataan ja päätetään mitä tehdään.

Oon ihan shokissa ja 2 kk joutuu odottamaan aikaa sinne kuvauksiin..

Onko kellään vastaavaa kokemusta tai jotain..

Kirjotin tänne joskus aikasemmin oisko ollu maaliskuun alussa tms... ? Mutta siis silloinkin mun avomiehestä jolla on mielenterveys sairauksia.. Meijän eka lapsi syntyi 18.helmikuuta.2012, oltiin oltu kotona joku n. 7päivää kun mies lähti sitten omin päätöksin ensiapuun ja sieltä lähetteellä sitten psykiatriselle osastolle.. siellä oli vissinkin n. pari vkoa, kotiutettii nopeesti. Sen jälkeen meni se muutama vko ihan hyvin, mut sit taas alko näkyyn voinnissa muutoksii huonompaan, mä pelkäsin koko ajan että taas sama tilanne. Ja niinhän se oli. No mies lähti sitten uudelleen osastolle, tälläkertaa oli siellä kirjoilla n. kuukauden.. Kotona oli siis lomilla ja katottiin miten sujuu yms. Lääkkeitä lisättiin ja vaihdettiin ja kaikkee mahdollista. Oli hoitojakson loppuun asti sitkeesti. Kotiutettiin juhannusviikolla. Miehelläni siis traumaperäinen ahdistuneisuushäiriö, pelkotiloja, masennusta.. Ja syy miksi lähti osastolle hoitoon olivat, agressiiviset ajatukset ja äänet itseä ja meitä kohtaan. Nyt on ollut kaikki ihan hyvin siittä kun viimeks kotiutettiin.. Lääkitys pelittää ihan hyvin.. Hieman on mökötyspäiviä ja rauhattomia olotiloja. Niitä hän sitten lievittää joko rauhoittavalla lääkkeellä taikka polttamalla kannabista, jota minä itse en pidä hyvänä asiana. Oon kieltänyt ja sanonut että siitä en tykkää että polttaa. Mutta ketään en voi määrätä.. omat on päätökset, jotka ovat usein harmilliset. :( Meidän lasta hoitaa ihan hyvin, osaa kaikki jutut ym. Mutta yleensä ei oma-aloitteisesti tuo mies mitään tee, esim. täytyy aina kysyy että vaihdatko vaipam, voitko syöttää yms.. (poika nyt kohta 6kk) se raivostuttaa ja käy mun hermoille, koska mä kuitenkin hoidan tätä kotia myös, pesen pyykit yms.. toki mieskin tekee kotitöitä.. mutta mä kuitenkin enemmän, niin sit pitäs kaikki mun muistaa ja jaksaa hoitaa... :/ Parisuhde meillä toimii arkiasioissa ihan hyvin, riitaa tulee välillä perus jutuista. Läheisyyttä ei paljo oo, mies ei haluu seksii eikä paljon muutakaan, sanoo että vika ei ole minussa päläpälä.. Toisia naisia ei oo, sen tiedän. Itse taas olen semmoinen ihminen että haluaisin viikoittain seksiä, eihän se tärkein ole, mutta kyllä vähä alkaa pänniin kun sitä on aina sillonkun mies haluaa ja innostuu joskus 1 krt 1-2kk, huoh -_- Alkaa suututtaa nää päivät kattella koko ajan sitä, ei käy koskaa melki missää, mököttää tääl himassa (työttömänä nyt siis) ja sitten jos jotai yrittää ni ei mtn koskaan innostu. Nyt alotin kokeilee uudestaa opiskeluu, 2 päivää mies hoitanu lasta, eilen n.5 tuntia ja tänään n.3 tuntia, soitti jo mulle kouluun sillävälin että hermot menee ku lapsi vaan huutaa. voisko olla et äitiä ikävä? normaalisti ei itke melki koskaan.. Entie uskallanko enää jättää kahestaa jos kerta hermomenee ja tekee mieli lapselle huutaa :o Muutenkin oon jo ihan kahen vaiheilla tän suhteen kanssa... tuntuu että mies vaan niin kiintynyt muhun ettei osaa olla ilman, minä kyl haluan ja rakastan yms... Tosin jos nyt ero tulis niin en vois opiskeluita vielä jatkaa... mutta eipä se näytä nytkään toimivan kun heti soitellaan ja kiukutellaan mulle. :/ Mitä täs nyt pitäis tehdä?? pariterapiaa vai pientä taukoo, (tosin sit ihan varm, jäis muksu mulle kokoaja hoidettavaksi) vai mitä ihmettä?? toivottavasti tästä sekavasta tekstistä jotai irtoo :DD Aika eksyksissä oon ajatusten ja tunteiden ja kaiken kanssa. koko ajan pelkään sitä et tulee sama tilanne kun oli.. :/ Olis pidettävä itsestäkin huolta ja omasta mielialasta..... mut koko aja joku kolkuttaa takaraivos ja painaa mieltä... yms.

siis nyt menee jotenkin hermo ja turhauttaa.. mun vanhemmat ei ymmärrä mua, ne unohtelee sovittuja tapaamisia, syntymäpäiviä, myöhästelee, kommunikaatio ei vaan pelaa, koko ajan kuulee lauseita "ai sitäkö sä tarkoitit", "jaa niin se olikin, muistin/ymmärsin ihan väärin", "ai sanoit niin, en kuullut", "ai mikäs se juttu olikaan, ai niin joo tai sit siitä sanoakin" (no joo-o, tuhat kertaa aiemminkin!), "no mutta sähän sanoit että..." enkä sanonut!! siis hermo menee kun ei ymmärretä mua ja kaikki pitää toistaa ja mikään ei mene perille.. tää ymmärtämättömyys häiritsee jo kanssakäymistä niin että ihan tosissani olen miettinyt että jos he ei olisi mun vanhemmat niin en jaksaisi varmaan pitää edes yhteyttä paitsi ihan pakosta.. vanhempani ovat vanhoja kyllä, eivät sairata tai muutakaan kuin vähän varmaan väsyneitä kuten toisesta ketjusta muistatte (kysyin siitä asiasta ja he sanoivat että tämä on väliaikaista näin kesällä blaa blaa asia selvisi siis :D) mutta hermo menee vaikka kuinka olen yrittänyt eri keinoja koittaa käyttää puhuessa, toistellut useasti, kertonut lyhyesti ja ytimekkäästi, kirjoittanut muistiappuja, kysellyt että ymmärsivätkö varmasti niin sama toistuu enkä jaksa tätä enkä YMMÄRRÄ heitä ja he eivät YMMÄRRÄ minua äääh.. olen karjaissut heille tästä näissä ko tilanteissa ja puhunut asiallisesti ihan muuten vaan tästä mutte he eivät tunne edes näkevän tässä mitään ongelmaa kun ovat ilmeisesti vain omata meilestään normaaleja vanhoja ja höppäniä.. :D muuten ovat yleisesti siis aina kuunnelleet ja ymmärtäneet mua ja muitakin perheessämme..

mikä hemmetti siinä on kun ennen kaikki oli hyvin ja keskustelimme normaalisti vaikka välillä unohdeltiin ja tarkenneltiin asioita.. kasvoinko heistä erilleni vai mitä kun tämä alkoi suunnilleen siihen aikaan kun muutin kotoa.. mutta ei kai sen tällaista tarvi olla..? kasvanko miehestänikin erilleni heti kun ollaan pari viikkoa erossa vaikka tätä on nyt siis jatkunut noin 2v.. harmillista ja outoa:'(

eli siinäpä se kysymys olikin,millaiset välit teillä muilla on omaan isäänne?

oma isäni on reilu 50-vuotias,ja mielestäni alkoholisoitunut,eli juo aina kun vaan on mahdollista,ja se juominen ei ole mitään pientä tissuttelua,vaan aamusta iltaan asti ja taas seuraavana aamuna jatkuu... humalassa hän sitten laukoo päin naamaa mitä tahansa,esim minulle että jos ois tiennut minun olevan tyttö,en olis ees syntynyt. ym tämän tapaisia..tämä kommentti loukkasi todella pahasti,ja tästä on jo muutama vuosi aikaa, olen nyt miettinyt että oliko toi tosissaan,ja erehdyin viime viikolla kysymään tätä asiaa hältä,niin ensin alkoi inttämään et ei ole niin edes koskaan sanonut,sitten meinasi että se on ollut vitsillä sanottu ja seuraavaksi alkoi kuulumaan "anteeksi kun olen ollut huono isä ja anteeksi että olen olemassa ja anteeksi etten osaa tehä mitään oikein" yms... ja sit suuttui minulle todella pahasti,ja lähisuku on nyt sitä mieltä,että on minun vikani että olemme riidoissa nyt... oisko mun sittenkin pitänyt pitää turpani kiinni,että välit ois säilyny "hyvinä" ?

kukaan muu ei ole koskaan huomauttanut hälle näistä sen ikävistä kommenteista,ja kun aukasen suuni,niin saan vaan vihat niskoilleni :/

En keksinyt mitään muutakaan paikkaan johon tämän kirjoittaa, niin kirjoitan sitten tänne. Eli meillä on helmikuussa laskettu aika ja perheeseemme kuuluu 5- ja 3-vuotiaat kollit. Tämä nuorempi kissa on hyvin itsenäinen, nukkuu ja pötköttelee paljon, leikkii ja touhuaa itsekseen ja välillä tulee hakemaan silityksiä ja rapsutuksia sekä hakeutuu syliin. Tämä viisivuotias kissa onkin sitten aivan täysin eri maata. Se on varsinkin minuun TODELLA KIINTYNYT. Välillä tuntuu etten saa hetken rauhaa kun se tulee syliin jos istun tietokoneen tai telkkarin ääreen, tulee viereselle tuolille kerjäämään kun syön, seuraa mua kun teen ruokaa tai siivoan (paitsi imuroidessani se juoksee karkuun koska pelkää imurin ääntä), jopa vessaan se tulee perässäni ja hyvä jos ei suihkuun pakkaudu. Jos lähden kotoa, saan kuulla mieheltäni miten se on maukunut koko päivän perääni ja kotiin tullessani se juoksee välittömästi ovelle tai sitten päivystää tuntikausia eteisessä. Joskus se on repinyt itseltään karvoja kun olen ollut poissa kotoa ja jos en huomioi kissaa sen mielestä tarpeeksi, se hakee huomiota mieheltäni tai masentuu. Nukkumaan mennessä se tulee joko aivan kylkeeni kiinni tai sitten samalle tyynylle. Jos otan mieheni kanssa päiväunet, tulee tämä kissa pakostakin väliimme. Joskus luen sängyssä kirjaa tai lehteä ja tuolloin kissa hakeutuu aina siihen kirjan/lehden päälle etten vain saa luettua vaan minun pitäisi rapsuttaa kissaa.

Toisinaan on ihan hellyyttävää että se tykkää minusta niin paljon, mutta olen vain alkanut miettiä, että millaista arkemme tulee olemaan kun vauva tulee vuoden vaihteen jälkeen taloon. Tuolloin en enää voi huomioida kissaamme niin paljon kuin aikaisemmin ja minulla on kädet täynnä työtä vauvan kanssa. Pelkään myös että kissa tekee jotain pahaa vauvallemme mustasukkaisuuksissaan, esim. menee päälle makaamaan. Pelkään myös että kun kissamme ovat tottuneet nukkumaan minun ja mieheni parisängyssä, ne saattavat hypätä myös vauvan pinnasänkyyn tai vaunuihin enkä uskalla edes ajatella mitä voi tapahtua. Taitaa olla etten voi hetkeksikään jättää kissojamme vauvan kanssa kahden tai kolmisin.

Onko muilla edes vähän samansuuntaisia kokemuksia? Kaikki vinkit ja muut ovat enemmän kuin tervetulleita :)

onko kellään kokemusta tällaisista? siis että mitä ne käytännössä tekevät kun tulevat käymään?

mulle tarjottiin neuvolasta tällaista pari kuukautta sitten ja kieltäydyin (en ole koskaan osannut pyytää apua toisilta) nyt tilanne on se että mä ihan tosissaan voisin harkita tuollaista. Joutuuko siinä sitten myös lastensuojelun asiakkaaksi, että leimataan ns. huonoksi äidiksi. Mulla alkaa olla voimavarat ihan tosissaan LOPPU

Melkein viisi vuotta sitten jäin äitiyslomalle määräaikaisesta työstä. Nyt olen saanut kahdelle lapselleni hoitopaikan, heillä alkaa hoito päiväkodissa ensi keskiviikkona. Meillä päin on todella vaikea saada lapselle hoitopaikkaa läheltä, kaupungissa on satojen lasten päivähoitojono. Joten kun nuorimmaiseni täyttää tammikuussa 3v, ajattelin että hänellekin on helpompaa aloittaa muiden kanssa näin kesän jälkeen, eikä sitten kesken kauden. No nyt on kuitenkin käynyt niin, että kaikki työhakemukset on tulleet bumerangina takaisin (tai jääneet sille tielleen) ja olen siis ilman töitä.

Tuntuu ihan valtavan typerältä viedä lapset hoitoon ja tulla sitten kotiin "työnhakuun". Toki tekemättömiä asioita ja siivoushommia on enemmän kuin tarpeeksi, mutta tuskin ne montaa viikkoa kestää niiden hoitaminen. Saan lapsille toki pehmeämmän aloituksen päivähoitoon, mutta ei se tätä oloa poista. Typerää ja osittain "huono äiti" -oloa ei yhtään auta se, että olen aina ajatellut saavani töitä kuin töitä jos vain haluan. Nyt halusin, enkä ole saanut.

Onhan siellä lapsilla ihan uudenlaista puuhaa ja uusia kavereita... Toinen lapsistani, 4v, ehkä jo kaipaakin jotain muuta. Mutta vaikka kerhot riittäisivät perus arkeen, en uskalla luopua päiväkotipaikoista - yhtä läheltä niitä tuskin enää saisin parin viikon varotuksella... Eli mitä jos tässä nyt saankin työtä... Ja mitä jos en.

Onko muita samoissa tunnelmissa ja samoissa ajatuksissa? Onko jotain, jotka haluavat oloni vielä kurjemmaksi ja haluavat moralisoida tilannettamme...?

Tää on ihan hullua, että on tippa linssissä liki koko ajan. Jännittääkö? Itseni vai lasten puolesta? Jos ois raskaana, vois huoletta syyttää hormooneja, niin kierroksilla tunteet ja ajatukset käy... :D

Toki iso muutoshan tämä on koko perheelle, tapahtui mitä tapahtui.

itsellä siis vasta pieni vauva mutta pelottaa jo valmiiksi millaisen mallin omat vanhempani antavat hänelle kun katselen siskojeni lapsia heillä hoidossa/kylässä (siskot siis usein kyllä myös paikalla).. siskoillani on siis alle kouluikäisiä, hieman villejä poikia kolme yht. ja heti kun vähän ymmärrystä tulee iän puolesta, niin heille tiuskitaan kokoajan.. en todellakaan ole saanut mitään hyssyttely lellimis kasvatusta heiltä itse, ja koska ikää on toki 20v enemmän ja ikä painaa niin hermokin menee väsyessä helposti, sen ymmärrän, mutta kiellot yms torut ovat välillä todella tylyjä lapselle joka ei ajattele varttia pidemmälle eikä tarkoita mitään pahaa välttämättä teollaan, lapset on aina lapsia. mietin vaan että jos olisin itse tuossa huudossa pikkutyttönä alkaisin varmasti itkeä... vanhempani eivät siis huuda paitsi erittäin harvoin, mutta sillei karjaisevat ja sanovat lujaa ja tylysti, ei ikinä enää nykyään ensin kivasti/tomerasti pyytäen esim olemaan hiljempaa tai siivoamaan jne, vaan väsyneenä he heti karjuvat että 'nyt "heikki" heti siivoamaan, ei tollaista jaksa kukaan kattella kun kaikki autot on leväällään, heikki hei, nyt heti tähän tai lentää autot roskiin!' kun vähemmälläkin ymmärtäisi.. joskus he saattavat ensin mumista lapselle, mikä ärsyttää suuresti kun ei lapsi leikin ym juoksun keskellä kiinnitä semmoseen mitään huomiota jos aikuinenkaan kiinnittää... sitten karjutaan että kun mumisin eli sanoin kerran jo ja lapsi yrittää puolustaa etten kuullu niin sanotaan että olisit kuunnellut tai mitäs huusit vaan.. todella kypsää puhetta aikuiselta nyt tiuskia tollalailla kun lapset on mitä on! pitäähän lapsille nyt opettaa normaaliakin puhetta ymmärtämään....

vanhempani ovat yli 60v, mutta perusterveitä kumminkin ja järjen pitäisi juosta mielestäni vähän enemmän. pitääkö minun hyväksyä jos omalle lapselleni isompana huudetaan ja karjutaan ja minkäänlaista lapsenomaista mokailua tai hitautta ei hyväksytä? ei lapset toimi niin :( asiat ovat ihan vuoden sisällä muuttuneet tähän, ennen paikka oli se pullantuoksuinen mummula jossa ei välitetty joka pikkuasiasta vaan ymmärrettiin miten lapsi toimii.. mutta ei enää..

ymmärrän että ollaan väsyneitä mutta tarviiko sitten suostua jokaiseen lapsenhoitokeikkaan ja pyytämällä pyytää käymään jos ei jaksa? tai rentousuisi edes sitten illat kunnolla kun isänikin tekee kaikkea mahdollista sitten kun lapset on lähteneet yökylästä eikä voi edes kahvia juoda varttia ja puhua äitini kanssa jne vaan ruoho on ajettava sillä sekunnilla... hommat varmasti stressaa jos ne jättää huomiseen aina, mutta rajansa kaikella jos burn out iskee ja lapsen lapsille huudetaan kaikesta ja aina ollaan väsyneet kiukuttelevat isovanhemmat..

tiedän että näille lapsille menee perille myös hiljaisemmat ja mukavammat kiellot, ei ne mitään idiootteja ole.. toki lapset ovat vähän semmoisia aina ettei tahdo mennä millään perille mutta oikeuttaako se huutamaan ja ilkeilemään? isovanhempani joskus myös haukkuvat lapsenlapsia, eivät ikinä kiroile mutta sillei lannistavat todella loukkaavasti esim sanoilla laiskuri, tuhma, ilkeä, kakara ja siis saahan noita käyttää ei siinä mitään isoa ole mutta jos lapsi tekee jotain vahingossa ja huudetaan että oletpa tuhma vintiö niin kyllä se pidemmän päälle pilaa lapsen itsetuntoa ja suhdetta isovanhempiin edes vähän.. ainakin itse herkkänä ihmisenä muistan kuinka sattui jos vahingosta huudettiin noin tai sitten sai aikaan jostain isompaa vahinkoa kuin mitä luuli eli niinkuin puolivahinko jos vaikka riehui liikaa ja kävi jotain, niin kyllä se sattui ja itku tuli sitten peiton alla tms.... ei se ollut kivaa jos tehtiin iso numero epäonnistumisesta vaikkei sitä nyt villasella kuulu painaa mutta se kultainen keskitie olisi ok... toki he huomioivat onnistumiset jne ja leikkivät, vievät puistoon jne ovat hyviä isovanhempia sitten kun jaksamista on mutta loppupäivä on aina tappelua ja kuin murrosikäisten riitelyä ja tämä vaan on minulle ongelma! jos oma poikani on yhtä herkkä kuin minä niin sehän on yhtä itkua ja itsetunto ongelmaa koko isovanhemmilla kyläily kun ei mitään ymmärretä.. en halua että lapselleni huudetaan jos hän vahingossa kaataa maidon jne tai juoksee liian lujaa ja kaataa maidon niin sitten haukutaan huutamalla tottelemattomaksi kakaraksi, eikä esim sanota että 'voi ei "mikko" ole ensi kerralla varovaisempi, ei saa juosta, ja laitetaan siivoamaan jäljet' tai muuta semmosta, ja jos liian usein toistuu niin karjaistaan.. siskoni lapset ovat villejä mutta niin ihania kuitenkin joten säälitää katsoa heitä kun ilme menee ihan vakavaksi heillä ja mietin vaan että mitähän tonkin pienen päässä liikkuu nyt :D.. kerran myös kun ostimme siskojeni kanssa hampurilaisia kun pojat halusivat kerrankin niitä niin isäni sanoi että ihme juttu tommoset typerät hampurilaiset, ei ne oo mitään kunnon ruokaa ja sitten hän grillas kylkeen makkaraa ja laitto uudet perunat protestiksi.... tommonen käytös ja puhe on erittäin kivaa lapsista jotka oli innoissaan tulossa syömään mummolaan hampurilaisiaan ja isäni haukku idean lasten kuullen niin kyllä oli mukava kaikkien syödä kun ei toikaan nyt ollu juttu eikä mikään oikeesti..

nyt varmaan joku sanoo että ei lapset opi jos ei kiellä joo en tarkoita ettei saisi kieltää tai karjuakin lapsille mutta ongelma on siis kohtuuttomuus, eli isovanhemmat ovat käskyjensä ja odotuksiensa kanssa erittäin kohtuuttomia! vaikkette tästä sekavasta tekstistä saisi sitä kuvaa mutta mitä siis voi tehdä kohtuuttomien isovanhempien kanssa? tiedän mikä on normaalia ja sopivaa, niin oli ennen ja se kyllä toimikin. yksi siskoistani on yh ja hän tarvitsee 2 lapsensa kanssa paljon apua joten hän käy viikottain mummolassa koska oikeasti varmaan pää räjähtäisi kotona ja vastaus ongelmaan tuskin on se että me kävisimme vähemmän koska pitäähän isovanhempien lapsenlapsiaan nähdä varsinkin kun tämä yh siskoni tarivtsee apua, me muut emme niin usein käykään sitten... kaksi pojista ovat kaikenlisäksi jonkun sortin erityislapsia, emme vielä tiedä mitä tai onko todellisuudessa muuta kuin ylivilkkautta, mutta sen tyyppistä kun adhd on epäilty mutta vielä tutkitaan joten ahdistaa sekin, tai jos oma lapsi olisikin vaikka jotenkin vammainen tms niin huudettaisiko hänellekin jos hän olisi liian hidas ja se johtuisikin vammasta.. en ihmettelisi tätä, niin vaikea tämä tilanne on oikeasti.. :( siinä tilanteessa onkin kiva oikein korostaa lapsen vammaa ja torua vanhempia lapsen aikana jne, tällaista tilannetta en halua ikinä ja siis tämä oli vaan kuviteltu juttu jos olisi vamma tms.. hohhoijjakkaa..  en tiedä miten vanhempiani pitäisi lähestyä kun tuntuu että he ovat nykyään niin höppäniäkin jo kun on kiireitä kun he unohtavat syntymäpäiviä ja viikko sitten kerrottuja neuvolakuulumisia tms..

voi luoja mua ärsyttää nuo meitin naapurit. Ne on ottanu meiän perheen ihan silmätikukseen, tulevat soittelemaan ovikelloa ku jollakii lapsista on kiukku/huutokohtaus menossa!! eilenkii kun nukuttelin vauvaa ni keskimmäinen alotti jumalattoman huutokohtauksen. mies meni sitte pojan kanssa parvekkeelle tätä rauhoittelemaan että saan vauvan nukutettua, ja kappas, ovikello soi, siellä naapuri joka kysyy et pitääkö tässä poliisille soittaa ku siellä taas huudetaan noin paljon.. mikä piru siinä oikee on ku ei voi antaa olla rauhassa, minkä minä näille huutajille mahdan mitään. ja tämä ei todellakaan ollut eka kerta. tekis ihan mieli jo muuttaa pois!!miten niille nyt nätisti sanois tän et lopettaisivat pikkuhiljaa

täällä olikin kehuttu ceridalia aiemmin. meillä on sitä ihan muuta varten hommattu, mutta ollaan hätätilassa käytetty kamarin puolella puuhastellessakin, mutta mutta... se ei vaan toiminu enää! vaikka sitä kuinka lisäili ja lisäili, niin ei tuntunu auttavan tai sitten hetken päästä katos. enkä varmasti ollu kuiva kuin saharan hiekat xD

mitä suosittelet? pitäisi olla pidempi kestoinen liukkari, kuitenkin ilman mitään lits läts-fiilinkiä

ihan sama mitä muut meinaa mutta nyt loppui mun ymmärrys tätä kirkkoa kohtaan. esikoinen oli juuri 4 pvää kestävällä leirillä ja kun poikaa nyt yleisesti kiusataan koulussa niin tulin sitten leirille mennessä sanomaan pojalle että sanoo ohjaajille jos kiusataan, koska pojalla ottaa ohraleipä jos sitä kiusataan, eli saattaa jopa käydä kiusaajan päälle. noh, tos sit kysyin että kiusattiinko, sanoi joo ja perään että ei kertonut kenellekkään koska siellä oli tunnilla opetettu ettei juoruta saa esim jos toinen tekee toiselle jotain ja sitä rataa...se joka juoruaa on se pahis ja sanottiin että se kuuluu uskontoon tuo sääntö.....ETTÄ TÄMMÖNEN USKONTO!!!! PRKL ETTÄ MULLA KEITTÄÄ....kohta otan puhelun tuonne leirin johtajalle. mut tää asia selittää senkin että miksi kaikki mun kiusaajat peruskoulussa oli kaikki lestoja!!!

ENKÄ SITTEN PYYDÄ KENELTÄKÄÄN KOMMENTIANI ANTEEKSI!!!!!

laitoin tän nyt tähän osioon kun tää on mulle oikeasti vaikeaa ja en haluaisi olla tämmöinen.. joku voisi sanoa mua negatiiviseksi ja tyytymättömäksi mutta luokittelisin itseni ennemmin realistiseksi ja siihen päälle murehtijaksi mutta nämä piirteet ei aina kulje käsi kädessä kuitenkaan.. en siis halua että ihmiset valittaa mun asenteesta tai sanoo että kokoo itses ja nauti elämästä koska se ei vaan onnistu..

itse asiaan :D - ongelmani on siis erittäin omituinen mutta todellinen minulle ja vaikea ymmärtää ennenkuin on mun saappaissa.. mulla on siis toivottu ihana ja terve 6kk vauva, ihana rakastava pitkäaikainen kumppani, mahtava isä lapsella joka valvoo vaikka viikon vauvan kanssa jos tarvii, ihana asunto ja halpakin, rahaa on mitä ny molemmat kelasta saa mutta tiukkaa ei oo viä ollu kertaakaan, ihana suku lähellä eli suomeksi sanottuna kaikki hyvin ja mitään suurta ei puutu.. olen erittäin kiitollinen tästä kaikesta ja välillä tulee ihan tippa linssiin tuota vauvaa katsellessa ja miestäkin muistan kehua melkein päivittäin ja asunnosta osaa olla siinä vaiheessa kiitollinen kun naapuritalossa asuva kaveri maksaa 200e enmmän vuokraa ja sillei joten en mitenkään tunne jääväni mistään paitsi tai pidä näitä itsestäänselvyytenä!

silti..... mietin lähes päivittäin että koskahan tämä kaikki ihana loppuu.. mulla on menny elämässä kaikki niin täydellisesti nyt viime aikoina että voiko kukaan muu kuin joku äiti teresa ansaita tämän kaiken?? mullahan on siis kaikki tyyliin työtä lukuunottamatta mutta ainahan sitä vaikka kauppaan pääsisi töihin jos pakko olisi eli sitäkään en joudu murehtimaan.. mieskin on kotona ja auttaa kaikessa ja siis vapaaehtoisesti on työttömänä meidän kanssa, kaikki on jotenkin liian täydellistä että onko tämä tottakaan..

miten pääsen eroon näistä ajatuksistani, eikö kukaan joudu miettimään näin outoja asioita? :( kaikki hyvähän loppuu aikaan eikö niin, mutta mitä sitten tulee? olen sen ennenkin huomannut elämässä joten miksi tätä onnea on kestänyt näin kauan kuin ainakin yli vuoden? onko tuo lapsi vaan niin ihana ja tuo sisällön elämään? pelkään jotenkin että kun näin kauan on ollut asiat melkein täydellisiä niin tulee tavallaan jing ja jang, samalla mitalla takaisin.. jotenkin kun elämä ennen lasta oli tasaisen tavallista, kun miehen kanssa meni hyvin niin koulussa ei, tai kun vanhempien kanssa oli riitaa niin kavereiden kanssa meni tosi hyvin ja niin edelleen jos ymmärrätte mitä haen? niin nyt kun kaikki on hyvin niin meneekö seuraavaksi kaikki pieleen? eli vauva sairastuu, mies pettää, talo menee alta ja vanhemma joutuu vanhainkotiin vaikkapa...... :( olen joka päivä kiitollinen saamistani lahjoista mutta outoa että minä, maija meikäläinen olen ne saanut.. pahaa tapahtuu niin paljon kaikille ja tuntuuhan se nyt hassulta ettei minulle ikinä sattuisi mitään kamalaa.. enkä ymmärrä miksi luulen etten selviäisi elämän ongelmista, ennenkin olen selvinnyt niistä, olen ollut vuosia nuorempana masentunut ja itsetunto ollut olematon kausittain, välillä tuntuu että tätäkö se elämä on ilman masennusta nytkö vasta sen tiedän? olen esim ollut koulukiusattu pari vuotta tosin ei mitenkään traumaattisesti, miehen kanssa olen teininä tapellut enemmän kuin laki sallii, kaverini on kuollut huumeisiin, perheenikin on välillä sairastellut sairaalassa mutta parantunut aina juu, vauvakin on kokonsa takia jo ollut neuvolan syynissä ja kamalassa kuumeessakin, hakemaani kouluun en päässyt keväällä mutta siinä ne päällimäiseksi mieleen tulleet ongelmat onkin, ei kovin suurta kuitenkaan eli pelkään siis että kohta rytisee ja kunnolla.. pitäisihän tähän ikään mennessä olla kokenut paljon enemmän pahaa vanhempien avioerosta syöpään ja raskausmyrkytykseen mutta ei paljon mitään kun vertaa melkeimpä kaikkiin lähipiirissä niin miksi joku saa paremmat kortit elämässä?? tuntuu siis että pääsen elämässä liian helpolla ja se on uskomatonta ja kamala ajatus ja pelko :'( menisin terapiaan jos semmoista jostain saisi näillä varoilla..??

kyllähän minäkin siis arjen pikkujutuissa taistelen kun tiskikone hajoaa ja vauva valvoo öitä tai kun mies ei siivonnutkaan jne etten nyt missään haavemaassa elä.. mutta halusin vaan avautua ja kuulla rohkaisua :( tästä kun on vaikea puhua kellekään kun kaikki vaan sano että höpönpöppöö..

tuntuu ehkä sattumalta tai muulta kun mulla on käynyt oikeasti siis elämässä suht monta kertaa niin että tuntuu että nyt oon sietokyvyn pohjalla esim masennuksessa tai kiusaamisessa ja siitä oon sit pikkuhiljaa noussu ja samoin et nyt menee tavallaan liian hyvin ja sit esim mun hyvä kaveri kuoli viikon päästä kun mietin näin yksin saunassa.. kamala tuuri/6. aisti, aistin ihan oikeesi niin paljon asioita elämässä ja ihmisissä, samoin mun äiti, tää voi kuulostaa oudota ja tuurilta mutta mulle se on joku omanlaisensa asia päässä jota on vaikea selittää.. nyt taas tuntuu samalta oudolta ja pelkään et jotain käy, mikä helvetti mua vaivaa? (ton mun kaverin kuolemankin olen varmasti jo käsitelly..) apuuva.... pliis älkää ahdistako mua lisää millään elämä ottaa elämä antaa jutuilla ne vaan pahentaa vaan kertokaa miten voin ajatella kuin normaali ihminen ja pitäiskö lopettaa ajattelu kokonaan :D?

Olin eilen "pitämässä hauskaa"... kun kysyin mieheltäni toissapäivänä että mitä jos menisin parille kaljalle kaverin kanssa tohon lähibaariin niin hän sanoi että juu mene vaan ihmeessä olet sen ansainnut... heh ilmeisesti olen tehnyt jotain kamalaa koska ei tuota hyvällä voi ansaita, juominen on ihan kamalaa ja on aina ollut, en ymmärrä miksi juon aina uudestaan (tai ennen lasta join siis usein) ja luulen sitten että tällä kertaa ei olisikaan sitä ainaista morkkista.. kai olen nuori ja hölmö..

lähdin siinä 7 aikaan ja tulin vasta 1 kotiin, yleensä olen pari tuntia pois ja nytkin piti olla edes sinnepäin mutta joo... join viitisen kaljaa ja se on mulle paljon koska olen siro enkä ole juonut raskausaikana enkä nyt imettäessä paitsi kerran tämän lisäksi niin on sietokyky laskenut.. tämä edellinen kerta eli eka vauvan jälkeen oli noin kuukausi sitten toisen kaverini kanssa, sillonkin piti mennä vaan parille ja menin viidelle.. ihan oikealla parilla eli kahdella kaljalla olen käynyt pari kertaa ja se on sujunut ihan kivasti ei siinä mitään.. ongelmana tässä on itse juomisen ja äitiys ja koska imetän niin vaikka maitoa meillä on pakkasessa aina jonkun verran niin jos tulisikin joku mutka matkaan esim joutuisin putkaan (erittäin epätodennäköistä mutta kumminkin) niin mitäs sitten.. kyllä vauvamme jo kiinteitä syö hyvin muttei tarpeeks hyvin tommoseen..

vauva siis ei ole altistunut siinä määrin alkoholille että vauva saa koko yön aina muuta ruokaa isin kanssa ja aamupäivällä vasta tissiä ja lasken alkoholin palamisajan aina yläkanttiin mutta ei se känninen äiti kiva ole.. myös perhepeti on siis paussilla tietenkin kun juon.. mulla on siitä ihana mies että se siis valvoo niin kauan kun tarvii+herää syöttämään vauvan jos olen juonut eli siis tämän pari kertaa kun on venähtänyt yli sen mitä piti jolloin saan nukkua (..kännin pois).. hänelle siis on ok että äiti joskus juhlii mutta mulla on huono omatunto ja kyllä molempien vanhempien pitäisi olla aina siinä kunnossa että voi olla lapsensa kanssa täysillä niinkuin omat vanhempani aina.. minulla on ihan kamala olo vaikka oman miehen baariseissut on ihan yksi hailee ja niitä en mieti sen kummemmin aamulla jne mutta kun itse juon niin olen kamala ihminen ja vanhempi ja vatvon edellistä iltaa viikon ja vannon ettei enää ikinä vaikkei mitään isoa olisi tapahtunutkaan mutta olenhan äiti 6kk ikäiselle minua tarvitsevalle ihanalle vauvalle..

ongelmana on myös se että mietin tosi usein varsinkin näin kesällä että vois mennä terassille tms ja toisaalta mietin etten saisi ja ettei se kannata kun tulee paska fiilis aina jälkeenpäin kun on puhunut mitä sattuu eikä ole oma itsensä niin aina se hävettää vaikkei muuten olisi kummemmin nolannut itseään.. muisti mulla ei mene muutakun esim tarkoissa kellonajoissa ja nimissä tms, mustia aukkoja ei ole, ja krapulaakaan ei tule joten siitä olen onnekas mutta muuten juominen siis ei sovi mulle, tiedän sen ja silti en pääse ihanista terassiajatuksista eroon ja unohdan sen kauhun morkkistunteen tosi nopeasti tai en välttämättä siis kokonaan mutta luulen aina että tällä kertaa sitä ei tule..

syy tähän kaikkeen voi olla yksinkertaisesi se kun join suht paljon nuorena eli kerran viikossa perseet, varsinkin ton mun miehen kanssa ja sit kun tuli raskaaks mies sai juoda kun halus ja mä tavallaan "jouduin odottaan" tähän asti ku vauva syö kiinteitä.. mieheni siis juo noin kerran pari kuussa muttei mitään perskännejä ikinä vaan semmosen "kivan olon" eli joku 5-12kaljaa ja kun kokoa riittää niin toi ei oo siis oikeesti ihan hirveesti+sietokykyä on kertynyt, että suoraa linjaa kävellään helposti eikä krapulaa jne ole.. eli siis mieheni osaa juoda ja tuntee rajansa, minä en sinnepäinkään mutta en osaa olla juomatta ja pelkään että se riistäytyy käsistä jos ei nyt niin myöhemmin sitten.. ja avun hakeminen näin pienellä juomisella tuntuu toisaalta turhalta kun on se pelko vielä että sossut alkaa käymään ovella sit sen jälkeen tai apu on surkeaa tai kallista tai jotain.. täälä tuskin monella on samanlaista ongelmaa mutta riippuvuus kun riippuvuus, on niitä muitakin, helpommin salattavia..

suvussamme kukaan ei juo joten tämä on muutenkin tosi häpeällinen asia meidän perheessä ja tunnen oikein tuplasyyllisyyttä kun on niin tiukka kasvatus tämän suhteen..tunnen aina alkoholin olevan väärin, ehkä koko suhde siihen on kieroutunut, vaikka kuinka olen täysi-ikäinen niin koskaan en kehtaisi edes saunakaljaa juoda vanhempieni aikana vaikka tuskin he siitä mitään sanoisi mutta tämä kasvatus vielä lisää tuskaa, sinänsä hyvä tietysti..

haluaisin siis oppia olemaan ilman alkoholin houkutuksia kun tuskin ikinä opin sivistyneesti juomaankaan.. toisaalta hyvä että oma pääni on se ongelma eikä esim kaverit.. käyn toki enemmän kahvilla ja leffoissa esim kavereiden kanssa tämä on siis todella satunnainen ongelma mutta kuitenkin.. tiedän että vauva aistii kaiken enkä halua traumatisoida häntä jne.. halusin vaan kertoa oman tarinani joa joku osaisi neuvoa tai sitten vaikka haukkuisi mut järkiini.. en ymmärrä miten alkoholista tuli tämmöinen ongelma minulle vai onko se edes ongelma vai onko ongelmana äitiyden paineet ohhoh... en kuitenkaan kaipaa mitään ylireagointia ja paskan äidin leimaa, olen selvinpäin niinkuin kaikki muutkin äidit eli rakastava ja huolehtiva ja isä vauvalla on kun itse juon jne..

Minulla on 1v 3kk ikäinen aivan ihana tyttö, jäin puoli vuotta sitten yksin hänen kanssaan kun isä muutti pois. Hän ottaa lasta joka toinen viikonloppu ja välillä viikollakin katsoo jos on tarve.

Meillä on sujunut tähän asti todella hyvin, ei ongelmia jaksamisen kanssa eikä mitään. Nyt kuitenkin viikko sitten yht äkkiä alkoi tuntumaan etten jaksa ja olo vain pahenee, pelkästään aamulla sängystä ylös pääseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Saati sitten kun pitäis tehdä aamupuurot, jaksaa leikkiä, siivota ja ulkoilla.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja pelkään että olen masentumassa, enkä pian jaksa enään hoitaa lasta ollenkaan. En todellakaan haluaisi tilanteeseen että lapsi muuttaisi isälle tai mikä pahinta johonkin muualle, mutta tällä hetkellä tuntuu etten jaksa yksinkään.

Meillä käy perhetyöntekjä kerran viikossa, mutta no viikossa on ne kuusi muutakin päivää mitkä pitäisi jaksaa. 

Itken, itken, itken ja pidän itseäni huonona äitinä. Nyt lapsi on tämän viikonlopun isällään, mutta minulla ei ole mitään intoa tehdä yhtään mitään. Eilen raahaudun väkisin kuntosalille, jossa tähän asti olen käynyt ilomielin, mutta enään sekään tai mikään muukaan ei tunnu miltään. Murehdin jo valmiiksi maantantai aamua kun pitää taas jaksaa herätä ja olla se hyvä jaksava äiti... 

En enään tiedä mitä tehdä, pelottaa älyttömän paljon että mitä tässä vielä tapahtuu ! ;(

onko ihan normaalia?tuskin!heti jos keskityn johonkin muuhun asiaan kuin poikaani (1v4kk) kuten esim.ruoan laittoon tai vastaan vaikka puhelimeen,alkaa poika hakkaan päätään lattiaan tai seinään.myöskin jos ei saa tahtoaan läpi alkaa pään paukutus.meillä on kyllä melkosen riitaisa ero tässä meneillään,.lapsi parka joutunu olemaan tän kaiken keskellä joten pitkälti purkaa varmasti pahaa oloaan näin..neuvola on kk kuluttua,onko liian pitkä aika?!neuvoja,apua,kokemuksia asiasta?!

onko ihan normaalia?tuskin!heti jos keskityn johonkin muuhun asiaan kuin poikaani (1v4kk) kuten esim.ruoan laittoon tai vastaan vaikka puhelimeen,alkaa poika hakkaan päätään lattiaan tai seinään.myöskin jos ei saa tahtoaan läpi alkaa pään paukutus.meillä on kyllä melkosen riitaisa ero tässä meneillään,.lapsi parka joutunu olemaan tän kaiken keskellä joten pitkälti purkaa varmasti pahaa oloaan näin..neuvola on kk kuluttua,onko liian pitkä aika?!neuvoja,apua,kokemuksia asiasta?!

Siis mulla pyörii vaan koko ajan mielessä nämä kamalat perhesurmat ja niiden tekijöiden paha olo ja epätoivo. Mä en kerta kaikkiaan pysty käsittämään sellaista kylmäverisyyttä, että voit oman lapsesi tappaa suunnitellusti tai suunnittelemattakaan. Jotenkin ihmisen täytyy olla todella pahassa umpikujassa,kun ei muuta ulospääsyä löydä...mutta miksi aikuinen riistää viattoman lapsen elämän,sitä en vain pysty mitenkään käsittämään.Mulla on jotenkin kolahtanut nyt omien lasten myötä kovemmin kaikki muutkin lapsiin kohdistuvat epäkohdat tai uutiset, jotka käsittelevät lapsia jotenkin...Millaisessa maailmassa me oikein elämme? En tajua,miksi näitä asioita mielessäni pyörittelen...jotenkin ne on vaan niin hirveitä,vaikka en yhtäkään näistä uhreista tunne mitenkään.Kamala maailma,jotain pitäisi tehdä,ettei näin enää pääsisi käymään. Näiden esiin tulleiden tapausten taustoistakaan en sen enempää tiedä kuin mitä olen lehdistä lukenut, mutta onko mikään syy maailmassa sellainen,että antaa oikeutuksen kauhuteoille?! Ei mielestäni. MUtta jollekin se "pisteen paneminen elämälle" lienee ainoa mieleen tuleva ratkaisu vaikeissa tilanteissa. Mutta miksi :/?

arghh.. muutama päivä sitten ne alko.. vuotaa ku niagaran putous konsanaa :) mä täällä jo vuorasin yöks pyyhkeistä reitin vauvan sängyn luo ja siitä vessaa etten lattioita sotke :D meinaa jo hiukka huimata ja päänsärky on mahtava. eilenkii ku vauvaa nukuttelin ni piti pitää varmuuden vuoks puhelinta kädessä et jos meinaa taju lähteä ni voi soittaa jonnekkin (mies on iltavuorossa töissä) onks muilla ollu tälläsiä "niagaravuotoja" ?

Me ollaan nyt pari viikkoa asuttu uudessa rivitalo asunnossa. Naapurissa asuu eskari ikäinen lapsi joka lyöttäytyy seuraan aina kun edes ulko-oven avaa. Oli se sitten takaovi tai etuovi. Olen kyselemällä saanut selville että lapsen äiti on päivät töissä mutta lapsi ei ole yksin kotona. Ymmärrän että lapsi on yksinäinen ja kaipaa seuraa mutta tämä alkaa jo rasittaa. Lapsi on jo useamman kerran herättänyt meidän pojan päikkäreiltään rattaista. Tulee ilman lupaa sekä etu- että takapihalle jos vain näkee meistä vilauksenkaan.

En tiedä mitä tässä pitäisi tai edes voi tehdä. Tänäänkin me ja meidän ystävät oltiin meidän takapihalla ja koko ajan tämä naapurin lapsi norkoili lähistöllä ja jutteli. Olisi loppujen lopuksi ollut tulossa ihan sisällekin asti. Käveli siis perässä eteiseen ennen kuin pysäytin ja ohjasin takaisin pihalle sanoen että me mennään syömään olisiko hänenkin aika käydä kotona.

Mä oon ihan kuutamolla...oikeus velvoitti hakijan maksamaan minun oik.kulut kun perui jutun oikeudessa, mutta niin että minä ensin maksan ne lakitoimistolle ja hakija sitten ne minulle kuukauden kuluttaua ratkaisun antamisesta..No ongelma on siinä että tasan tiedän ettei kyseinen henkilö niitä tule minulle maksamaan vapaaehtoisesti ja tuskin niitä saan ikinä ees ulosoton kautta häneltä :( Nyt kun oikeus velvoittaa hänet minulle maksamaan, niin miten se käytännössä menee, mistä hän esim. jos nyt maksaisi, niin tietäisi mille tilille sen veloittaa tms. Häneen en henk.koht. haluaisi olla missään tekemisissä..Onko kellään kokemusta tälläisesta??

Ihan hirmu paniikki jo nyt, kun säätiedotus sanoi, että huomenna SAATTAA jossain päin Suomea ukkostaa... 8-s Hui hitto, tunnen itseni niin tyhmäksi, kun aikuinen ihminen, ja semmosta pelkään... mutta en osaa olla ollenkaan rennosti jos salamoi ja jytisee.

Nostan hattua niille, jotka menee videokameroidensa kanssa pihalle ihastuksissaan ottamaan "kauniita" kuvia salamoista... ite mieluummin makaisin sikiö-asennos sängyn alla.

Musta tuntuu että olen ihan surkea ja luuseri. Siis tämä tunne tulee erityisesti silloin kun tulee ilmi näitä lapsilukuja ja vanhempien ikiä täällä. Eli tunnen alemmuudentunnetta ja huonoutta esimerkiksi siitä ettei mulla ole lapset vuoden välein tehty kun niitähän pitäisi tähän ikään mennessä olla jo puolen tusinaa. Ja vakituinen työpaikkakin pitäisi jo olla.

Olen onnellinen noista lapsista ja tämä tahti on ollut meille sopiva. mutta ihan hullua et vertaan itteäni johonki itseäni nuorempaan jolla on 3 lasta tai enemmänkin ja tunnen olevani luuseri.

Johtuuko tää kaikki nyt edelleen kolmenkympin kriisistä vai mistä? Miksi tunnen olevani niin huono? Ja kun se tunne tulee vain satunnaisesti. Pääosin olen täysin tyytyväinen elämääni ja olen ylpeä noista meidän nassikoista.

Tämä ei sitten osoita ketään vaan tämä on tälläistä ikiomaa pohdiskelua, miksi tunnen näin.

Onko tämä masennusta vai viiraako mulla jotenkin päästä, kun olen ollut pitkään alamaissa,itkuinen, asiat tuntuu kauheen vaikeilta, stressaan joka ikistä asiaa mitä vaan keksin, ikkunanpesusta alkaen, ihan oikeesti.. välillä taas on päiviä, että kaikki on ihan normaalisti, oikeen ihmettelen itekki, että miten mulla muka on niin saakelin vaikeeta ja vaikki asiat tuntuu vastustavan.

Unettomuus on ollu reilu puoli vuotta nyt seurana, siihen sain lääkkeet vajaa viikko sitten ja niitä kun rupesin syömään,niin tuntuu että kaikki repes nyt käsiin. Yhtään positiivista asiaa en jaksa aatella, kaikki tuntuu vaikeelta, tuntuu että olis parempi ku en olis ollenkaa. Mies koittaa tukee,mut ei hänkää oikee ymmärrä.. olen puhunut lääkärissä, mutta ei ottanu lääkäri minkäänlaista kantaa asiaa, oli ihan ku ei olis kuullu sanaakaan. Voiko tää kuvailisko raju alamäki tässä asiassa johtuu nyt noista nukahtamislääkkeistä, vai pimeneekö vintti nyt ihan tosissaan..

Neuvolassa otan asian puheeks,kun se parin viikon päästä on, ajattelin lähinnä et olisko jollain tietoo nuista lääkkeistä..pitäskö mun lopettaa ne ja olla nukkumatta, vai jatkaa ja kattoo mitä tässä tapahtuu...

kävi näin; yksi hauvavauvoista myytiin pitkään koirasta haaveillulle naiselle. jo alusta nainen kertoi  maksurajoituksistaan, joten osamaksuvaihtoehtoja  pohdittiin. kammosin ajatusta osamaksusta, mutta lupasin sen tietyin ehdoin; jos tahtoo pienellä kuukausierällä, niin käsirahaa tulisi olla puolet koiran hinnasta, eli 400e.  150 erällä riittäisi 300e käsirahaksi.

noh,  aikaa  kului ja luovutushetki tuli. rahaa ei ollut kuin 120e, joten hyväksyin sen ja hyväksyin satasen erätkin. viikon ehti koira olla uudessa kodissa kun tuli esille jo ensimmäisen erän maksamisen vaikeus. joustin eräpäivässäkin. sanoin että on aivan sama  koska ne rahat tullee, kunhan sovittu summa  on kuitenkin joka kuukausi mun tilillä.

sitten alkoi empiminen ja jahkaaminen. sanoin etten voi enempää joustaa, erät on jo pienet, eräpäivät on  viitteelliset, käsiraha paljon sovittua pienempi jne. että mun  on vain oltava varma että saan loppusumman koirastatämän vuoden puolella.

lopulta koko epävarmuus ja empiminen johti siihen, etta hain  koiran tänään takaisin ja palautin käsirahat sekä  40e extraa koiran tarvikkeista.

sanoin kotoota  lähtiessä jotta mie oon niin monta  mahollisuutta antanut nyt, etten varmasti tunne huonoa omaatuntia, että mie olen tehnyt kaiken jo niin helpoksi, etten voi enempää vain joustaa. pohja se on tässäkin kulhossa.

 

vaan kotimatkalla paruin kun pieni lapsi. mie vein kuitenkin liikuntakyvyttömältä ja työttömältä ihmiseltä ehkäpä elämänsä ainoan valopilkun:(

mie tunnen itteni NIIIIN kurjaksi, huonoksi, ahneeksi ja viheliäiseksi ihmiseksi! vaikka tiedän etten tehnyt mitään väärää. mutta  entä Eettisesti...?

mie olin kuitenkin  jo koirien  hintaakin alentanut 700e jotten koskaan ikinä tuntisi itteäni rahastajaksi, mutta että silti voi  olla tällainen olo...

lyhyesti.

joku voi muistaa miten helvettiä mun ed raskaus oli. ja nyt pukkaa tuskanhikeä välillä kun ajattelenkin että tää uusi raskaus olisi samanlainen, vähintään mä kuolen :/

viimeksi ei kuitenkaan ollu taaperoa jaloissa ja sai levähdellä milloin huvitti. mielialakin oli peestä ja nyt en haluais enää parisuhdetta vaarantaa omien oikuttelujan vuoksi jotka oli siis ihan jostain muulta planeetalta. miksihän sitä ei tullu tätä ajatelleeksi aikasemmin :(

vielä on tosi hyvä ja energinen olo, mut viikkoja onkin tosi vähän että parin viikon päästä niitä "voi" alkaa odotteleen.

sekin vielä että kaikki mun 3 raskautta on ollu toisiaan pahempia..en vaan tajuu miten tota edellistä voi pahempi olla...

onko kellään ollu 2 ihan tasan samanlaista raskautta? uskaltaakohan tässä edes toivoa että tää menis ny paremmin.

siis tuleeko siitä jotain viranomaiskuluja maksettavaksi?

sain eilen järkyttävän puhelun, jossa toinen tytöistä itki hysteerisesti ja kertoi heidän  olleen poikaystävänsä kanssa juuri kolarissa. seuraavaksi tämä  sai itkemiseltään sanottua, että he törmäsivät ihmiseen:(

pitkän itkun ja kyselyn ja epäselvän tuherruksen ja  muun päätteeksi saatiin selville, että nämä olivat siis kuorma-autolla  olleet ajossa valtatiellä,  pitkää nähneet jo vastaan polkupyöräilevän miehen, mutta  yhtäkkiä kun  ovat kohdikkain, mies  oli ajanutkin keskiviivalle. olivat yrittäneet väistää, mutta täydestä vauhista  osuivat silti peilillä miestä kasvoihin.

tajuissaan oli kuulema ollut, sormia kyennyt liikuttamaan. tajuissaan oli vielä ambulanssiin nostettu. virkavalta sanoi, ettei näitten pitäisi missään nimessä nyt itseään syyttää tilanteesta, että jos joku sairaskohtaus, huimaus tms on ajanut tämän miehen yhtäkkiä kaistalta toiselle, olisi siihen voinut törmätä kuka tahansa. tämähän ei silti helpota likan oloa, joka itki koko eilispäivän, voi pahoin eikä kyennyt syömään peloltaan ja ahdistukseltaan:( mitään eivät ole saaneet tietää onkoko. mies enää edes hengissä, ja jos on, jääkö nauriiksi.

voin vaan kuvitella sitä tuskaa mitä tyttö käy läpi! itse samanikäisenä  satuin ensimmäisenä tuoreelle kolaripaikalle, jossa rekka oli kaatunut vastapuolen ojaan. kuski itki  ojassa ja mummo makasi  kallo halki asfaltilla. vaikken itse ollut osallisena tapahtumaan millään lailla, muistan edelleen sen pulppuavan  äänen, ja miten veri  muistutti  enempi mannapuuroa kuin leffojen töhnää. muistan vielä ne  tuulessa lepattavat hiukset, harmaan  ihonja vahanukkemaisen asennon,  jossa ei ollut enää mitään inhimillistä.

rukoilkaa enkeleitä  jotta tämä mies  jää henkiin  ja toipuu vammoistaan!

laitoin nyt arkoihin, vaikka ei tää nyt mikään hirmuarka aihe ookkaan.

Näin joku yö taaksepäin unen, jonka lopussa mieheni yhtäkkiä syttyy palamaan ja yritän hädissäni sammuttaa palon kädessäni olevalla juomalla, mutta tuli vain roihahtaa voimakkaammin. Mieheni huutaa ja itse olen peloissani. Unen alku oli tosi lämmin ja mukavakin.

 

Osaisko joku hieman valottaa mitä toi elävältä palaminen vois merkitä? unikirjasta ei ollu hyötyä.