Syksyni on ollut kamalan rankka... Nyt eilen ultraan mennessä joten hajosin ja avauduinki vähän... onneksi kaikki on päättynyt hyvin. Tänään neuvolassa sanoin kaiken olevan ok. Mutta jotenkin nyt ku kaikki päättyi hyvin jne. Ja sain vähän avauduttua. Mut nyt tunnen itseni lopen uupuneeksi ahistuneeksi. Jotenki tuntuu että en jaksa töihinkään mennä... onko väärin pyytää esim. Saikkua tjn. Että saisin taas itteni tasapainoon. Aiemmin työ on ollut pakopaikka missä on voinut unohtaa murheet. Mutta.. entiiä.

Hei! 

Pitkään en ole kirjoitellut mitään.. Kun perheeseemme syntyi toinen lapsi, tyttö, on ollut kyllä kiireistä ja kaikenlaista tapahtunut. 

Viimeisin asia on juuri tuo patti, jonka eilen aamulla vatsalihaksia tehdessä huomasin. Ihmettelin kipua kylkiluiden kohdalla ja aloin tunnustelemaan ihoa rintani alapuolelta, kylkiluiden päältä.. kauhukseni löysin patin, joka on aika iso. 

Sain samalle päivälle yksityiselle lääkärille ajan, joka tunnusteltuaan totesi patin olevan rasvaa, rasvapatti, joka on tulehtunut. Kertoi, että patti kasvaa, kun sitä koskettelee. Ja että se voidaan poistaa, jos se alkaa vaivaamaan. Kyseli kaikenlaista, olenko laihtunut, jumppaanko, satuttanut itseni jne. Oli kuitenkin suhteellisen varma, että kyseessä on rasvapatti.

Sitten.. Halusi kuitenkin ottaa neulalla näytteen. Näytteen ottaminen sattui aika paljon ja sen jälkeenkin sattui.. Vieläkin on hieman herkkä. 

Tähän iltaan saakka oli aika hyvä mieli.. kunnes aloin miettimään tosissaan, minkä takia hän halusi ottaa näytteen. Kun hän ei ensin meinannut löytää oikeita tarvikkeita näytteen ottamiseen, hän vaikutti hieman hätääntyneeltä. Sanoi, että jos niitä ei löydy, näyte voidaan ottaa myöhemminkin.. Mutta miksi? Jos hän oli niin varma, että se on rasvapatti, miksi otti näytteen??

Mitä enemmin mietin, sitä enemmin pelkään.. Olen vielä melko nuori 22 v ja minulla on kohta 3 v poika ja 10 kk tyttö. Oma terveys on saanut lasten saamisen jälkeen aivan uuden merkityksen... Miten pelottava ja kamala ajatus onkaan, että en saisi nähdäkään lasteni kasvavan aikuisiksi ja olla heidän tukenaan mahdollisimman pitkään.. 

Onko kellään muulla kokemuksia rasvapateista? Voisiko tämä minun patti olla se, niin kuin lääkäri sanoi, vaikka hän halusikin ottaa näytteen?

rakas isosisko on tällä hetkellä leikattavana meilahden sairaalassa..syöpäleillaus..enempää en voi tässä vaiheessa sanoa..itkua ja pahaa oloa =(

Täällä ollaan nyt jännän äärellä...Rakas isosisko lähtee klo:6.00 leikkaus saliin,meilahessa leikkoovat kummatkin syövät pois(eli kaksi eri syöpää) sekä ne 8/24 imusolmukkeesta mitkä ovat saaneet syöpäsoluja....Onneks tää taoahtuu tähystämäällä,toisin kuin omassa sairaalassa sanottu.Nyt ehket valvotaan tää yö..ja vanha sanonta pitää pelätään pahinta toivotaan parasta ♥♥♥nyt en muuta toivo kuin paljon enkeleitä sinne isosiskon luo jotka siitä pitää huolen..tuntuu niin vähäiseltä tässä vaiheessa omat huolet =(♥

mieheni on hyvä mies.  huolehtiva perheenisä ja huomioon ottava  aviomies. mutta humalassa vaimoaan julkisesti nöyryyttävä ja alistava, muita pilkkaava rähinöitsijä, jolta katoaa kaikki käytöstavat.

hän tiedostaa ongelmansa ja on kotikonstein yrittänyt demoninsa taltuttaa. pitkään menikin hyvin. oli lähes vuoden juomatta muuta kuin alkoholitonta olutta ja satunnaisesti ykköstä. mutta sitten karkasi mopo käsistä taas.  lupauksia hoitoon hakeutumisesta on tullut, halu päästä kuiville on kova, mutta sitä avun hakemista ei ole uskaltanut kuitenkaan tehdä.  oma häpeä siirretään aina ensiviikolle tai ensikuulle.   ei koskaan huomiselle, tai tähän hetkeen.

nyt on se tilanne, että jouduin eilen laittamaan ukaasin, että ellei tänään ole soittanut työterveyslääkärille/ ilmoittanut itseään aa-klinikalle, ei mulle jää muuta vaihtoehtoa kuin eropaperien jättäminen.

sydän on niin totaalisen särki.  eroa en haluaisi tehdä, sillä ketään en ole koskaan niin paljon rakastanut kuin miestäni, eikä se rakkaus ole mihinkään kadonnut. mieheni vain katoaa juomisensa myötä ja muuttuu aivan toiseksi. ja sitä ihmistä en halua nähdä enää koskaan.

vielä eilen tuli humalaisia syytöksiä ja ehtojen saneluja, että hän hakeutuu hoitoon vain jos mie teen vastineeksi jotain.  menetän viimeisetkin ihmisarvon rippeeni ja oikeuteni.  mie olen niin särki ja hajalla juuri nyt, etten todellakaan tiedä kuinka päin pitäisi olla.   oon niin pitkään ollut varpaillani ja joutunut mieheni humalaisen marttyyrimaisen ja sympatiahaun kohteeksi, että tuntuu ettei miulla ole mitään oikeutta olla rikki hänen käytöksestään.  tiedän, että enää ei riitä en mieheni hakeaa apua itselleen, vaan miun pitää saada sitä myös. sillä kaiken sen henkisen väkivallan alle liiskaantuminen hänen juodessaan, on jättänyt jälkensä myös minnuun, enkä tiedä kelle sitä purkaisin. niin monen julkisen nöyryytyksen jälkeen olen vielä vähemmän kehdannut kellekkään tutullemme/ystävällemme ottaa asiaa enää puheeksi.

voi itku...

Synnytyksestä on tosiaan 6kk jo vierähtänyt ja seksiä on mieheni kanssa harrastettu mutta seksi ei ole oikein nautinnollista vaan vähän kivuliasta, semmoista jomotusta kohdussa ja munasarjoissa. Olen ihan ymmälläni ja turhautunut kun joka kerta on tämmöistä tullut. Mistä tämä voisi johtua?

Heippa kaikille,

72-vuotias isäni sai viikko sitten niin vakavan sydänkohtauksen, että hän ei ole sen jälkeen tullut tajuihinsa. Saattohoito aloitettiin eilen.

Olen poissa töistä (yläkoulun opettaja) tämän viikon, mutta maanantaina yritän palailla töihin. Mikä olisi fiksuin tapa kertoa asiasta työpaikalla?

Yritän pukeutua tummiin, mutta mitä muuta? Tuntuu, että kun isä oli niin tärkeä ihminen, jokaisen ryhmän 1.tunti pitäisi aloittaa kertomalla tästä. Vai kertoisiko kaikille maanantain ryhmille ja luottaisi siihen, että oppilaat vievät asiaa eteenpäin kavereilleen?

Voihan olla, että monella tunnilla minulta tulee itku ja oppilaat saavat siten tietää. Ajattelin kertoa asiasta myös vanhempainillassa: kun yleisen osuuden jälkeen tulee luokanvalvojan tuokio.

Taas oli IS:ssä juttua siitä, miten mies huijattiin isäksi http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288760216078.html

toivottavasti linkitys ei nyt kaada tätä keskusteluaihetta...  mutta anyway.  mitä ajatuksia teissä herättää kyseinen tempaus?   kyseessä kun ei siis ole mikään vahinkoraskaus, vaan röyhkeä miehen hyväksikäyttö siitosorina ja mahdollisesti lompakkona.  se, että nainen hankkiutuu raskaaksi valheellisin keinoin, esimerkiksi väittäen syövänsä pillereitä tms. ja tekee tällöin miehestä tahtomattaan isän.  mies, joka ei halua isäksi, mutta joka pahimmassa tapauksessa on silti naisen petoksen vuoksi elatusvelvollinen seuraavat 18v saamatta välttämättä mitään oikeuksia omaan lapseensa.   tiedän tällaisen tapauksen läheltäkin seuranneena, ja miehellä oli näitä "huijauslapsia" kohtaan hyvin ristiriitaiset tunteet. kun oli lapsirakas mies, mutta oli kokenut että lapsikiintiö on jo täynnä.  sitten sellainen ei-niin-vakava-suhde muuttuukin kertaheitolla kun nainen lopettaa pillerit sanomatta mitään ja raskauduttuaan myöntää ettei edes isää lapsilleen halunnutkaan.  velvollisuuden tuntoinen mies maksaa elatukset ja yrittää luoda isäsuhdetta lapsiinsa, joita katsoessaan kokee silti vain petoksen hetket uudestaan.

näissäkin, lapsen harteille on lyöty vahva leima. kun toinen vanhemmista on huijattu ja toinen väärillä keinoin halunnut.

kyllä sapettaa, että vaikka kuinka naisten oikeuksista puhutaan, niin isän oikeudet unohdetaan aivan totaalisesti ja tällaisia pahemman luokan hyväksikäyttöjä tapahtuu:/

http://purkkaatukassa.blogspot.fi/2014/08/naisten-oikeudet-on-niin-so-last-season.html

jälleen linkki.  mutta tuolla lisää vertauskuvaa siitä, miten naisten oikeudet tarpoo ihan eri tasolla kuin miesten oikeudet.  naiset häviävät työelämässä ja talousasemissa, mutta miehet poljetaan lapsiasioissa.   kylmää!

Minä katson heitä minusta tulleita ja lupaan, ei ole rakkautta joka heidän ylitseen kävelisi, ei vihaa joka heihin asti ylettyisi, ei epätoivoa jonka alle he jäisivät. Katson heitä, kaiken tarkoitusta, enkä katsettani käännä koskaan.

elikkäs asuimme noin 6 vuotta sitten rivitalossa,ja naapurinamme oli oikein mukava vanhahko naisihminen,harmi vaan vähän liikaa alkoon menevä.

noh,tää nainen möi silloin meille veneensä halvalla,koska ei sitä tarvinnut,ja ilmeisesti oli rahapula. ja hän oli selvinpäin silloin kun kaupat tekivät mieheni kanssa.  jonkun ajan päästä hän kysyi minulta,että tarvisinko kampauspöytää,koska se vie hänen asunnostaan liikaa tilaa. tarjouduin maksamaan,mutta hän ei halunnut rahaa,ja sanoin että ilmoittelee kunhan pöydän voi hakea.

noh,nyt viikonloppuna tää nainen pommitti minua viesteillä,että hän oli nyt tajunnut että se vene on paljon arvokkaampi,millä sen meille möi,että meillä pittää maksaa hälle 500-600euroa tai palauttaa vene, en ehtinyt vastata tähän viestiin mitään kun hän laittoi että kun hän oli kiireessä tyhjentänyt kampauspöytää,koska olin kuulemma hoputtanut (ja oikeasti en oo ollut lähimaillakaan kun on tyhjentänyt sen) niin oli laittanut roskiin jonkun avaimen,ja uus sarjoittaminen maksanut 6000e. (eikä tosiaan tästäkään hommasta puhunut mitään kun olimme vielä naapureita) laitoin hälle asiallisesti viestiä,että miettii rauhassa että miten ne asiat meni jne... niin tältä tuli viesti että maksakaa hälle 5000e tai käräjillä tavataan! ja tästä on tosiaankin toi melkein 6 vuotta aikaa. voiko hän oikeesti viedä asian käräjille? vai pitääkö meillä maksaa?  yritin hälle soittaa että vois voitu puhua asioista,mutta ei hän vastannu puhelimeen. mies oli sitä mieltä,että hällä on vaan rahat loppunu eikä saa viinaa,niin yrittää meitä nyt noin kiristää :( ja tätä naista ei olla nähty 4 vuoteen! ääh,ku tuli todella sekavaa tekstiä,mutta toivottavasti joku ymmärtää.

Tänään on sellainen päivä, että tekee mieli vain itkeä peiton alla. Eilinen ilta meni miehen kanssa riidellessä. Ja vaikka tuo on kovin häpeissään ja anteeksi pyydellyt moneen kertaan, oli silti kovin rusentunut olo aamulla kun heräsi. Mietin miten sydänparka voi kaikesta aina vain toipua.  No aamulla sitten ensimmäinen mitä puhelimesta näin, oli viesti lapsuuden ystävältäni, jossa tuo ihmetteli miten kehtaan esittää viatonta ja hänen ystäväänsä, kun hän kumminkin tietää miten oon puukottanut häntä selkään.

Olen jo muutaman vuoden seurannut hänen masennustaan ja yrittänyt kaikin tavoin tukea. Viimeisen vuoden ajan tämän jutut on alkaneet vaan saada aivan uusia neuroottisia piirteitä, kuten epäilyjä siitä, miten hänen äitinsä yrittäisi myrkyttää hänet, ystävät huumata hänet, ja entiset työkaverit vainoaisivat häntä. Viimeisimpien tarinoiden mukaan joku murtautuu hänen asuntoonsa vain kirjoittaakseen hänen kirjojensa sivuille vihaavansa tätä.  Olen yrittänyt kuunnella näitä juttuja neutraalisti, lähtemättä niihin mukaan, mutta tyrmäämättä täysin, jotta hän säilyttäisi luottamuksensa muhun ja vaivihkaa yrittänyt saada häntä hakemaan apua. Ymmärrän, että nyt vain napsahti hänen kirveensä mun kohdalleni, ja on yksinomaan hänen sairaudensa syytä, että tuo uskoo nyt mun jollain tapaa häntä myöskin piinanneen (ei ole kyllä kysyttäessä nyt vastannut, että millä muotoa olen häntä selkään puukottanut...).

Mutta mitä hittoa tässä voi tehdä muuta kuin itkeä?? Haluaisin kovin vielä pysyä hänen rinnallaan, koska niin vanhoja lapsuudenystäviä harvemmin enää on, mutta ei tuo ole se sama ihminen enää. Ja millä hemmetillä hoitoon saa ihmisen, jolle ei ole mitään skitsofreniaa vielä todettukkaan? Hänen perheelleen on turha lähtä asiasta puhumaan, äitinsä on ihan yhtälailla kuuppa sekaisin hänkin:(  saapui vanhempieni ovelle housut kusesta märkänä itkemään MEIDÄN kymmenen vuotta sitten kuollutta koiraa ja vaeltelee vanhempieni tontilla milloin minkäkin ruusupuskan kanssa.

mielestäni on julmaa jättää sairas ystävä oman onnensa nojaan, mutta jos hän vakavissaan uskoo mun esimerkiksi yrittävän salamurhata hänet, niin minkä mie voin tehä?

monasti olen täällä kironnutkin, miten mies on äärimmäisen mustasukkainen tapaus.  vuodenvaihteessa meinasi erokin tulla siitä syystä. se on kausittaista, mutta aina tuo on aiemmin nostanu päätänsä, jonka jälkeen helvetti on revennyt.

viime keväänä käytiin pariterapiassa jossa opittiin kommunikoimaan jälleen toisillemme.  saatiin monet asiat selvitettyä ja suhde heräsi uuteen kukoistukseen.

koska tuon mustasukkasuuden vuoksi olin jo ehtinyt kaikki miespuoliset ystävät pistämään jäihin, ja jokainen työlounaskin työkaverin kanssa aiheutti mekkalaa, toivoin aina että joku päivä miehellä olisi se naispuolinen työkaveri.  että tuo kykenisi itse näkemään että suhde voi olla ihan ammatillinen ja kaveruuteen perustuva, ja sen kanssa voi tehdä töitä ja käydä lounastamassa ilman että siinä olisi mitään seksuaalista. toivoin myös monasti, että hällä olisi joskus niin läheinen naispuolinen ystäväkin, että tämän näiden puhelinkeskustelusta mie voisin vähän näpäyttää, että pitäisiköhän munkin ruveta mustasukkaiseksi, you know:)?

No, nyt näin on, ja mie olen monasti ollut tän naispuolisen duunikaverin puolellakin jos mies on harkinnu sille potkujen antamista. Ja kun tämän naispuolisen ystävän mies rupesi mustasukkaiseksi rouvastaan ja väitti mieheni häntä iskeneen, mie nauroin vain, miten maailma voi olla sekaisin!  ikään kuin kaikki miehen ja naisen välillä tapahtuva olisi aina juuri sitä seksuaalista.

no, äskettäin toinen tytöistä soitti ja kysyi kuin ohimennen että eikö minnuu yhtään haittaa sitten että tuo on niin hyvää pataa työkaverinsa kanssa että on kutsunut meillekkin kylään, vaikka mulla ei ollut omien työkavereiden kanssa edes lupaa vastata puhelimeen työajan ulkopuolella. Ja että tuo soittelee sen toisen naisen kanssa ja on hyvää pataa, kun taas mie pistin omat kaverisuhteeni poikki kun yhteyttä ei voinut pitää ilman riitoja.

ei minnuu ole haitannut eikä vaivannut, mutta tuo kysymys itsessään rupesi nyt vaivaamaan. mielestäni aloin juuri  saamaan pointtiani vasta perille monen vuoden jälkeen, sillä nyt kun mies on tekemisissä muiden naisten kanssa, niin se on alkanut hahmottaa niitä tilanteita, joissa se teki väärin epäillessään mua. mutta nyt mua kiusaa ajatus siitä, että MUUT luulevat mieheni nyt vetelevän vispiläkauppaa muiden kanssa kun mamma hoitaa kakaroita kotona:/ ajatus siitä loukkaa suunnattomasti, enkä nyt tahdo siitä päästä millään eroon. vielä vähemmän haluan asiasta miehelle mainita, sillä tiedän, että sen ratkaisu asiaan olisi välirikko naispuolisen ystävänsä kanssa ja kenkää naisapparilleen, ja se on tilanne jota vähiten haluan, sillä muutoin lopputulos on sama kuin hänen mustasukkaisuuskohtauksissaan on mulle ollut.

lapsen isäehdokas on taas ottanut yhteyttä lv:jaan ja haluaa kuulemma tunnustaa isyytensä. Hän ei ole koskaan kysynyt yhtään mitään minulta tästä lapsesta ja on eromme jälkeen todennut viestillä että minä olen ainoa joka lapsen halusi. Aiemmin kun hän yritti tunnustaa niin olen kieltänyt isyyden selvittämisen koska en pysty luottamaan kyseiseen henkilöön ja mielestäni lapsi saa itse päättää sitten kun asiasta ymmärtää haluaako tavata isäänsä vai ei. Ja tähän päätökseen on vaikuttanut moni asia. Nyt joudun menemään keskustelemaan tämän kyseisen miehen kanssa valvojan luokse ja en tosiaan tiedä mitä sanoisin. Erosimme sen jälkeen kun kerroin olevani raskaana. Ja siis nyt tuntuu lähinnä siltä että mies haluaa tehdä vain kiusaa, kyllä nyt voi sitten haluta isäksi kun muksu on syntynyt terveenä ja kaikki ostettu valmiiksi, mutta kauan hän sitten jaksaa olla "isä" Lapsellani on hyvä ja rakastava koti, enkä todellakaan halua että kukaan tulee rikkomaan sitä.. Sanoin valvojalle aikoja sitten että jos mies ei itse voi minulle edes viestiä lähettää niin en voi myöskään tietää mitä hän haluaa. Pystyykö mies "viemään" minulta vanhempainvapaat tms? Mielestäni 11kk on vähän turhan pitkä aika "unohtaa" oma lapsi. Niin kyllästyny tällaiseen pelleilyyn..:(

Mietin illalla miksi on ollut niin paha mieli ja hermot kireällä tässä muutamana päivänä.

Löysin syyn. Kuin salama kirkkaalta taivaalta valaistui, että viimeksi tällä samaisella raskausviikolla ei neuvolassa löytynyt sydänääniä ja neuvolalääkäriltä tuli pahin tuomio minkä kohdata voi. Sikiöltä ei löydy sykettä ultrallakaan.

Viimeksi tämä päivämäärä oli 12.11.2012. Siitä pari päivää myöhemmin meidän kolmas poika syntyi.

Ja nyt mä olen taas rv 18+5 menossa neuvolalääkärille. Taas se sama huone odottaa mua...

Tää ahdistus on jotain ihan järkyttävää :(

Vaikka eilenkin olin tuntevinani potkun, ei se helpota oloa yhtään. Vaikka sydän sykkisi nyt, kauanko se jaksaa sykkiä...

Eli meillä on sellainen tilanne. Mies on mielestäni ja monen ystävän mielestä vaikeasti masentunut. Suuttuu herkästi, jolloin hutaa, haukkuu mut ja sanoo haluavansa erota. Joka kerta toteaa myös että olen niin ärsyttävä ämmä ettei halua minua nähdä.
Aina hän on ollut äkkipikainen. Ei koskaan ole fyysisesti kehenkään käynyt käsiksi tms.
Tätä on jatkunut vasta muutaman viikon ja en itse todellakaan halua eroa koska olen sitä mieltä että masennus ei ole syy eroon. Masennuksen minulle vahvistaa hänen puheet kuolemasta muutaman vuoden päästä. Chronin tauti hänellä on ja hänet on leikattu sen takia moneen otteeseen. Sen takia masennusta en edes ihmettele. Viime viikolla nämä puheet loppuivat. Hän sanoi ettei halua erota ja käytiin yhdessä ostamassa minulle tuleviksi 30-v lahjaksi Sormus. Tiedän että hänellä meni puolet rahoista siihen. Eilen mies räjähti taas kun poika rupesi väsyneenä kiukkuamaan. Ei tullut viereen nukkumaan Ja on edelleen eron kannalla. En oikeasti tiedä mitä tehdä enään.
Talon remontit on kesken Ja Kaikki muutenkin sekaisin

Anteeks kun tänne kirjottelen, mutta ei mulla ole muutakaan. Ei isää, äitiä tai kavereita. Mun veli vihaa mua, varmaan koska mun isä (meillä on eri isät) on tehny hänelle ja mun siskopuolelle joskus kymmenen vuotta sitten kamalia asioita. Ainakin näin mulle kerrotaan ja kai se on totta kun hän on on muakin kohtaan ollut henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Kun on vielä narsistikin. Nyt mun äiti, joka on ollu mulle aina se turva, niin hänkin on pettänyt mun luottamuksen. Hän on 59 ja hänen mies 27-28 vuotias. Uskon et käyttää mun äitiä vaan Oleskelulupaa varten. Tää mies on kertonut musta ihan hirveän törkeitä salaisuuksia ja keksittyjä juttuja muille miehille. Mun äiti ei usko. Ja vielä näin juuri itse lapsen saaneena 16-vuotiaana, mun mielestä mun äidin pitäis tukea mua. Mulla on kyllä hyvä mies, joka tukee kaikessa. Mutta ei ketään muuta. Mun äiti ei voi edes tulla katsomaan omaa lapsenlastaan jos mun mies on mukana. Tulee paha mieli mun lapsen puolesta. Jos hän tulevaisuudes ihmettelee miks iskä ja mummi ei voi tavata. Miks mummi vihaa isää. Ja mun äiti ei tunnu tuntevan mitään empatiaa mua kohtaan kun itken. Mun veli huutaa mulle ilman syytä. Oikeasti. Siis sillä on ihan joku todettu mielisairaus ja huutaa mulle vaik mikä ilkeyksiä. 30 vuotias mies. Huutaa vaikka et mä oon läski ja mulla on ollut anoreksia bulimia ja mun äiti vähät välittää. Mua vihataan mun isän takia. Ja kun mulla ei ole yhtään kaveria, enkä ikinä sellaista sakkaan. Mulla on niin huono itsetunto, etten uskalla kaveerata kenenkään kanssa. Jos olis edes joku jonka kanssa puhua. Neuvolalle en kerro. En halua että mun kykyä suoriutua äitinä aletaan epäillä. Kaikki menee siltä osin hyvin, en itke vauvan lähellä ja laitan aina vauvan tarpeet edelle. Eihän mulla ole muutakaan niin vauva on mulle erityisen tärkee. Mut oon vaan niin yksin. Etten tiedä mitä tehdä. En nyt edes tiedä miks tänne kirjoitan. Mutta kun oma perhe hylkää ja muuta ei oo niin kyllä se sattuu. Ja oksettaa että se mies (joka on kaikkia mun sisaruksia nuorempi) elelee vaan siellä mun äidin rahoilla ostelee tupakkia ja kertoo mun äidistä makkari juttuja muille miehille. Mun miehellä on kyllä ihanat siskot ja näin. Mutta olen liian ujo. En tykkää et oon tarpeeksi hyvä heidän seuraan. Mitä mun pitäis tehdä et voisin itse parantaa tilannetta? Tää kuulostaa ehkä pikku jutulta, mutta tässä on niin paljon muutakin mitä en edes jaksa kirjoittaa. Tää on vaan murto-osa kaikesta. Tarvitsisin tukea mutten tiedä mistä saisin.

Kun meidän rakastakin rakkaampi Riepuliina syntyi heinäkuussa, oltiin myö onnemme kukkuloilla. työterveyslääkärin pelotteluista huolimatta meille syntyi terve ja kaunis tyttö, luojan pikku ihme:)

en tiedä painoiko minnuu jo silloin huono omatunto, vai kiinnitinkö muutoin vain huomiota meidän pikkuisen surumielisyyteen, mutta siis perusilmeenä hällä hirmu usein sellainen sydäntä repivä murheellinen ilme.  vähän niinkuin hylätyllä koiranpennulla.  oon yrittänyt järkeistää, että vastahan tuo on nyt oppimassa hymyn taitoja,  ja sitä saisi piru vie harrastaa enempi, koska hällä on maailman kaunein hymy 3

se mitä tässä kuitenkin itseäni soimaan, oli pikkurinsessan alkuhetket.  sillä vaikka tuo oli toivottu ja odotettu, niin sain tietää raskaudestani aikana, jolloin koko elämäni oli enemmän tai vähemmän hajalla. miehen kanssa meni huonosti, perhe-elämä painoi niskaan, töissä kusi kaikki ja halusin vain ottaa ja karata teille tietämättömille toviksi unohtamaan kaiken. raskaus oli silloin viimeisin asia mistä olisin jaksanut sillä haavaa kantaa huolta. minnuu ahisti ja pelotti, hetki oli totaalisen väärä vaikka lapsi toivottu olikin. eikä asiaa parantanut työterveyslääkärin möläytys siitä, miten oli onnistunut pilaamaan jo syntymättömän lapseni terveyden torjunta-aineilla.

mie en uskaltanut nauttia raskaudesta lainkaan. pelkäsin vain ja stressasin.  ja mieheni oli ihan varma etten halunnut lasta lainkaan, joskus riidellessämme puhui abortistakin, vaikkei meistä kumpikaan sitä koskaan edes vaihtoehtoina pitäneet.  olihan lapsi kuitenkin toivottu.

sinä päivänä kun olin alkanut vuotamaan verta ja lääkärit puhuivat keskenmenosta, olin varma että miulta otettiin pois se, josta en ollut osannut iloita.   kun ultrassa kuitenkin näkyi sykkivä sydän, mie ekaa kertaa olin itkenyt ilosta ja onnesta. kun np-ultrassakin vielä todettiin kaiken nättävän normaalilta, uskaltauduin vasta nauttimaan tulevasta vauvasta. stressi helpottui, en ollutkaan pilannut syntymätöntä lastani.

 

nyt silti soimaan itseäni siitä, mikä suhtautumiseni oli raskauteeni silloin alussa.  kun tyttäreni niillä surusilmillä minnuu kattoo, niin tunnen piston sydämessä. vaikka tiedän ettei niin ole, pelkään hänen tuntevan olevansa ei-toivottu. ei-rakastettu.  vaikka niin ei todellakaan ole.

voi mammat!  iskostakaa mun päähäni se, että on vain sattuman kauppaa että vauvani hallitsee surumielisen katseen, ja mie huomaan sen vain siksi, että poden huonoa omaatuntoa.   sanokaa ettei mun tarttisi edes potea sitä!   enhän mie ollut koskaan lastani edes abortoimassa, vaan huonoimmallakin hetkellä tiesin, että kun sen aika tulee, tulen rakastamaan lastani aivan yhtä julmettoman paljon, oli se sitten millaisissa olosuhteissa tahansa alkunsa saanut.  kaiken lisäksi myö saatiin miehen kanssa keväällä asiat selvitettyä ja suhde uuteen kukoistukseen,  eli lapsen syntymähetkellä ei todellakaan edes ollut enää mitään epäselvyyttä mistään, vaan olimme yksi onnellinen perhe odottamassa innolla uutta tulokasta syliimme.

Tää tuntuu niin väärältä!! Maksan elatustukea yhdestä lapsestani, joka asuu luonamme joka toinen viikko. Vain siksi, että osoitteensa on isän luona. En ole huhtikuun jälkeen pystynyt maksamaan ja vapautusta olen hakenut huhti- ja toukokuulta kun olin työtön. Vaan ei kesälläkään ole jäänyt varaa maksaa. Yksi soskuun täti fiksuna neuvoi mua jättää maksamatta että saa isä kelan kautta sen rahan haettua sitten jne. No fn sitten tyhmänä tajunnut hoitaa näitä asioita ja nyt on velat laitettu vireille ulosmaksuun ja tässä pitäis kait ylimääräiseksi tonnikaloja yhtäkkiä äitiyslomalla muuttua. :( Äsken soitin ulosottomiehelle ja tietenki aloin itkemään kesken puhelun. Ei sillä jos se lapsen isä olis hoitanut joitain maksuja tms että pystyis luottamaan että lapsella on tarvittavat vehkeet ja harrastukset maksetaan ja harrastuksen vermeet... Tai vakuutukset yms kyllä te tiedätte. Mut ei, oon edelleen maksellut kaikki niinku aina ja samalla kerryttävät tota elarivelkaa niskaan... Mitä mä teen?! Kadun niin paljon sitä päivää kun päästin pojan kirjoille isänsä luo ( että isäkin saisi yh-tukea jne) ja kirjoitin nimen elatussopomukseen... Ei auta katuminen mitään.. Mut tässä se seisoo suoraan silmien alla... Maksukehoitus.. Vireilletuloilmoitus... Ja anteeksi kaikki yhes pötkös nääs ku puhelimella kirjoittelee hän.

Oli sitten kyse parisuhteesta, lapsista tai kodinhoidosta niin miksi tässä yhteiskunnassa on niiiin pirun vaikea saada apua??

Yritin saada apua paskaan parisuhteeseeni ja ajan sanottiin menevän kuukausien päähän. Juu emme ole eroamassa hetkessä mutta olen myös aika loppu jo, tuskin kukaan pyytää apua ensimmäisestä alamäen nähtyään, minä ainakin pyydän apua vasta kun alamäkeä on jo kestänyt hetken, odottelen ensin jos asiat hoituisivat itsekseen. Ei kannata siis. Parissa muussa paikassa olisi pitänyt soittaa apua, enkä edes ymmärtänyt tarkalleen mihinkä numeroon. Kamala mielestäni soittaa"hei mulla menee huonosti, saisko täältä apua??". Mieluummin laitan s.postia, miksi sitä ei ole melkein missään, siis 2000-luvulla vielä soitellaan ja soitellaan. Mulla ainakin on iso kynnys soittaa tollasesta.

Muutenkin oman perheen kanssa kaikki on vaikeaa.. En jaksa... Onko oman perheen kanssa pakko väkisin aina yrittää tulla toimeen siis en vittu ymmärrä? Se on perhe mutta jos se tuottaa vaan mielipahaa kaikille niin MIKSI MIKSI MIKSI? Kun en edes voi luottaa että he ovat aina auttamassa jos muut jättää. Omat ystäväni ovat ainakin paljon luotettavampia ja muutenkin normaalempia kuin ihan eri planeetalla olevat vanhempani ja yksi siskoistani. Ihan oikeasti olen niin täynnä tätä. Olen varmasti adoptoitu, marsista. Omat vanhempani ovat kamalia vaikka väittävät tekevänsä kaikkensa puolestani jne jne perussettiä.. Sanovatko kaikki vanhemmat noin vaan koska niin kuuluu sanoa ja etten voi loukkaantua heille yms? He ovat vanhoja, joten heitä pitäisi ymmärtää, joka asiassa, typerässäkin.. Entä jos sukset menee kokoajan ristiin niiin annanko vaan olla, koska he ovat vanhoja??En jaksa.


Elämäni on täynnä paskoja suhteita, jotenkin vedän niitä puoleeni, olen niin paska.. En tule nykyään kenenkään kanssa toimeen.. Tottakai se laittaa miettimään olenko niin hirveä ihminen etten tule kenenkään kanssa toimeen... Mikä vittu minua vaivaa? Olen herkkä, mutten mielestäni liian herkkä. Sanon herkästi ihmisille takaisin mutten myöskään pillitä jos minulle sanotaan, ellei nyt sanota täysin loukatakseen jotain arkaa. Enkä sano itse takaisin siis loukatakseni vaan lähinnä korjatakseni jonkun jutun tai vaan siis puolustaakseni. Menee hermo kun aina saa kaiken vääntää rautalangasta ja kukaan ei tunnut ymmärtävän minua eivätkä he edes halua. Ketään ei oikeasti kiinnosta vaikka kuolisin. Hautajaisenikin menisi vanhempieni siihen "oho, unohtu kun ollaan vanhoja heheheh" osioon.


Tuon puolisonkin kanssa menee hermo kokoajan. Pelkästään se, että pyydän puolisoani tekemään kotityöt, on kuulemma nalkutusta, hän tekee niin typeriä juttuja etten jaksa näitä paskanaamoja ympärilläni. Siis tiskejä ei viedä koskaan olkkarista keittiöön, omia pyykkejä ei laiteta kaappiin vaan ne ovat vessassa viikattuna ja menevät siitä suoraan käyttöön, siitä koneeseen ja taas sama jatkuu, kaappiin ne päätyy harvoin. Tyhjät ruokapaketit jää pöydälle-ei roskiin, roskat viedään max kerran viikossa, kenkiä ei laiteta ikinä kenkätelineeseen, sänkyä mies ei ole pedannut koskaan, leluja ei kerätä leluhyllyihin vaikka siksi ne ostin, helottamaan elämää, jne jne jne.......... En ole täydellinen mutten kyllä noin avuton paska että samasta asiasta saa sanoa 10000000000 kertaa eikä silti auta, ja se, että minua ainakin kiinnostaa minulle rakkaiden ihmisten asiat, minä haluan auttaa ja olla tukena, enkä vedä huumoria sinne minne se ei vittu kuulu.... Sillä ei pyydetä anteeksi isoja asioita.


Olipa kyllä ihana ja imartelevaa kun äitini oli sanonut siskolleni jonka kanssa olen riidellyt ja loukkaantunut ihan aiheesta mielestäni, että minulla on joku kamala trauma ja käyn terapiassa ja syön lääkkeitä koska olen niin katkera ihminen. niin. täyttä paskaa kaikki, en käy enkä syö eli äidilläni oli vain tarve selitellä minun kamalaa käytöstäni sillä että olen muka pipipää, että ilman tätä selitystä olisin ollut vaan käsittämättömän hullu joten minusta piti valehdella! WHAT?? minä aiheutan katkeruuden juu.. se, että ihmiset ympärilläni kohtelevat minua huonosti, siis rakkaat ihmiset nimenomaan, ja eivät kuuntele minua ja unohtelevat minulle tärkeitä asioita jne ja vähättelevät kaikkea sekä laittavat meidän sisarukset selkeään paremmuusjärjestykseen, sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa että olen katkeroitunut. Ja miksi en saisi olla katkera. Niin kauan kuin asiat päässäni ovat selvittämättä, en voi antaa olla, en vaan osaa vaikka yritän. ja se ettei kukaan kuuntele tai ota vakavasti niin saa kaiken jatkumaan. En jaska. Muutenkin vanhempani painostavat minua kokoajan tekemään sovun siskoni kanssa mutta siis vain minun, minä olen kaiken syypää. Eikö riitaan tarvitse aina kaksi. Olen niin täynnä tätä. Meillä menee siskonikin kanssa kokoajan sukset ristiin ja nyt meni riitakin ihan yli niin heti minussa on vika ja kaikki haluavat minun sopivan ja lopettavan kaiken. Eipä siskonikaan mitään tee sen eteen että olisimme väleissä! Minä siis pilaan kaiken? Siskoni sanoi minulle loukkaavia asioita, viimeisen kerran sanon minä joten laitoin pisteen touhulle ja näin kävi. Tiedän että sama jatkuisi vaan joten miksi pitää heti pyydellä anteeksi vaan koska on perhettä..? Ei kuitenkaan käyttäydytä niin. Kamalaa tuo painostus. Tulee tosi paha mieli.


En kohta jaksa vittu edes elämää. Katselin jo puolisolle omaa asuntoa mutten saanut sitä, meillä kun ei ole varaa kahteen isoon normaaliin asuntoon ja tuo oli todella halpa. Mutta jos ei toista yhtä halpaa tule (ei tule) niin joudun minäkin muuttamaan lasten kanssa johonkin pieneen koppiin tästä ihanasta asunnosta mutta missä me vaan riidellään kotitöistä, joihin liittyy siis kaikkea muutakin. Siihen päälle vanhempieni sekoilu ja siskoni paapominen.. Kukaan ei edes huomaisi vaikka kuolisin. Juuri nyt.

Kaikki tuntuu turhalta ja aina väsyttää. Tekisi mieli vaan makoilla ja nukkua. Jopa lapsen kanssa touhuuminen välillä ahdistaa. Keskiviikkona olisi neuvola, uskaltaisinps ottaa asian siellä puheeksi. Miehestä ei ole apua, kun hänestä valitan turhasta.. ;(

Onko muita yh-vanhempia joilla on ns. vaativan temperanmentin lapsi? Miten te jaksatte ja miten teidän arki sujuu? Mä oon yksin 1,5v tytön kanssa ja välillä on todella raskasta ja stressaavaa kun kokoajan neiti vaatii jotain, kiukuttelee, narisee, tukkii syliin tai nuhjuaa kyljessä ja jos ei pääse syliin niin alkaa hirveä huuto, ei viihdy juurikaan yksin vaan vaatii viihdytystä ja huomiota kaiken aikaa. Suuttuu ja loukkaantuu herkästi ja riippuu ihan päivästä että miten suhtautuu muihin ihmisiin ja uusiin tilanteisiin, enimmäkseen kuitenkin takertuu äitiin. Tää on ollut tätä ihan alusta asti, vaati vauvanakin todella paljon huomiota eikä viihtynyt yksin ja piti keksiä viihdykettä. Vieläpä kun on tosi vilkas ja kokoajan on vain entistä vilkkaampi. Eroahdistus oli aikanaan ihan kamala kun ei saanut mennä kolmea metriä kauemmas, jo kaksi metriä teki tiukkaa.
Jäin yksin neidin kans kun tyttö oli 5kk. Asuimme turvakodissa sen ajan kun neiti oli 5kk-8kk ja kun omaan kotiin muutetttiin, ei esim. kotihommista tullut yhtään mitään kun neiti huusi vieressä kuin hyeena kun yritin esim. tiskata tai imuroida. Vielä nykyäänkin on vähän siinä ja siinä että saanko tehdä kotihommat rauhassa. Nukahtaa ei voi ilman että äiti on vieressä. Saa raivarin jossei saa juuri sillä hetkellä huomiota kun tahtoo ja välillä mun on vaan pakko sanoa "äiti ei nyt ota syliin" tai "äiti tiskaa nyt". Jos ei huomiokiintiö tule täyteen niin sitte aletaan tekemään jotain ilkeyttä. Purraan, mätkitään tai nipistellään äitiä, piirrellän sohvaan tai seiniin, retuutetaan kissoja, kiipeillään pöydille jne......

Äiti-lapsi-kerhossa käytiin viime syksy ja kevät mutta nyt kun kaikki kerhot yms. ovat kesätauolla, on tosi raskasta kun ollaan vaan kotona ja pitää keksimällä keksiä jotain aktiviteettiä. Aika paljon ollaan oltu uimassa rannalla ja puistossa sekä tuossa pihalla keinumassa ja kierretty naapureita ja tuttavaperheitä ettei tarvisi olla kotona vain kahdestaan koska se on kaikkein raskainta. Ja tosi paljon meillä pyörii kotona Youtubesta musiikkivideot tai radio on päällä koska tykätään molemmat musiikista.

Lapsi oli haluttu, toivottu ja odotettu ja alkuun lapsen isäkin halusi perhettä mutta kun lapsi syntyi, niin meni joku kuukausi niin hän ns. vain hyppäsi pois siitä perhe-elämästä eikä osallistunut enää mihinkään, oli ns. toinen lapsi. Mä väsyin ja muutin turvakotiin tytön kanssa ja sieltä meidän omaan uuteen kotiin. Jälkeenpäin exä on sanonut että kuvitteli lapsen "menevän vain siinä sivussa" eli hyvin epärealistiset kuvitelmat. Luulen että ehkä lapsen vaativuus oli exälle liian kova juttu ja siksi ei halunnut eikä halua kantaa vastuuta ja koska poikamieselämä alkoi vetää puoleensa jo odotusaikana.

Oon yrittänyt olla diagnosoimatta ja "leimaamatta" lasta koska mikään temperamentti ei ole toistaan huonompi tai parempi mutta kun neiti on tyytymätön ja vaativa niin siinä tuntee itsensä tosi huonoksi äidiksi. Tätäkin on jatkunut koko tämä puoltoista vuotta. Vasta kun mun uusi miesystävä ja hänen perhepäivähoitajana työskentelevä äitinsä sanoivat juhannuksena kun oltiin mökillä, että tuo tyttö on tavallista vaativampi lapsi, niin mäkin uskalsin sen myöntää itselleni. Tähän asti oon vaan miettinyt että miksi lapsi on niin tyytymätön ja vaatii paljon ja kokoajan ja tuntuu ettei mikään riitä vaan kokoajan pitäisi olla jotain enemmän. Sanotaan että jos lapsi vaatii paljon, niin anna paljon. Oon myös kuullut että sitä enemmän lapsi vaatii mitä enemmän sille antaa. Meillä kyllä kuulee ja tuntee sen jos lapsi ei saa sitä huomiota. Oon alkanut ihan vakavissani miettiä sitä päivähoitoa kun tuntuu välillä että ei jaksa. Kuitenkin haluaisin antaa lapselleni parhaan mahdolisen kasvuympäristön mutta ilman tukea en siihen pysty. Onneksi huomenna on 1,5v neuvola ja ihan varmasti otan tän asian siellä puheeksi.

esikon aikana kävin kourallisen kertoja pelkopolilla järkyttävän synnytyspelon vuoksi.  henkilökunta sai miut siellä pelkäämään jopa sektiotakin. kun lopulta sain kuitenkin itteni läjään a vihdoin leikkausaikakin oli varattu, oli se varattu vain muutamaa päivää ennen LA:ta, koska "merkkejä lapsen tulosta aiemmin ei ollut". tähän ei tietystikkään auttanut odottajan oma tuntemus lapsen tulosta aiemmin.

loppujen lopuksi synnytys käynnistyikin sitten vuorokautta aiemmin heti ekasta supistuksesta liki syöksynä, ja leikkaukseen pääsy oli dramaattinen, sillä ensin hätäkeskus ei uskonut miun synnyttävän, ja lopulta synnäri ei  uskonut miun synnyttävän vaikka lanssista soittavat ammattimiehet pyysivät leikkaustiimiä valmiiksi.

sopimukset sektiosta myös kaikuivat kuuroille korville kun vastaanotto synnärillä oli epäuskoinen. yllättäenm nuo kertoivat mun olevan niin pitkällä synnytystä, ettei kirurgeja ehditäkkään enää kutsua paikan päälle. kaikesta huolimatta kirurgien hälytystä ehdittiin lykätä tunti kun vanhasta leikkaussopimuksesta yritettiin väen väkisin poiketa.

nyt toisessa raskaudessa on neuvolasta saakka lähetetty pyynnöt synnärille  aikaistamaan tulevaa  sektiota, jotta edelliseltä katastrofilta vältyttäisiin-  kokemus meinaan lisäsi synnytyspelkoani kahta kauheammaksi ja luotto päivystystoimintaan meni täysin.

myös pelkopolilla ehdotettiin leikkauksen aikaistamista viikolla, mutta leikkauspäivää ei päässyt varaamaan vielä  leikkauslistojen ollessa vielä suljetut. viikko sitten samaisessa sairaalassa päiviteltiin lapsen isoa kokoa joka vastaa kolme viikkoa edellä olevia. käsitin että tämä voisi aikaistaa leikkauspäivää entisestään.

nyt sitten tänään ilmoitettiin suoraan, ettei jo sovitulle päivälle enää voidakkaan minnuu laittaa, koska se on jo täyteen buukattu, ja uusitut määräykset purkavat aiemmat sopimukset. tämän uusitun määräyksen mukaan mun leikkaustani siirrettiin nyt viikolla eteenpäin. olisin  silloin 39+4.

näin ollen kaikki lupaukset siitä, miten nyt hoidetaan asiat toisin ettei päädytä kiireelliseen päivystyleikkaukseen unohdettiin, ja tilalle  tuli toteamiset että "no, päivystysjututhan onkin sullejo tuttuja" ja "soittele kun synnytät."

 

mitä mie voin tehä??

viimoset 5vkoa on ollut jo aivan yhtä tuskaa olotilan kanssa ja supistuksia paljon. turvotus estää liikkumisen, ja kaiken aikaa on tunne etten mie raukka oisi selvinnyt välttämättä edes siihen alkuperäiseen leikkauspäivään!

Eli huomasin kolme päivää sitten itselläni, että sisin häpyhuuli oli valkoistunut, Pyyhin tietysti paperilla, mutta ei lähtenyt. Kävin lääkärissä näyttämässä asiaa ja se totesi, että se voi olla hiiva ja kuivuus tai valkojäkälä. Oireet on ainoastaan, että joskus tulee runsasta valkovuotoa. Mitään muuta oiretta ei ole. Määräs mulle hiivalääkkeen ja kostutusvoidetta. Parin viikon päästä gyne. Häpyhuuli on nyt vähän normaalimpi, mutta mietin, että kuuluuko hiivaan ja kuivuuteen valkoisuutta? Vai voiko valkojäkälä olla oireeton? Kokemuksia?

likalla oli siis tällä viikolla 4v-neuvola tarkastus. maanantaina terveydenhoitajalla ja torstaina lääkärillä. olin kehunut että likka on yllättävän näppärä ja osaava sekä  oma-aloitteinen. että ainoat haasteet meillä on lähinnä  tämän tempperamenttisen luonteen kanssa, kun likka koettelee rajojaan jääräpäisesti.

terveydenhoitaja sitten huomasikin pian että 4v-tehtävät sujui niin lennossa,että haki tälle 5v-tehtäviä, jotka sujui nekin. likka lähti vieläpä omatoimisesti askartelemaan näistä tehtävistä omiaan ja terveydenhoitaja kehui että on kyllä tosissaan osaava ja omatoiminen lapsi. yhtäkään moitteen sanaa ei tullut mistään.

nyt sitten lääkärintarkastuksessa lääkäri  haki automaattisesti lisää 5v-tehtäviä ja  likan osaamista kehuessa aloitti samaan hengen vetoon mulle vihjailun siitä, miten epäilee että lapsi on osaava ja oma-aloitteinen PAKOSTA. että eikö  myö ymmärretä, että  leikki on lapsen työtä ja lapsi sairastuu suorituspaineista jotka kohtaavat väistämättömästi ellei vanhemmat opasta ja ohjaa  leikeissä ja rajoita lasta. mie meniin niin totaalisen hämilleni, että olisiko miunpitänyt rajoittaa lapseni omatoimista pukemista muussakin tapauksessa kuin silloin kun vaatevalinnat on sään suhteen päin prinkkalaa? tai kun lapsi on päättänyt askarrella omatoimisesti vessapaperihylsyistä ja papereista kärpässieniä, olisiko miun pitänyt olla estämässä ettei mielikuvitus kehity liikaa?

lopulta kuulin että lapseni todennäköisesti myös kärsii siitä, että on nykyisin hoitopaikkansa vanhin lapsi.  hänhän joutuu nyt MYÖS HOIDOSSA ohjaamaan leikkejä ja ottamaan vanhemman roolia, saati sitten että hänestä tulee pikapuoliin isosisko.

mykistyin täysin siitä  järkytyksestä, että ensimmäistä kertaa joku onnistui saamaan miut potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni osaa enemmän kuin on tarvis. sain paska-äiti fiiliksen, kun joku  niin selvästi vihjasi ettei myö jakseta toimia vanhempina ja kasvattajina, vaan lapsi pakon sanelemana on joutunut kehittymään ikäistään omatoimisemmaksi.

lääkäri myös epäili avoimesti etten ymmärrä edes mitä sanat "tempperamenttinen ja tulinen luonne" tarkoittaa, lapsihan voi vain oireilla suorituspaineista joita me vanhemmat hänelle luomme, kun emme aseta rajoitteita kehitykselle.

 

hitto.  itkien tulin kotiin.

meillä kun ei ole aktiivisesti mitään edes opetettu, vaan ainoastaan kannustettu oppimaan  ja opastettu kun lapsi on itse osoittanut halua sen oppia.

Täällä plussattiin maaliskuussa ja sitä onnea kesti vajaat kolme viikkoa, siitä seurasi melkein kahden kuukauden mittainen keskenmeno lääkkeellisten tyhjennysten ja kaavintojen kanssa. Sitten odotetiin että yhdet kuukautiset tulee, ne tuli ja innoissaan uutta yritystä kehiin. 

On varmaan niin hurja kuume että löysin kaikenlaisia oireita ennen seuraavien kuukautisten alkua. Sieltä ne kuitenkin tuli ja kesti normaalisti joskin alkoivat muutaman päivän liian aikaisin. Oli vuorokauden mittainen tauko vuodosta ja taas alkoi jonkinsortin vuoto.

Miksei kaikki voisi vain saada vauvoja kun niitä oikeasti toivoisi ja haluaisi elämään. Ja miksi kropan pitää kiusoitella. Huoh :/

Onko muita äitejä jotka ovat yksinäisiä?

Tunnustan ja myönnän olevani laihaläski. Eli en ole isokokoinen, enkä painava. Painan vaivaiset 55kg. Olen kuitenkin lihava. Lihakset ovat minimissä ja raskaus-imetys ralli on vienyt viimeisetkin mehut. Kropassa on siis rasvaa...paljon! Vaatteet päällä vartalo on ihan ok, mutta ilman vatsassa ja reisissä näkyy löysää. Kaikkea tätä ihanuutta kruunaa vielä mitä komeimmat raskausarvet, jotka ei vain vaalene. Kamalaa treeniä en uskalla tehdä imetyksen loppumisen pelossa, mutta te muut timmit mammat. Millä helvetillä saa takaisin keskivartalon? Edes vähän sellaisen mitä se joskus on ollut. Vatsoja en saa/jaksa tehdä montaa. Salille en pääse. Harmittaa :(

lapseni täyttää tänään yhden vuoden. Vuosi sitten ponnistelin tuskissani lasta ulos. Synnytys sujui kohtuullisen hyvin. Kuitenkin siitä jäi omia traumoja ja ahdistavia asioita ja minusta tuntui ettei mua huomioida niin kuin pitäisi eikä toiveita kuunneltu. Olisin esim halunnut lapsen samantien synnyttyä syliin mutta sain sen vasta pesujen piikkien yms jälkeen. Kun lapsi syntyi, minusta ei tuntunut miltään tai tunsin vain tyhjää. En edes ajatellut että minulla on lapsi. Sairaalassa olo meni itkiessä kun tunsin itseni hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kukaan ei neuvonut sairaalan tapoja eikä minua autettu vaan ihmeteltiin miksi en hae aamupalaa, mutten voinut kun pyörryin melkein makuullaankin verenhukan takia. Kotiin päästyämme kaikki huomio oli toki lapsessa ja sitä tultiin paljon ihmettelemään. Äidistä viis. Keltään en saanut apua, kenenkään kanssa en voinut puhua esim synnytysajatuksia eikä kukaan huomioinut. Samaa on jatkunut tähän päivään saakka. Vaikka kelle sanon, tuntuu ettei mikään auta. Mieskin sanoo aina ettei hän pysty auttamaan vaikka kerron millä tavalla hän voisi mua auttaa. Mies toki hoitaa tosi paljon lasta ja hyvin hoitaakin mutta mä jään ulkopuoliseksi. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei ole ollut lapsen jälkeen ollenkaan enkä kotona yksin ole ollut kertaakaan. Toki töissä saan "levähtää" ja muutamissa harrastuksissa käydä mutta kotona olo ahdistaa. Lapsi valvottaa öitä ja muutenkin unihäiriöisenä, masentuneena ja ahdistuneena sekä muutama muu oire päällä ei ole helppoa jaksaa edes huolehtia itsestään. Rakkautta tai yhtenäisyyden tunnetta lapseen en ole vieläkään saanut tai tuntenut. Kovasti iloitsen kuitenkin hänen uuden oppimisesta ja muista iloisista asioista mutta kiukun sattuessa kelle vaan niin mun maailma romahtaa enkä jaksa. Eniten kaipaisin sitä omaa aikaa kotona ja yhteistä aikaa miehen kanssa jota hän ei näytä millään tajuavan. Eikä sitä etten jaksa. Kaikki keinot on käytetty mutta kun ei tajuu niin ei tajuu. En tiiä vaan millä saisin sen ymmärtämään edes vähän. Lapsi oli toivottu lapsi mutta nykyään usein toivon etten olisi sitä saanut.

Nyt ol ensmääne virallinen äittiinpäivä omalla kohallani. ☆poitsu täyttää loppukuusta 1wee☆
olen uuressa suhteessa, ja hukkaanhan se oletus män, että oisin saana ejes sumpin sänkyyntuotuna..saati, että olisin mitään kakuntapaista saanut. Vaikka, onko tää uus miekkosen mikkään minulle mitään tuomaan.
no, se ny viä ol kutenjoten anteeksiannettavissa, muttaettä sittä piti alottaa jeesustappelu vanhoista jutuista, ja sain taas haukunnat huoraks ym. Enkä kuulemma ole lasta ansainnut hänen mielestään.
Lähdin hänen luoltaan omallekotia, ja itkin monta tuntia yksin karua kohtaloani, kunnes soitin eksälle, et tuleevat käymään poijjan kanss. Sain pienen kortin pojan nimissä, herkisti viä lisää tätä runneltua olotilaa.
onneksi huomenna alkaa taas oma vahtivuoro, saamppaan viettää laatuaikaa elämäni tärkeimmän pienen miehen kanssa. ♡

http://kaunisrietaso.blogspot.fi/

Tiedän että alunperinkin on tyhmää ottaa niitä kotiin, just kun käy näin :D mutta mutta otin siis niitä neuvolan pissatesti puikkoja kotiin, kun aina unohtuu tehdä siellä paikanpäällä ja tänään menin vessaan siellä, mutta unohdin että miksi menin ja en tehnyt testiä hehee.. Nyt tein sitten kotona ilman alapesu ja se alin väri on vihree. Ja tiedän et keltainen on hyvä ja vihree huono. Mutta mikä toi alin noista kolmesta on? Onks se PH proteini vai sokeri? Pliis apua

Taustaa vähän et tiedätte mistä oon kilahtanu:

Eli viime marraskuussa ku oltiin Helsingissä anopilla käymässä viikonloppuna ku mentiin lauantaina mun miehen veljen järjestämiin bileisiin. No ois kannattanu se keikka jättää väliin. Me jätettiin pojat tietenkin anopille hoitoon ja lähettiin sinne miehen veljelle. Ku oltiin oltu siellä jo suht kauan (kello oli noin 22) ja oltiin jo maisteltu alkoholia, ni mentiin miehen kanssa parvekkeelle tupakalle (poltan vain kun juon ja nyt raskauden aikana en ollenkaan taas) ja mies sit soitti äidilleen et nukkuuko pojat, kyllähän ne nukku mut anoppiki oli kännissä tai ainaki juonnu niin paljon et äänestä jo kuuli et on juotu jotain muutaki ku vettä! Sit ku yritettiin myöhemmin soittaa ni kumpikaan -ei anoppi eikä hänen miesystävänsä vastanneet enää puhelimeen. 

No mä sit meinasin lähteä humalapäissäni ovien läpi hakemaan pojat sinne missä me muutki oltiin ja jos oisin menny ni mua ois saannu pitää ne kaikki 16 henkilöä jotka oli paikalla ni kiinni ku oisin menny lasiovista ja sitte tavallisesta ovesta sisään. No onneks mulle sit taottiin järkeä päähän ettei musta sen enempää hyötyä ole vaikkakin olen hereillä (toisin kuin anoppi) mut silti humalassa. Sanoin sit miehelle et puhuu äidilleen ettei toi käytös oo hyväksyttävää vaikkakin pojat vaan nukkuu ja mies puhu koko illan (ennenku sammu -.-) et kyllä hän sanoo asiasta äidilleen. Lisäksi anopin miesystävä (joka ei pidä minusta, kuulin sattumalta ku hän sanoi edellisenä iltana anopille ku olivat lähössä jonneki kuppilaan et ei pidä musta) on sanonu ettei aio vahtia meidän poikia, koska eivät ole hänen omia lapsenlapsiaan. No puheekshan ne miehen sanomiset jäi ja vielä sillon ku oltiin kävelemässä anopille sunnuntai-aamuna ni sanoin et sanoo. No sitte anopilla ni ei mitään. Kaikki oli teennäisen kohteliaita toisilleen ja mä kiehuin mut aattelin etten ala tappelemaan poikien edessä koska mä oon paha suustani ku suutun. Mut mun mielestä mun tehtävä (tai siis nykyään ilmeisesti on) ei ole pitää palopuhetta miehen äidille koska mun mies ei tekis sitä mun puolesta jos kyseessä olis mun äiti, meillä on sanaton sopimus et kumpikin hoitaa omat vanhempansa ja keskustelut niiden kanssa. Tai ainaki niin mä luulin.

No mä sit ku oltiin tultu kotiin, ni keskustelin kaverini ja miehen toisen veljen kanssa asiasta ja sanoin etten mä koe olevani julma jos sanon miehelle et sanoo anopille tai siis annan vaihtoehdoiksi et joko hän hakee juomiseensa apua tai meiän pojat ei tuu sinne yökylään ku aina pitää aikuiselle ihmiselle sanoa, että älä juo ja molemmat oli sitä mieltä että et tee väärin. Ja tästä lähtien mua ei saa ees juoksevat hevoset ja putoavat meteoriitit sieltä pois. Miehen kanssa sit saatiin riita aikaseks ku sanoin et joko hän tai minä sanoo ja jos mä oon huonolla tuulella ni en sano mitenkään ystävällisesti välttämättä. Mies siihen sit alko "voihan noille lapsille tapahtua jotain vaikka ois selvinpäin" niin voi, mut alkoholi nostaa sitä prosentuaalista mahdollisuutta koska ihminen ei ole kännissä normaali. No mies lähti ovet paukkuen töihin - eli mä olin se pahis ja vaan sen takia että mun mielestä talossa jossa on pieniä lapsia pitää toisen olla selvä - mielellään molemmat.

Neuvolassa olen tästä samasta asiasta puhunut ja neukkutäti oli samaa mieltä mun kanssa että ei ole hyväksyttävää ja tapaturmien mahdollisuus on korkeampi. Mä en ois ikinä antanu itelleni enkä kellekään muulekaan anteeks jos pojille ois käynny jotain! Tosin mä en ihmistä voi pakottaa hoitoon, jos hän ei itse sitä halua mutta voin antaa vaihtoehdon.

Anoppi on suunnitellu tai alustavasti kyselly et voiko vanhempi poika mennä pääsiäisenä sinne yökylään mut mä oon ympäripyöreesti sanonu et en tiedä mitä meillä on ohjelmassa. Mies suhtautuu asiaan negatiivisesti ja hyökkäävällä asenteella ja hänelle on kuulemma aivan sama mitä hänen äidilleen tapahtuu, vaikka jois itsensä hengiltä. Ja jos sanallakaan mainitsen sanat "viina" ja "sano äidilles" samassa lauseessa, ni riita on pystyssä. Mä en oikeesti jaksa alkaa siitä taas vääntää ja itkee kavereille kuinka mä oon julma, varsinkaa nyt ku oon raskaana. Jopa mun vanhemmat on anopin puolella "kyllä se ennenki oli sillee et kuppia otettiin" no joo, mut ettekö te tajua et nyt on nyt ja mulla on omat kasvatusperiaatteet joihin ei kännissä hoitaminen kuulu! End of story.

Joten, apua. Pääsiäinen lähestyy ja sitte nähää saako mies suunsa auki vai sanonko minä asiasta jolloin musta tulee se pahis josta ei kukaan sit enää pidä. Kiitoksia et sain purkaa.

Joskus sovittiin exäni kanssa, että ollaan yhdessä aina. Siihen asti että toinen kuolee. Menimme miehen suvun vastustelusta huolimatta kihloihin ja naimisiin. Anoppi oli sitä mieltä että minä olen kelvoton äidiksi koska sairastin tuolloin vakava-asteista masennusta. Kun anopilta alkoi tulla häiden alla viikoittain viestejä joissa minua mustamaalattiin mutta joita minä en saanut nähdä, oli minun pakko laittaa mies selkä seinää vasten: Joko laitat rajat äitisi touhulle tai minä pakkaan kamat ja lähden enkä tuu enää koskaan takas. Exäni valitsi tuolloin minut. Häät pidettiin ja seuraavana vuonna aloin odottaa esikoistamme. Yritimme pitkään raskautta ja kun se vihdoin oli totta, olin onneni kukkuloilla mutta mies vetäytyi kuoreensa. Ainahan hänelle pelaaminen oli tärkeää mutta sen uutisen jälkeen siitä ja hänen omasta maailmastaan tuli entistäkin tärkeämpi. En saanut enää kontaktia eikä meillä enää puhuttu mistään, tiuskittiin vain. Mua pelotti olla exän kyydissä kun se ajoi aivan holtittomasti. Ei ollut enää mitään läheisyyttä, ei henkistä eikä fyysistä. Tunsin itseni vastenmieliseksi ja oloni yksinäiseksi. En koskaan ollut tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin silloin kun odotin esikoistani.

Meni 9kk ja lapsi syntyi. Minä stressasin jo laitoksella. Anopin sanat mun kelvottomuudesta sekä omat kokemukset lapsuuden tunnekylmyydestä ja hoivan puutteesta sekä lapsen isän tunnekylmyys ja välinpitämättömyys. Oltiin viikko sairaalassa ihan vain mun migreenin takia joka puhkesi synnytyksen jälkeen. Kipulääkkeillä ja fysioterapia-lähetteellä pääsin sitten kotiin.
Kotona odotti kaaos. Ei ollut kaapissa ruokaa, ei siivottu, ei pyykätty...... ei mitään. Pidätin itkua. Torkahdin illalla sängylle ja heräsin kun vauva itki. Mies makaa sohvalla eikä tee mitään. Siinä kohtaa muistan purskahtaneeni itkuun ja sanoneeni "Mä en tuu tätä jaksamaan, mä tarvin sun apua".

Seuraavat 6kk onkin sitten sumun peitossa. En muista kuin välähdyksiä sieltä täältä. Olin niin ahdistunut, stressaantunut, väsynyt ja uupunut sekä vittuuntunut. Mulla oli siinä kaksi lasta, yksi iso ja yksi pieni. Koko arki ja vauvanhoito jäi mun harteille. Lapsen isä tuli koulusta kotiin ja istui koneelle ja istui siinä siihen asti että piti mennä nukkumaan ja aamulla taas kouluun. Itse en saanut levätä, lapsi ei nukkunut päikkäreitä, kotityöt jäi mun harteille, ruoanlaitto, kauppa, laskut jne jne. Mistään ei puhuttu enää ja jos miehelle jotain yritin puhua oli vastaus "oo hilijaa, ei oo oikea aika puhua, älä jankuta".
Olin lapsen kanssa 4kk:n neuvolassa ja kaikki meni hyvin. Oltiin pukemassa vaatteita ja tekemässä lähtöä kun neuvolalääkäri sanoi "minä unohdin kysyä että miten sinä itse jaksat". Istahdin alas ja kerroin kaiken. Lääkäri sanoi että ei tee lastensuojeluilmoitusta mutta kehotti ottamaan itse yhteyttä omaan sosiaalityöntekijään. En koskaan saanut aikaiseksi soittaa itse, kumpa se lääkäri olisi tehnyt vaan sen ilmoituksen.

Koitti juhannus. Mies oli taas tapansa mukaan pelannut aamuun asti ja kun lapsi heräili ja olisin tarvinnut apua, alkoi riita. Se paisui niin että minä sain mehukannusta selkääni. Tämä oli jo toinen pahoinpitely. Ensimmäisen kerran tulin tämän miehen käsistä pahoinpidellyksi ollessani viimeisilläni raskaana kun kuulemma kiusasin häntä kun käskin mennä vessaan oksentamaan krapulaa olohuoneen sijasta. Mehukannu oli viimeinen niitti. Pakkasin minun ja lapsen kamat ja lähdimme turvakotiin. Lapseni isä jäi kotisohvalle tabletin kanssa pelaamaan kun me menimme ovesta. Lapsemme oli tuolloin 5kk.

En kuullut tästä ihmisestä mitään 1,5vk. Vasta sossupalaverissa näin sen paskiaisen seuraavan kerran. Ei vieläkään halua keskustella, vain esittää hyvää miestä ja isää sekä valehdella ummet ja lammet sossuile. Ei katumusta. Ei halua selvittää parisuhteen ongelmia. Jäimme lapsen kanssa turvakotiin.
Tätä jatkui koko sen ajan mitä olimme turvakodissa, paskiainen kävi siellä esittämässä isää 2-3h/pv. Meillä oli palavereja ja yhteiskeskusteluita. Ei ne johtaneet mihinkään. Päädyin sitten etsimään omaa asuntoa minulle ja lapsellemme. Eräs turvakodin ihminen kysyi meiltä, miltä se meistä tuntuu. Minä sanoin "tuntuuhan se kurjalta heittää kaikki yhteinen sekä monta yhteistä vuotta roskakoriin". Tähän paskiainen totesi "tai sitten tää on vain hengähdystauko". Ei perhe-elämästä oteta hengähdystaukoja. Tein tuolloin jo päätöksen että koska en yhteiseen kotiin enää palaa, ei ole enää paluuta yhteiseen elämäänkään.

Muutimme lapsen kanssa yhteiseen kotiin, hän oli tuolloin 8kk:ta vanha. Alku oli ihan kamalaa. Surin eroa ja hoidin arjen ja lapsen yksin sekä totuttelin elämään lapsen kanssa yksin. Paskiainen muutti entisestä yhteisestä kodistamme soluun, ettei tarvitsisi kantaa lapsesta huolta.

Minulta loppui voimat tukiverkon ja avun puuttuessa ja lapsen ollessa 11kk menimme takaisin turvakotiin. Turvakodin työntekijät pakottivat paskiaisen hoitamaan lasta jotta minä sain levätä. Kävimme myös palavereja ja paskiainen lupasi hankkia uuden asunnon ja ottaa enemmän vastuuta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Nyt tuo lapsi on 1v1kk vanha. Exäni asuu edelleen siellä solussa eikä ole kantanut lapsesta vastuuta vieläkään. Minä panin jälleen paskiaisen selkä seinää vasten toistamiseen: Joko minulle lapsen äitinä ja vastuunkantajana yksinhuoltajuus tai tie vie käräjille. No saimme paperit tehtyä eikä paskiainen sanonut mitään. Seuraavassa sossupalaverissa hän sanoi ettei hänellä ollut vaihtoehtoja ja että hänelle ei ole annettu mahdollisuutta olla isä ja että lapsen äiti eli minä estän isän ja lapsen tapaamisia.

Hei oon uusi täällä ja aijon nyt tässä avautuu tilanteestani ja tarvitsen neuvoa apua... Mulla on 1v tytär uudesta suhteestani ja koko lapseni odotusajan ja pienen elämän mieheni soitteli entiselle tyttöystävälleen... Haukkui minua ja moitti lastenhoitpani ylisti exääbsä miten hän on hyvä joka asiassa.. Olimme vähän väliä erossa koska mieheni heitti minut pihalle kun ei tiennyt haluaaako minut vai exänsä... Tunsin valtavaa turvattomuutta ja mies manipuloi minut uskomaan ettei kukaan minusta välitä ja siksi palasin takaisin... Hän on tosi itsekeskeinen ja ahne... Hän vei rahanib ja suuttui jos otin tilini itselleni en saanut olla tekemisissä sukuni enkä ystävieni kanssa uhkasi viedä puhelimeni jolla yhteyttä pidin ystäviini ja sukuuni.... Ei antanut ostaa itselleni vaatteitakaan kun suuttui enkä ole mikään himoshoppaaja käytti muutaman kerran väkivaltaa minua kohtaan jonka lapsi näki ja seurasi aina kauhea itku ja huuto jos hän lähestyi minua... Sanoo muka rakastavansa mutta uhkailua ja muutavastaavaa on jouduin palvelemaan häntä joka asiassa ei voinut itse esim mennä jääkaapille ja ottaa syömistä hän oli kuin aikuinen lapsi hänellä entisestä suhteestaan lapsi joka kohteli tätä meidän yhteistä lasta vaarallisesti esim lapseni ollessa 3kk ravisteli rajusti ja sen jälkeen pelkäsin hänen vahingoittavan vauvaani enkä uskaltanut hänen koskea lapseeni tai jättää häntä kahdestaan mieheni näki näitä vaaratiöanteita kyseessä oli iso lapsi 10v ja en voinut hyväksyä hänen käytöstään... Miehen lapsi yritti myös hankkia minulle selkäsaunoja... Minun olisi pitänyt kohdella lasta kuin primadonnaa... Ja rakastaa vaikka minusta Se on epärealististä koska lapsi ei ollut omani ja olin tuntenut hänet vasta pari vuotya

Olen huomannut tässä viime aikoina, kuinka "huonoon suuntaan" on lasten kurinpito ja kunnioitus vanhempiaan kohtaan mennyt. Annanpa hyvän esimerkin tässä ja muutkin voivat kertoa mielipiteitään asiasta!

Olin kaupassa katselemassa kummipojalleni syntymäpäivälahjaksi uutta lelua, no siinä katsellessani rekka-autoja ja kauko-ohjattavia autoja viereeni tulee poika, ehkä iältään noin 3-5-vuotias.
No ei aikaakaan kun pojan äiti tulee paikalle myös ja tämän huomatessaan poika kysyy äidiltään, että voisiko ostaa rekka-auton hänelle. Äiti sanoo, että ei tällä ostosreissulla osteta leluja, että katsotaan seuraavan kerran.

Tämähän ei pojalle käynyt. Ensin hän yritti työntää rekka-autoa väkisin kärriin ja kun äiti laittoi sen takaisin hyllyyn ja kielsi poikaa, että ei nyt, niin poika rupeaa hakkaamaan äitiään ympäri kehoa ja huutaa "Sinä p*rkleen h*ora ostat sen mulle!"

Tässä vaiheessa äidin naama muuttui punaiseksi ja poika vaan jatkaa h*orittelua ja äitinsä haukkumista! Äiti hyssytteli poikaa ja sano et otetaan se kerta sinä haluat ja otettuaan rekkansa poika näytti tyytyväiseltä ja äiti häpeissään työnti kärryä nopeaan tahtiin pois leluhyllyjen luota.

Minun mielestäni AIVAN KAUHEAA kielenkäyttöä pojalta äitiään kohtaan! En ikimaailmassa antaisi oman lapseni puhua minulle noin tai ylipäätään käyttää tuollaista kieltä. Toisekseen jos sanotaan et lelua ei osteta sillä reissulla, niin minun mielestä siitä myös täytyy pitää kiinni. Koska jos kerran antaa periksi niin äkkiä lapsi siitä oppii, että aina saa tahtonsa läpi.
Hieman kyllä huolestuttavaa nykyisin tämä lasten käyttäytyminen vanhempiaan kohtaan :/

Mitä muut mieltä asiasta?

Niin se vain meni sitten tässäkin puljussa.

Vuosien ahkera työ, tyytyväiset asiakkaat ja erityisosaamiset nollattiin sekunnin murto-osassa. Talo ei tee enää tarpeeksi tuottoa mulla kun olen raskauden saastuttama, enkä  voi myrkyttää.

Täyspäiväsesti olen silti hommia tehnyt. ollut kentällä yksin ja auttanut muita. hoitanut kaikki erikoiskeissit, mihin niitä  myrkkyjä ei ole tarvinnut. mulla  on enemmän erityisosaamista ja koulutusta kuin muilla  nuoremman polven työntekijöillä,  mutta nyt raskauden myötä' musta onkin tullut vain kuluerä  talolle. Ensin jaksavat kuitenkin keksiä kaikkea "ylimääräistä hommaa" alkaen tavaran lähettämisestä ja keräämisestä  ei-kenenkään paperihommiin ja  ohjeistusten tekemisiin. sitten pistävät työterveyshuollon kerjäämään allekirjoituksia erityisäitiyspäivä-papereihin sillä perusteella, ettei mulla ole enää tekemistä kun en voi myrkytellä.

kieltäydyin allekirjoittamasta mitään,  koska ovat onnistuneet pitämään mut yllättävän kiireisenä,  ottaen huomioon että multa vietiin 99%  asiakkaista. kuitenkin oon saanut täydet  40h viikossa tehtyä töitä, eikä kunto ole estänyt vielä MITÄÄN.

mutta tänään sain kuulla, ettei firma saa palkata huoltoon ketään niin pitkään kuin mie virun töissä. jos yhtään ymmärtäisin ajatella työkavereitteni parasta  että heille saataisiin vihdoin apua kentälle, niin ymmärtäisin astua pois jaloista.

 

ei voi tätä vitutuksen määärää kuvailla. johto nollasi miun työkokemuksen ja työtarkkuudet täysin. mihinkään en ole lähössä mutta  fiilikset  meni.

Ystäväni odottaa lasta ja pakollinen klamydia testi tehtiin positiivisella tuloksella. Tulikin tässä mieleen että voiko mies joka kantaa klamydiaa siittää naisen raskaaksi?? Tällä lapsella on myös toinen isä ehdokas ja ilmeisesti ystäväni on saanut klamydian mieheltään, koska toinen isä ehdokas on säästynyt tartunnalta.

millaiset palvelumahdollisuukset  kunnallista pitkin ylipäätänsä löytyy terapian ja neuvonnan tasolla kun kyseessä on ongelmat parisuhteessa?

Ja käydään allekirjoittamassa + vahvistamassa sähköpostin kautta. Nimiä tarvitaan kipeästi!

[url href=https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/501]https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/501[/url]

Jäin jouluaattona odotukseen yksin, kun nakkasin mieheni kotoa pihalle.. Raskaus on ollut vaikea ihan alusta asti kaikkine vaivoineen, eikä se näköjään helpota nytkään.. 1.1 jouduin käymään synnärillä, kun supisteli enempi tai vähempi melkeen vuorokauden ajan, noh paikat oli pehmentyny.. Lääkäri sitten sanoi, että pitää vältellä turhaa liikkumista ja tekemistä ettei paikat aukee.. Eilen sitte pyörtyin pariin otteeseen ja toisella kerralla heräsin kotoa lattialta ja olin ilmeisesti kaatunut suoraan mahalleen maahan, eli piipaa autolla synnärille ja suoraan saliin jossa oletettiin vauvan tulevan. Akuutti tilanne menikin onneksi ohi tarkastuksineen ja jäin yöksi osastolle maha antureitten kanssa, koska vauvan sykkeet heitteli liikaa.. Noh kätilön kanssa juttelin yöllä ja hän suositteli tukihenkilöä, kun itkeskelin siellä, kun ei ollu ketään tukena..
Eli oon yksin nyt tässä kahden ison koiran kanssa ilman minkäänlaista tukiverkostoa, ei perhettä eikä kavereita (ei oo ikinä ollutkaan) ja mää en tiiä mitä mää teen, kun mitään ei sais tehä ja kuitenki kaupassa pitäs käydä, koirat hoitaa ja koti pitää pystyssä..
Onko kellään siis kokemusta siitä, että on jäänyt jo raskausaikana yksin ja miten on pärjänny yms, koska mää oon ihan hukassa...

Meidän tyttö on siis nyt 10kk. Oli toivottu ja odotettu lapsi mutta sitten lapsen isä ei kantanutkaan vastuuta ja lopetti keskustelun ja kuuntelun. Hän on aina viettänyt paljon  aikaa tietokoneen kanssa mutta raskaus-uutisen jälkeen tilanne meni ihan mahdottomaksi. Ei enää kuunnellut eikä kuullut, ei keskittynyt, ei puhunut eikä antanut puhua. Huusi vain mulle että turpa kiinni, älä jankuta ja ei oo oikea aika puhua kun yritin asioista keskustella. Alkoi tulla alkoholia ja fyysistä väkivaltaa kuvioihin. Henkistä oli koko suhteen ajan ja taloudellista koko sen ajan mitä yhdessä asuttiin. Lapsi oli 5kk:ta vanha kun sitten kotona tilanne kärjistyi niin että lähdettiin turvakotiin. Tästä hyväkkäästä ei kuulunut mitään 1,5viikkoon! Vasta sossupalaverissa näin ja kuulin seuraavan kerran. Oltiin yhteensä 4kk:ta tytön kanssa turvakodissa ja koko tuona aikana ex ei tehnyt elettäkään että olisi halunnut mut takaisin. Manipuloi vain turvakodin työntekijöitä ja sossuja sekä esitti hyvää isää. Yritettiin käydä yhteiskeskusteluja noiden työntekijöiden kanssa mutta parisuhteen ongelmat pantiin vain mun hormonien piikkiin koska "synnytyksestä on niin vähän aikaa" ja sitten meidän "kulttuurierojen" piikkiin (toinen Pohjanmaalta ja toinen Savosta).
Nyt ollaan sitten asuttu tytön kanssa kahdestaan uudessa kodissa lokakuun alusta ja lapsen isä ei oo paljoa tyttöä nähnyt ja vielä vähemmän soitetellut ja viestitellyt tytön kuulumisia. Pelaaminen, harrastukset ja koulu sekä bilettäminen on tärkeämpiä. Ikää herralla on kohta 28v.

pähkinänkuoressa; töitä liikaa, kotona jatkuva työmaa, mustasukkanen mies ja rahareikiä riittää.

aamusin herään tautisen väsyneenä, heitän lapsen hoitoon ja aina myöhässä aikataulusta suunnistan töihin, vaikka tiedän, etten taaskaan ehdi tehdä kuin kolmasosan siitä duunimäärästä mikä odottaisi. töissä vähän itkua, kotona angstaava kolmevuotias, koiranpaskoista suuttunut  mies ja taas yhdet  syödyt rintaliivit. ja purua riittää, revittyjä leluja, ruoanlaittoa, pyykkivuoria, imuroimista, jne jne. sitten lopulta kun saan  lapsen nukkumaan, oon kaatunu sohvalle, kaatanu lasillisen viskiä kurkkuun ja nukahtanu kesken  leffan. sama show jatkuu aamulla.

vielä  kesällä maistui suklaabanaanit ja nurmikonleikkuu. nyt ei jaksa  nälkäänsä kunnon ruokaakaan syyä, vaan iltapalaksikin on  usein jäänyt kourallinen suolatikkuja ja sitten se "yömyssy". itkettää ja vituttaa. 4kk sisään hajonnut kaksi hellaa, astianpesukone ja tänään pyykkikone. ilmalämpöpumppukin  on henkensä heittänyt, joten toivon mukaan ei tule kylmää talvea.

vähintään kerran viikossa oon nyt itkeny töissä. milloin konttorilla,  milloin varastolla tai katukivetyksellä. yksi sydänystävä sieltä on löytynyt. saa mielen piristymään joka kerta. valitettavasti mies on jälleen mustasukkainen, joten yhdestä työpäivän itku-piristyksestä seuraa sitten tappelu ja itku kotona.

 

mä en tällä hetkellä jaksaisi yhtään ketään, yhtään ääntä, huutoa, lastenleffaa, iltakiukuttelua, mustasukkaisuusmökötystä  tai rottahäkin siivoomista. tekisi mieli karata hermolomalle ja olla tovi ihan vain yksin.

 

mistä apu?

Miten minun kuuluisi toimia, vai annanko asian olla? Kyse on siis kaveristani. Hän on eronnut lapsiensa isästä jokunen aika sitten, mutta hyvin vahvalta tuntuu että heillä on jonkinlainen suhde yhä, vahva epäily että seksi sellainen.

Hämmentävää on tässä myöskin se että tämä entinen elää uudessa suhteessa, ja yhteisten tuttujen kautta olen kuullut että harkitsevat perheenlisäystä. Kaverini hajottaa tässä itseään, koska tuntuu yhä olevan kiinni entisessään, vaikka yrittää kovin olla ettei olisi, monina kertoina olen nähnyt kaverini silmissä miten tuskallista hänen on, kun tämä entinen nykyisensä kanssa,mutta tekemällä nin hajottaa myös toisen suhteen.

Olen koittanut vihjata, sanonut suoraankin että unohtaisi ja alkaisi elämään uutta elämää, niin tekeekin kunnes entinen ottaa yhteytt, muutenkin kuin lasten asioissa ja naps kaikki alkaa taas alusta. Kaverini ja tämä mies ovat erosta huolimatta olleet todella hyvissä väleissä, ja tekemissä ja auttaneet toisiaan monissa asioissa, takana heillä pitkä historia. Mietin että pitää tässä vihjata tälle toisellekin että kannattaa miettiä mitä mies puuhaa vai annanko olla?
Lasten tähdenkin heidän on pakko olla väleissä, mutta mikä neuvoksi... tekee pahaa kaverini vuoksi, mutta tekee pahaa senkin vuoksi mitä hän tekee, senkin tähden että hän jatkaa samoja jälkiä nyt siinä kun mies petti häntä (josta loukkaantui syvästi), onko tämä jonkunlaista välinpitämättömyyttä tai kostoa tms hänen osaltaan ja tämä mies eikö vaan osaa olla erossa hänestä, mutta siltikin palaa nykyisensä luokse, riitojen tullen kömpii kaverini luokse. Monesti olen huomannut miehen katselevat kaveriani pitkään, todella pitkään. Nykyinen tietää heidän hyvistä väleistä, mutta luulee olevan vain kaveruutta.

Mitä te tekisitte? Puuttuisitteko vai antaisitteko vain olla, satuttakoon toisiaan.

Meillä oli aikanaan todella likainen ero exän kanssa,  jonka viimeiset sanat jäivät vuosiksi mieltä painamaan. Tuo aikanaan vannoi, että varmistaa henkilökohtaisesti sen, ettei myö nykyisen  kanssa tulla yhessä olemaan. Sitä ennen oli myös  uhannut, että mikäli vaihdan hänet nykyiseen mieheeni, niin joku pääsee hengestään.

Aikansa tuo eron jälkeen soitteli vain kyselläkseen kuulumisia,  sitten kun pyysin olla soittamatta, alkoi rahan kerjääminen. ensin autonrenkaista tms, mitä oli jättänyt lähtökuormastaan, sitten talosta joka miulle jäi, oli tullut  kuulema mätkyä  hälle aina eri summalla, vaikka mie  lakimiesten kanssa olin varmistanu ettei hälle tule mitään kuluja. Kerran myös eron jälkeen tuo kävi hakemassa meiltä jonkun postipakettinsa, ennenkuin sai osotteensa  vaihettua. Puhui ja kyseli asioista, joista tuon ei oisi pitänyt tietää. ikäänkuin tuo kävisi edelleen pihassa tarkkailemassa. Lopulta mie  lähetin hälle paperit  meidän "avo-ehdosta"  ja sanoin ottavani seuraavalla kerralla yhteyttä poliisiin mikäli tuo vielä ottaa yhteyttä muhun.

No,  ei ottanut enää sitten.  Miekin pääsin vähitellen painajaisistani ja aloin uskoa hänen menneensä elämässään eteenpäin ja  tajuneen, että mitä  enempi välimatkaa meillä välissä,  sen parempi. edellisestä yhteydenotosta on kohta 4v aikaa, joten tyydyttäydyin siihen, ettei mun tarvihe koskaan kuulla koko ihmisestä tai pelkää  näkeväni sitä.

No mutta,  eilen mies soitti järkyttyneenä  töistä, että oli törmännyt tähän huoltoasemalla. ja että hällä oli samanlainen auto alla,  kuin millainen kuukausi takaperin  oli  käynyt kääntymässä meidän pihassa. facesta oli mies sit  käyny kahtoo, että asuinpaikka oli  muutettu exän kohalla ja  tuo on muuttanut takas etelään.

mie oon siitä saakka taas panikoinu:( tiedän että hällä on oikeus asua missä päin tahtoo ja käydä hakemassa kahvinsa mistä tahtoo, mutta mie niin  pelkään nyt törmääväni siihen joku kerta töissä tai kaupassa käydessä... todennäköisesti myös exällä on mielessään työt  etelässä eikä tällainen vittumainen akka joka sen joskus on potkassu pihalle, mutta en vain  saa sen  uhkauksia pois mielestäni, ja taas pelkään sen käyneen meidän pihalla.

mennee nyt ihan  vainoharhauden puolelle, mutta en tiedä mitä tekisin ja millä itteni rauhottaisin? tuskimpa kukaan näin monen vuoden jälkeen enää kostoa miettii, mutta mie en tosissaan halua mitään yhteydenottoa hänen puoleltaan enkä pelkoa siitä että törmäisin hänneen.

huh. rauhotelkaa mua nyt,  jooko?

No, ei ole ottanut sen jälkeen. Kertaalleen meillä vaihettiin lukot ja mone

Haluaisin kuulla muilta kokemuksia miten pidetään toivoa yllä ja jaksaa eteenpäin?

Rajaan vastaajat siten, että olet joko menettänyt lapsesi odotusaikana pitkillä viikoilla rv 12+ ja et ole raskautunut useamman kuukauden (vähintään 6kk) yrityksen jälkeenkään.

Oma tausta seuraava. + testiin elokuu 2012, keskenmeno (synnytys käynnistettynä) rv 19+0, vauva kuollut jossain rv 15 tietämissä, marraskuussa 2012. Uutta raskautta yritetty helmikuusta 2013 lähtien ja juuri pyörähti yk 10 käyntiin.

Olen yrittänyt takoa päähäni että vauva tulee jos tulee, tai vaihtoehtoisesti enempää lapsia ei enää tule. Mutta tarpeesta saada se vauva ei vaan pääse irti.

Toivo on ollut hukassa jo useamman kuukauden mutta menkat vaan itkettää joka kerta enemmän ja enemmän.

 

Miten tästä selviää? Mä olen jo ihan rikki.

Mun on ny pakko päästä tätä asiaa jossain purkamaan tai muute mun pää hajoaa yksin asiaa pyöritellessä.
Elikkä viime yönä tuli mieletön epävarmuus tän meidä parisuhteen kestävyydestä. Tähän asti meillä on kaikki ollu hyvin ja eikä oo minkää laista epäilystä ollu toista kohtaan, mut nyt oon sitte ruvennu miettimään ja EHKÄ heräämään todellisuuteen, ettei mies oo täysin rehellinen. Nimittäin yleensä äänet päällä (puhelimessa) pitävä mieheni oli viime yönä hiljentäny puhelimensa, mutta havahduin siihe ku puhelin tärisi viestin merkiksi. Kävin kattomassa sitte miehen puhelinta, mitä en yleensä tee, ja tosiaan viesti hälle oli tulluki. Numero oli tallennettu tärkeänä. En siis lukenu virallisesti tätä viestiä, mut kiitos iphonen, viesti jää etusivulle näytille. Enkä aluksi kiinnittäny tähän ees paljoa huomiota, mutta ku mies heräs siinä jonku ajan päästä, sanoin et sulle tais tulla viesti ku siihe malliin puhelin tärisi, nii mies kiisti kaiken! Sanoi ettei mitään viestiä oo tullu, vaa peli-ilmoitus. Hetken se siinä sitte puhelinta räpläs kunnes yht'äkkiä tuli kiire tupakille keskellä yötä...
Tiedän et kannattais keskustella asiasta suoraa miehen kans, et jos teenki vaa kärpäsestä härkäsen ku tarpeeksi kauan asiaa itsekseen pyörittelen pään sisällä, mut miten ihmeessä mä saan asian otettua puheeksi. Yöllä ois ollu samantien helpointa, mut menin jotenki ihan lukkoon siinä ku toinen väitti ettei mitää viestiä oo tullu, en sitte siinä saanu sanottua et kyl mä tiedän...

Olen jo pitkään tuntenu itteni väsyneeks ja itkuseks. Sunnuntaina puhuin miehelleni asiasta ja sanoin et aijon käydä neuvolassa asian tiimoilta. Tänään kävin neuvolassa ja tein masennustestin. Pisteitä sain 19. Eli miulla on vakava masennus neuvolan mukaan. Ajattelin aina et pärjään ja jaksan ilman apua. Mies on viikonloppusin kotona ja viikol reissuhommis eripaikkakunnalla. Kotona olen melkein 3 vuotiaan uhmaikäisen tytön kans ja 5kk vanhan pojan kans. En halua läheisille asiasta hirveesti puhua vaikka sieltä saisinkin apua. Tänään ku on joutunu käymään tunteita läpi monesti niin aina mieli synkkenee entisestään. Koko aika on tunne etten ole tarpeeks hyvä äiti lapselleni. Äitini sanoi perjantaina et en oo osannu kasvattaa tyttöäni oikein ku se on niin vilkas ja ei kuuntele miua. Mie tiedän sen et se on vilkas ja uhmakas. Mie en oo mahtanu sille mitään. Aina mie ruokin lapset ja puen puhtaat vaatteet. Aina vaikka kuinka en jaksais luen iltasadut ja leikin. Mut sillon ku lapset nukkuu ja saa sen hetken olla rauhas niin kaikki tunteet nousee pintaan ja pelkkä astarin tyhjentäminen tuntuu vaikealta. Ensi viikon tiistaina on aika psykologille. Huomenna pitäis soittaa lääkärille ja varata aika et saan mahdolliset lääkkeet alotettua. Onneksi mies on ymmärtäväinen ja oli pomon kans tänään sopinu et hän tekee tunnit täyteen alkuviikosta et pääsee aikasemmin kotiin. Seki alko jo itkettää et hän näin teki. Halusin vaan jakaa tämän asian jonkun kanssa koska en halua puhua tästä viel muille.

Teillä kellä on lapsia niin miten paljon teidän lapsien kummit pitävät yhteyttä/käyvät lapsen luona??

Itellä on nimittäin kolme kummilasta ja tän nuorimmaisen kummilapsen kummina olo on yhtä painajaista,hänen äitisä vähän välii laittaa viestii (yhteen aikaan oli päivittäistä nyt vähän harvemmin) et miks et käy/eikö lapsi ennee kiinosta ym..Jotenkin niin ahistaa koko asia..Asutaan viel ihan lähekkäin mut hää ei ite ees miun luona käy ja lastakin on sen kaks kertaa miun luona käyttänyt,kummilapsi nyt reilun vuoden. Kummilasta en haluu hylätä mut enpä oikein tiiä mitä täs tekis ku itelläkin on yrityksessä saada oma vauva ja ylimäärästä stressiä en nyt kaipaa..Onneks kahen vanhemman kummilapsen kaa asiat ok,heidät tuodaan miun luo kyläilee/yökylään ja saan heidän kaa olla niin kuin se miulle sopii eli ei oo todellakaan samanlaista painostusta kummiudesta...