Ylellä on tullut semmonen muutaman jakson mittainen sarja, missä syvennytään n. 30min. erilaisten ihmisten elämään alkoholistin lähimmäisenä. Siinä itse havahduin, et hitsi vieköön, kuinka yleistä se onkaan! (Ja silti se on niin vaiettu asia)

Näin vanhemmaksi tultua, on palannut hetkittäin lapsuuteen. Jotkut tietyt tilanteet ajaa mielen muistoihin, miettimään omaa lapsuuttaan. Tuntuu, että nyt itse äidiksi tultua, on alkanut enemmän syyllistämään vanhempia omasta lapsuudestaan, ehkä jopa katkeroitumaan. Ennen sitä ei niinkään miettinyt, oli vain onnellinen että se on elettyä elämää ja takanapäin.

Onko mulla täälä kohtalon tovereita? Olis kiva tietää tunteeko muut samoin ja onko se ohimenevää? :D

Mitä tehdä? Tänään tuli soitto vuokrafirmalta että 2vk aikaa pakata kamat ja häipyä.. Molemmat, mies ja minä ollaan työttömiä ja viimenen raskauskolmannes menossa. Vuokraa on yritetty maksaa osissa, vaan nyt on kaatunut asiat niin päälle että ei tässä tiedä mitä tehdä ja mihinpäin mennä :( sosiaalitoimeen pelottaa olla yhteydessä,onko mahdollista että voisivat ottaa tulevan lapsen huostaan? :'( hirveä stressi ja itkettää vaan. Halusin täältä kysyä että mistä lähteä hakemaan apua ja mitä sanoa? Tuntuu olevan itse niin maassa ja paniikissa ettei osaa toimia :(

kukkuu!

thaimaan reissusta on kotiuduttu ja jälleen kerätty lisää rakkaita muistoja sekä palanutta nahkaa;)  mahtava reissu oli, ei voi muuta sanoa, mutta vielä mahtavampaa oli palata kotiin.

ainua vaan, niin shokkina tuli se, miten tytärpuolet olivat laittaneet rahaa haisemaan...  oltiin siis jätetty kortit niille, autoihin tankkiin bensaa, ja sanottiin että niitä saapi käyttää.  oletettiin siis automaattisesti, että 21v likat tajuaisi, että jos myö ollaan 500e maksettu lastenhoidosta jo rahaa, ja synttärirahatkin just annettu, ja kaapit ostettu täyteen ruokaa, niin sitä rahaa käytettäisi sitten oikiasti vasta tarpeeseen.  ja ennenkaikkea siis nuorempien lasten tarpeeseen. ettei heiltä menisi omaa bensaa niitten hoitoon kuskaamiseen tai omia rahoja niide ruokiin tms. mutta kuten ehkä aiemmin olen kirjottanut, niin toistaiseksi kumpainenkin on nyt muuttanut takaisin kotia. toinen kouluviikoiksi ja toinen ihan kirjojenkin ja kihlattunsa kera.  vuokraa ei olla pyydetty, mutta osallistuminen kuluihin kyllä.  ruokakulut ja sähkökulut ainakin. 

noniin, no kaupassa ovat käyneet itsekkin.  muutoin kolmen kuukauden aikana on osallistuttu kuluihin 80e edestä, joka ei kata edes sähkölaskun puolikastakaan yheltä kuulta.  nyt sitten kun tultiin kotiin, niin tilit oli hyvin liki tyhjätty.  pelkästään ruokakauppaan kulutettu meidän tileiltä 350e, joka on reilusti enemmän kuin mitä myö käytetään! sitten on tankattu ilmeisesti kaikki autot meidän rahoilla ja ajettu taas tyhjiksi. ja kun mie ihmettelin et mihin helevettiin niin suuren rahamäärän voi saada kauppaan tungettua kun mie olin just täyttäny kaapit?

niin, jääkaappi on täynnä ben&jerrysiä ja ylikalliita kinkkuja, pöydällä maustekakkuja jne... sitten oli ostettu uudet ruokalusikat ja tuttiosat nuorimmaiselle, mun esikoiselleni uudet kengät. siis mitä hittoa??  tuolla likalla on kenkäkaappi pullollaan:O  ja lusikkalaatikko on ääriään täynnä.  ja jos nyt tulee tilanne, että talon kaikki tuttipullojen tutit on menneet kerralla rikki, niin sitten ostetaan uudet, JA JÄTETÄÄN JOKU MAUSTEKAKKU OSTAMATTA!

mua siis niin kyrpii se, että koko vuosi säästettiin tätä reissua varten, ja rahatilannetta on kuukausitolkulla setvitty jotta saadaan laskut maksettua ennen reissua, ja lasketaan ettei olla konkurssissa ees reissun jälkeen, vaan saadaan lainalyhennykset ja muutkin hoidettua. mutta eih...  kiva oli huomata kotona että nyt jää laskuja rästiin kun jälkikasvu on lähtenyt hummailemaan:(

miten mie tämän asian niille nyt selvennän?  ilman niiden lastenhoitoapua myö ei oltas päästy mihinkään, siksi ollaan heille kiitollisia. mutta siksi myö maksettiinkin jo perse kipeäksi ja 500e!  se, että luotettiin niille kortit käyttöön,  ei todellakaan tarkottanut sitä että pistetään rahat haisemaan! aargh!

Tänään sitten selvinnyt et rintasyöpä on. mulla meinaa itku tulla mut en vielä halua itkeä kun lapset ei tiedä.

8 kertaa käy hoidossa ennen kuin leikataan ja kainaloki jotenkin revennyt.
Minnuu alko pelottaan mutta pakko olla reipas tyttöjen takia eikä heitä huolestuttaa turhaan.

Onko täällä kohtalon tovereita joita seksi ei ole kiinnostanut pätkääkään koko raskausaikana? Täällä rv 24+2 huutelee.. Harmittaa todella kun haluaisi haluta seksiä mutta siihen ei vaan pysty :( muutaman kerran seksiä ollut (nytkin edellisestä kerrasta 2vk aikaa), ensinnäkin on todella hankala (oikeastaan mahdoton) kiihottua ja aktin loppupuolella alkaa sattumaan niin jumalattomasti. Ja varsinkin sen jälkeen. Paikkoja vain kirvelee ja sattuu joka paikkaan. Limakalvotkin tuntuvat olevan todella kuivat (ehkä jopa haavaumilla) ja... Äh. Henkisestikkin tuntee olevansa niin ruma ryhävalas jo että en pysty edes ymmärtämään miten tuo mies tätä haluaa.. Koko ajan pelottaa että mies lähtee vieraisiin tjsp kun olen itse niin epävarma ja saamaton :( en siis ole tätä sanonut tai näyttänyt miehelleni koska tiedän että se on mahdotonta. Mutta itsestä tuntuu vain niin pahalta kun toinen tuntuu olevan ruinaamassa 'koko ajan' enkä voi asialle mitään.. Tuntuu että tämä seksi ongelma on alkanut kun minulle tehtiin kolposkopia. Olisikohan mahdollista että koepaloja leikattaessa oltaisiin voitu napsaista väärästä kohdasta? Koska seksin alussa ei oikeasti tunnu miltään, kuin heilauttaisi patonkia messuhallissa.. Ja sitten vain huomaa kuinka paljon sattuu.. Olisikohan siitä voinut tulla niin hirveät henkiset traumatkin kun muistaa sen kivun ja.. Äh, en tiedä. Onneksi sain lääkäriajan (kylläkin vasta 3vk päähän), jossa tehdään kaikki sisätutkimukset ym. Pitää ottaa siellä asia puheeksi. Hävettää kyllä puhua lääkärissä/neuvolassa seksuaalisesta haluttomuudesta, mutta siellä sentään on osaavaa henkilökuntaa ja tuskin aihe on heille vieras. Mutta siis, onko muita haluttomuudesta kärsiviä?

Nyt on vaan pakko päästää ulos tää mitä päässä on pyörinyt jo jonkin aikaa.Eli minulla on sellanen tunne että olen yksinäinen vaikka mies onkin (eikä siis yksinäisyys siinä tunnukkaan) vaan kun tuntuu että ei ole kavereita eikä sosiaalista elämää ollenkaan. Nytkin olen ollut kaksi viikkoa lomalla töistä ja en ole päässyt kotoa mihinkään,muuta kuin lenkille ja tuohon lähikauppaan. Muuten olen ollut kotona 4 seinän sisällä. Ja tässä vaiheessa joku varmaan esittää kysymyksen "että mikset sitten lähde jonnekkin sieltä kotoa?" no lähtisin mutta minne menisin? mummulaan voisin mennä mutta kun oma äiti ja pikkusisko opiskelee,niin ovat kotosalla vasta 4 jälkeen ja sitten tekee läksyt ja sun muut koulu systeemit joten sinnekkin saisi mennä vasta kuuden tienoilla.Ja en näe mitään järkeä lähteä sinne ja ajaa ensin 30-40 minuuttia että päästään siinne ja kun päästään niin pitääkin alkaa melkein heti lähtemään kotiin että kerkiää iltapalat laittamaan ja saa nuorimman nukkumaan oikeassa ajassa,muuten menee yöunet meiltä kaikilta.

No kavereita kävisin kattomassa,mutta kun ei sellaisia oikein ole.Työkaverit ovat ainoita mitä minulla enään on.muut ns. unohtivat siinä vaiheessa kun mieheni kanssa ostimme talon ja aloimme miettiä perheen perustamista ja ensimmäinen lapsi syntyi.Minä kyllä yritin sitkeesti pitää yhteyttä,mutta kun ei vasta kaikua tullut niin sekin sitten pikkuhiljaa jäi vauvan synnyttyä.

Nykyään tuntuu että se ainut sosiaalinen elämä on siellä töissä ja muuta ei ole.Ei ole ketään ketä voisi pyytää mukaan vaikka kirpparikierrokselle tai muuten vaan shoppailemaan.asutaan kyllä sillain että on naapureita,mutta niitäkään ei koskaan näe täällä kaikki vaan lojuu mökeissään.En enään oikein tiedä mitä tekisin.On alkanut tulla sellainen tunne että minä ja lapset ei olla haluttuja mihinkään.Meitä ei ole kutsuttu edes mummulaan kylään vaan aina pitää varovasti kysellä että onko ok jos tulen lasten kanssa poikkeen...ja vastauksen saa vähän nihkeesti.

omistan kyllä puhelimen mutta mitä sillä teen kun ei sekään koskaan soi tai piippaa viestiä.tänään olen jopa salaa odottanut että edes lehtimyyjä soittaisi,itku ollut herkässä taas koko päivän ja tullutkin. isäntä sanoo aina että no mee vaikka soittaan sitä naapurin ovikelloa ja ala jutteleen...vaikka sosiaalinen olenkin niin ei luonto anna periksi sitä että menen kerjäämään väkisin tuttavuutta taikka seuraa...kun ollaan täällä asuttu reilut kaksi vuotta eikä kukaan ole halunnut edes minun yrityksistä huolimatta tehdä tuttavuutta niin miksi siis enään yrittäisin.moikkaan kyllä kun nähdään.Tässä kylässä ollaan asuttu jo 7 vuotta enkä tunne täältä ketään.en tiedä missä voisin tutustua edes kehenkään kun ketään ei ole missään.Tunnen että jos johinkin menen täällä niin olen ulkopuolinen,kun en ole asunut täällä koko elämääni ja en tiedä täältä ketään.kävin kyllä alkuun perhesysteemeissä,mutta sieltä ei kukaan oikeen halunnut tulla minun kanssani tutuksi.ja sekin jäin kun oli aina sellainen tunne että olen ulkopuolinen ja minua tuijotetaan ja mennään aina istumaan huoneen eripuolelle...ksit minussa jokin vika on.. 

nyt lomalla en ole edes kirpparille päässyt vaikka lapsille pitäisi vaatteita löytää,netissä olen niitä etsinyt kirppareilta ja sellasista.Niin paljon on alkanut masentamaan tämä oma tilanne jo.Ja epätoivo iskenyt että näin vietän loppuelämäni jollen pääse muuttamaan takaisin kaupunkiin.sinne missä olen aina asunut ennen näitä 7 vuotta.jotenkin on vaan vahvistunut se tunne siitä että kaupungissa on sosiaalisempaa porukkaa ja se vahvistuu aina töissäkin.kun katselen asiakkaita ja miten he kohtelee toista ihan vierasta asiakasta.olen tästä yrittänyt miehelle puhua,mutta vastaus on että ota lapset autoon ja lähde kaupunkiin vaikka puistoon,niin pakkaa lapset ja rattaat ja muut autoon,aja ensin 20 min kaupunkiin,etsi puisto jossa olisi muitakin ihmisiä ja etsi toiset 20min vapaata parkkipaikkaa.jotenkin miellän että jos asuisin siellä ja olisi se oma lähipuisto minne mennä vaikka kävellen niin olisi 100 kertaa helpompaa,kuin että lähden täältä autolla ja etsin sen puiston ja parkkipaikan. On vaan sellainen tunne että olen ihan yksin ja yksinäinen. en tiedä onko muita jotka tuntee itsensä yhtä yksinäiseksi,mutta en tiedä ennään että mitä pitäisi tehdä? tuntuu että kaikilla muilla on hauskaa ja paljon ystäviä ja kavereita ympärillä.Paljon muutenkin virikkeellisempää elämää kuin mulla.olen vaan täällä kotona kolmen lapsen kanssa,enkä pääse tekemään mitään.Tänäänkin piti lähteä nuorimman päikkäreiden jälkeen kirpparille ja kauppaan,mutta siitäkään ei mitään tullut kun vanhemmat lapset vaan tappeli ja kiukutteli enkä lähde niitten kanssa sinne tappelemaan kun kerran kaikesta pitää taas kiukutella ja tapella keskenään.ja isäntä on iltavuorossa ja kaikki kaatuu taas päälle.itku tulee joka kerta kun olen yksin jossain.kiitos sinä joka jaksoit luke ja jos selvän sait epäselvästä tekstistäni.Oli vaan pakko jotenkin päästää ulos mitä sisällä jyllää...

Ajattelin vain jos joku muukin on niitä varronnut ja pistekauppaa kytännyt. Tiikeri ja norsupuku sekä tiikeribody ja kirahvipanta ovat nyt kaikki tilattavissa pistekaupassa.

Itsellä lähti tiikeripuku tilaukseen.

Muuten onko kukaan norsupuvun saaneista huomannut haittaako kärsä kulkemista. Tuleeko kuinka kasvoille?

Huh huh, otsikosta saisin vaikka kuinka pitkän stoorin ja paljon olisi asiaa kerrottavana mutta jospa saisin kirjoitettua lyhyesti :D

Meille tuli nyt ensimmäistä kertaa vierailulle tämä otsikossa oleva vaiva.. Nimeä en halua ääneen mainita, koska tulee huono omatunto ja lapsien kuullen sanaa en ole maininnut! Eli 4,5v esikoisen kohdalla huomattiin hänellä olevan näitä valkoisia pesäkkeitä sekä shampoopesun jälkeen kampaan tarttui myös muutama eläväinen t... Eli apteekista hain tähän vaivaan olevan shampoon, lauantai-ilta menikin sitten siinä kun pesin esikoisen hiukset, nuorimman lapsen hiukset sekä omat, mies tietty pesi omansa! :D Pesun jälkeen alkoikin sitten se kammottavin asia lapselle, tkammalla kampaaminen.. Ei mitään kovin kivaa..

Tänään otin sakset esiin illalla ja aloin saksimaan valkoisia pesäkkeitä poies.. Menihän siinä esikoisen kohdalla se 2, ja 2/3 osa saatiin läpikäytyä, huomenna jatketaan!! Nuorimman lapsen kohdallla sama homma, onneksi hiusta niin vähän, että ei ollut ollenkaan paha homma, paitsi että pää pyöri kun häkkyrä (kohta 2v lapsi). Nuorimman kohdalla emme huomanneet päät.....

Petivaatteet olleet ulkona pakkasessa 2pvä, pakastimessa jäädyttänyt ulkovaatteita (pipot,kaulurit) sekä pompulat,pannat ym..

Vielä eilen päivällä ajattelin, että ei tämä onneksi iso homma enää ole.. NO EIPÄ!! Tulee ihan sellainen avuton olo, kun ei saa niitä kaikkia lähtemään päästä, tulee tunne että on huono äiti kun noita on lapsella.. Mies ei ota asiasta niinkään ressiä eikä hirveästi ole tukkahommissa ollut mukana! Sitten minulle äkkäilee kun la+su illat menee päitä tutkiessa.. Ei tää minustakaan kivaa ole, itku pääsee kun ajatteleekin asiaa!

Jos teillä tähän asiaan vinkkejä niin mielelläni otan vastaan.

Äidin miesystävä sotkeutu väärään porukkaan syyskuussa 2013,tappelun seurauksena ja yks mies tästä porukasta kuoli.tästä oli syytettynä ja vangittuna puolitoista vuotta sai siis syytteen murhasta ja tuomio oli elinkautinen,valitti hovioikeuteen ja sai tänään tiedon että on todettu syyttömäksi ja pääsi vihdoin kotiin =D Myö ollaan tiedetty jo kauan et hää ei ole sellanen joka toiselle vois pahaa tehdä.

Odotan ensimmäistä lastani ja raskauteni alkoi hiukan yllättäen. Noin puolella ystävistäni on jo lapsi tai lapsia ja lopuilla ei ole. 

Olen viime viikkoina ollut aika allapäin, kun koen olevani aika yksin tämän raskauteni kanssa. Mieheni toki tukee, mutta ystävilläni ei tunnu olevan aikaa. On paljon kaikenlaisia juhlia ja "häppeningejä", joihin kaikkiin en voi / halua osallistua - kuten esim. viininmaisteluun ;) - mutta olen yrittänyt olla mukana juhlissa, baareissa jatkoilla yms. mahdollisimman paljon, jotta saisin edes jotain kontaktia säilytettyä ystäviini. 

Tuntuu, että juuri nyt on erityisen paljon kaikenlaista ympärillä, ja harmittaa, kun itse koen olevani ulkopuolinen. Miehelläni on paljon kaikenalaisia juhlia ja menoja - tuntuu, että enemmän kuin ennen raskauttani - mutten haluaisi hänen menemisiäänkään toppuutella, koska onhan hänellä siihen oikeus emmekä me ennenkään ole toistemme menemisiin puututtu. Olo tuntuisi jotenkin nipottajalta, jos nyt pyytäisin häntä jättämään joitain menoja väliin :(

Onko tämä ihan normaalia kokea olevansa "eristetty" vai olenko vain jotenkin yliherkkä "tilani" takia?

Ainakin sen tästä olen oppinut, että tulevaisuudessa kun ystäväni ovat raskaana ja pienten lasten vanhempia, niin aion kyllä huomioida heitä erityisen paljon. En nimittäin aiemmin ymmärtänyt lainkaan, että miltä tällainen voi tuntua...

Ihan hirveä olo, masentaa vain koko ajan. Ensimmäinen raskaus ja vasta menossa rv 18+2. Turvottaa,masentaa,väsyttää. Koko ajan vain lihoo ja lihoo ja arpia lisääntyy. Olen ollut monta viikkoa jo niin väsynyt etten ole kotoa liikkunut oikeestaan minnekään, mieskin joutunut hoitamaan kaupassakäynnit. Onko muilla ollut masennusta raskauden aikana? Ja millä tätä oloa saa paremmaksi? Moneen viikkoon jaksanut laittautuakkaan,saati meikata. Sitä vain istuu 4 seinän sisällä collegehousut jalassa. Ei auta vaikka mies kuin sanoo rakastavansa minua tällaisena ja yrittäen lohduttaa. Mieli ei vain parane :( seksiäkään ei tee mieli vaikka miehellä tekee. Todella paha mieli myös miehen puolesta. Hän yrittää vaikka mitä mutta minua ei vain kiinnosta. Turhaan vain kiukuttelen tai olen surullinen ja puran sitä aivan väärään ihmiseen.. Jotenka siis, ottaisin mielelläni vastaan ideoita miten saisi skarpattua itseään ja saisi paremman mielen?

Hei! Ikinä ennen minulla ei ole ollut huuliherpestä, enkä muista mitään tilannetta, jossa olisin sen voinut saada.. Mutta tänään sellaisen sitten löysin huulestani.. tai huomasin sen olevankin se. 

Ensin toiseen huulitaipeeseeni tuli haavauma, mikä on hyvin tuttua minulle. Se parani noin kolmessa päivässä. Heti sen perään toiseen huulitaipeeseen tuli myös haavauma, joka oli paljon kipeämpi ja vaikeampi. Monta kertaa ihmettelin sitä peilistä ja käskin miehenkin sitä katsomaan, mutta kumpikaan meistä ei epäile edes ajatuksissakaan, että se voisi olla herpestä. 

Tänään illalla mietin (noin viikko sen ilmestymisestä), että kai se on pakko mennä lääkärille tai hoitajalle sitä näyttämään ja kerroin siitä äidilleni, kuvaillen haavaumakohtaa. Hän sanoi, että kuulostaa herpekseltä!! Kun menin katselemaan netistä kuvia, niin voi itku, siltähän se näyttää! Tarkemmin kun menin katsomaan, niin haavauman ympärillä osittain kohonneessa ihossa näkyi ainakin neljä pientä valkoista pistettä. Aikasemmin olen katsonut, että se on kuin vähän tulehtunut ja sen takia hieman koholla. 

Koska en yhtään ole epäillytkään sen olevan herpestä, niin tietenkään en ole varonut lasten kanssa mitenkään! Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aika tarkkoja käsihygieniasta, eli esim. aina kun olen koskenut haavaumaa, olen pessyt kädet.. Mutta olen pussaillut kumpaakin lastani, (kohta 11 kk ja 3v).. Pienempää enemmin.. Tämä syyllisyyden tunne on aivan kamala! Voi kuulostaa pieneltä ongelmalta, mutta tuntuu kamalalta miettiä, että minä itse, äitinä, olen nyt todennäköisesti tartuttanut lapsilleni huuliherpeksen. Miten en voinut tajuta aikaisemmin, että se voi olla huuliherpes!?

Hei!

Onko kukaan muu raskaana ja elämäntilanne samalla vaikea? perheessäni on ollut surua ja riitoja ja fyysinen vointini on kamala syystä jota en halua kertoa.

Äitini on vuosi kausia ollut rahaa ym. Lainaa vailla. Ja muutenkin ollu kaikkia *aska temppuja.
Kaikki kärjisty alku syksystä... Otin hälle hyväähyvyyttä puhelinliittymän ja netti+mokkulan. Lainasin satoja euroja ym. Teki heti yli 4000e puhelin laskun.. No ei alkanu maksaan mitään.. Haukku vaan mut kuinka inhottava ja ymmärtämään ihminen olen. Nyt kun haluan laitteen siis mokkulan itelleni kun ei ole sitäkään yhtää maksanu. Niin ei palauta. Meinasi että ensi kuussa lyhentää... Ööö.. Sitte laitoin vielä uudestaa että haluan tavarani pois tai teen rikosilmoituksen. No nyt laittaa tädille viestiä että tappaa itsensä. Ja täti käskee jutella sen kans. Ai siis mun pitäis kaiken sen ilkeilyn, taloudellisten vahinkojen ym. Jälkeen vielä ymmärtää??

Syksyni on ollut kamalan rankka... Nyt eilen ultraan mennessä joten hajosin ja avauduinki vähän... onneksi kaikki on päättynyt hyvin. Tänään neuvolassa sanoin kaiken olevan ok. Mutta jotenkin nyt ku kaikki päättyi hyvin jne. Ja sain vähän avauduttua. Mut nyt tunnen itseni lopen uupuneeksi ahistuneeksi. Jotenki tuntuu että en jaksa töihinkään mennä... onko väärin pyytää esim. Saikkua tjn. Että saisin taas itteni tasapainoon. Aiemmin työ on ollut pakopaikka missä on voinut unohtaa murheet. Mutta.. entiiä.

Hei! 

Pitkään en ole kirjoitellut mitään.. Kun perheeseemme syntyi toinen lapsi, tyttö, on ollut kyllä kiireistä ja kaikenlaista tapahtunut. 

Viimeisin asia on juuri tuo patti, jonka eilen aamulla vatsalihaksia tehdessä huomasin. Ihmettelin kipua kylkiluiden kohdalla ja aloin tunnustelemaan ihoa rintani alapuolelta, kylkiluiden päältä.. kauhukseni löysin patin, joka on aika iso. 

Sain samalle päivälle yksityiselle lääkärille ajan, joka tunnusteltuaan totesi patin olevan rasvaa, rasvapatti, joka on tulehtunut. Kertoi, että patti kasvaa, kun sitä koskettelee. Ja että se voidaan poistaa, jos se alkaa vaivaamaan. Kyseli kaikenlaista, olenko laihtunut, jumppaanko, satuttanut itseni jne. Oli kuitenkin suhteellisen varma, että kyseessä on rasvapatti.

Sitten.. Halusi kuitenkin ottaa neulalla näytteen. Näytteen ottaminen sattui aika paljon ja sen jälkeenkin sattui.. Vieläkin on hieman herkkä. 

Tähän iltaan saakka oli aika hyvä mieli.. kunnes aloin miettimään tosissaan, minkä takia hän halusi ottaa näytteen. Kun hän ei ensin meinannut löytää oikeita tarvikkeita näytteen ottamiseen, hän vaikutti hieman hätääntyneeltä. Sanoi, että jos niitä ei löydy, näyte voidaan ottaa myöhemminkin.. Mutta miksi? Jos hän oli niin varma, että se on rasvapatti, miksi otti näytteen??

Mitä enemmin mietin, sitä enemmin pelkään.. Olen vielä melko nuori 22 v ja minulla on kohta 3 v poika ja 10 kk tyttö. Oma terveys on saanut lasten saamisen jälkeen aivan uuden merkityksen... Miten pelottava ja kamala ajatus onkaan, että en saisi nähdäkään lasteni kasvavan aikuisiksi ja olla heidän tukenaan mahdollisimman pitkään.. 

Onko kellään muulla kokemuksia rasvapateista? Voisiko tämä minun patti olla se, niin kuin lääkäri sanoi, vaikka hän halusikin ottaa näytteen?

rakas isosisko on tällä hetkellä leikattavana meilahden sairaalassa..syöpäleillaus..enempää en voi tässä vaiheessa sanoa..itkua ja pahaa oloa =(

Täällä ollaan nyt jännän äärellä...Rakas isosisko lähtee klo:6.00 leikkaus saliin,meilahessa leikkoovat kummatkin syövät pois(eli kaksi eri syöpää) sekä ne 8/24 imusolmukkeesta mitkä ovat saaneet syöpäsoluja....Onneks tää taoahtuu tähystämäällä,toisin kuin omassa sairaalassa sanottu.Nyt ehket valvotaan tää yö..ja vanha sanonta pitää pelätään pahinta toivotaan parasta ♥♥♥nyt en muuta toivo kuin paljon enkeleitä sinne isosiskon luo jotka siitä pitää huolen..tuntuu niin vähäiseltä tässä vaiheessa omat huolet =(♥

mieheni on hyvä mies.  huolehtiva perheenisä ja huomioon ottava  aviomies. mutta humalassa vaimoaan julkisesti nöyryyttävä ja alistava, muita pilkkaava rähinöitsijä, jolta katoaa kaikki käytöstavat.

hän tiedostaa ongelmansa ja on kotikonstein yrittänyt demoninsa taltuttaa. pitkään menikin hyvin. oli lähes vuoden juomatta muuta kuin alkoholitonta olutta ja satunnaisesti ykköstä. mutta sitten karkasi mopo käsistä taas.  lupauksia hoitoon hakeutumisesta on tullut, halu päästä kuiville on kova, mutta sitä avun hakemista ei ole uskaltanut kuitenkaan tehdä.  oma häpeä siirretään aina ensiviikolle tai ensikuulle.   ei koskaan huomiselle, tai tähän hetkeen.

nyt on se tilanne, että jouduin eilen laittamaan ukaasin, että ellei tänään ole soittanut työterveyslääkärille/ ilmoittanut itseään aa-klinikalle, ei mulle jää muuta vaihtoehtoa kuin eropaperien jättäminen.

sydän on niin totaalisen särki.  eroa en haluaisi tehdä, sillä ketään en ole koskaan niin paljon rakastanut kuin miestäni, eikä se rakkaus ole mihinkään kadonnut. mieheni vain katoaa juomisensa myötä ja muuttuu aivan toiseksi. ja sitä ihmistä en halua nähdä enää koskaan.

vielä eilen tuli humalaisia syytöksiä ja ehtojen saneluja, että hän hakeutuu hoitoon vain jos mie teen vastineeksi jotain.  menetän viimeisetkin ihmisarvon rippeeni ja oikeuteni.  mie olen niin särki ja hajalla juuri nyt, etten todellakaan tiedä kuinka päin pitäisi olla.   oon niin pitkään ollut varpaillani ja joutunut mieheni humalaisen marttyyrimaisen ja sympatiahaun kohteeksi, että tuntuu ettei miulla ole mitään oikeutta olla rikki hänen käytöksestään.  tiedän, että enää ei riitä en mieheni hakeaa apua itselleen, vaan miun pitää saada sitä myös. sillä kaiken sen henkisen väkivallan alle liiskaantuminen hänen juodessaan, on jättänyt jälkensä myös minnuun, enkä tiedä kelle sitä purkaisin. niin monen julkisen nöyryytyksen jälkeen olen vielä vähemmän kehdannut kellekkään tutullemme/ystävällemme ottaa asiaa enää puheeksi.

voi itku...

Synnytyksestä on tosiaan 6kk jo vierähtänyt ja seksiä on mieheni kanssa harrastettu mutta seksi ei ole oikein nautinnollista vaan vähän kivuliasta, semmoista jomotusta kohdussa ja munasarjoissa. Olen ihan ymmälläni ja turhautunut kun joka kerta on tämmöistä tullut. Mistä tämä voisi johtua?

Heippa kaikille,

72-vuotias isäni sai viikko sitten niin vakavan sydänkohtauksen, että hän ei ole sen jälkeen tullut tajuihinsa. Saattohoito aloitettiin eilen.

Olen poissa töistä (yläkoulun opettaja) tämän viikon, mutta maanantaina yritän palailla töihin. Mikä olisi fiksuin tapa kertoa asiasta työpaikalla?

Yritän pukeutua tummiin, mutta mitä muuta? Tuntuu, että kun isä oli niin tärkeä ihminen, jokaisen ryhmän 1.tunti pitäisi aloittaa kertomalla tästä. Vai kertoisiko kaikille maanantain ryhmille ja luottaisi siihen, että oppilaat vievät asiaa eteenpäin kavereilleen?

Voihan olla, että monella tunnilla minulta tulee itku ja oppilaat saavat siten tietää. Ajattelin kertoa asiasta myös vanhempainillassa: kun yleisen osuuden jälkeen tulee luokanvalvojan tuokio.

Pakko avautua tänne kun ei muutakaan paikkaa enää ole. Kuuluin odotusryhm
nää mutta poistuin ku. En kuulemma avautunut tarpeeksi omista henkilökohtaisista asioista vaikka olen pitänyt ryhmien tarkoituksen olevan se että saa vertaista toisilta kuitenkaan ilman vaatimuksia.

Meillä ollut todella vaikeaa kohta jo vuoden perheen nuorimman kanssa jolla on kasvain selässä. Olemme siihen saaneet yhden hoidon jonka piti pienentää pahkura. Näin ei ole käynyt ja nyt odotellaan uutta aikaa joulukuulle. Meillä myös ollut korvakierre johon saadaan apua ensi viikolla tuubien merkeissä. Tämä huomautus taas vaikeuttaa hoidon saantia julkisella puolella. Väliä pitää olla se kaksi viikkoa.

Joka tapauksessa äiti on nukkunut todella huonosti viimeisen neljä kuukautta ja poika myös. Jospa tämä kaikki nyt alkaisi helpottaa.

Toivottavasti muiden joulunodotusta on ihana ja rauhallista meillä se ei sitä ainakaan ole.

Taas oli IS:ssä juttua siitä, miten mies huijattiin isäksi http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288760216078.html

toivottavasti linkitys ei nyt kaada tätä keskusteluaihetta...  mutta anyway.  mitä ajatuksia teissä herättää kyseinen tempaus?   kyseessä kun ei siis ole mikään vahinkoraskaus, vaan röyhkeä miehen hyväksikäyttö siitosorina ja mahdollisesti lompakkona.  se, että nainen hankkiutuu raskaaksi valheellisin keinoin, esimerkiksi väittäen syövänsä pillereitä tms. ja tekee tällöin miehestä tahtomattaan isän.  mies, joka ei halua isäksi, mutta joka pahimmassa tapauksessa on silti naisen petoksen vuoksi elatusvelvollinen seuraavat 18v saamatta välttämättä mitään oikeuksia omaan lapseensa.   tiedän tällaisen tapauksen läheltäkin seuranneena, ja miehellä oli näitä "huijauslapsia" kohtaan hyvin ristiriitaiset tunteet. kun oli lapsirakas mies, mutta oli kokenut että lapsikiintiö on jo täynnä.  sitten sellainen ei-niin-vakava-suhde muuttuukin kertaheitolla kun nainen lopettaa pillerit sanomatta mitään ja raskauduttuaan myöntää ettei edes isää lapsilleen halunnutkaan.  velvollisuuden tuntoinen mies maksaa elatukset ja yrittää luoda isäsuhdetta lapsiinsa, joita katsoessaan kokee silti vain petoksen hetket uudestaan.

näissäkin, lapsen harteille on lyöty vahva leima. kun toinen vanhemmista on huijattu ja toinen väärillä keinoin halunnut.

kyllä sapettaa, että vaikka kuinka naisten oikeuksista puhutaan, niin isän oikeudet unohdetaan aivan totaalisesti ja tällaisia pahemman luokan hyväksikäyttöjä tapahtuu:/

http://purkkaatukassa.blogspot.fi/2014/08/naisten-oikeudet-on-niin-so-last-season.html

jälleen linkki.  mutta tuolla lisää vertauskuvaa siitä, miten naisten oikeudet tarpoo ihan eri tasolla kuin miesten oikeudet.  naiset häviävät työelämässä ja talousasemissa, mutta miehet poljetaan lapsiasioissa.   kylmää!

Eli siis.. Minusta tuntuu todella pahalta että mieheni katsoo pornoa.. Kuulostaa typerältä, mutta.. KYLLÄ! Olen mustasukkainen. Tuntuu pahalta että mies kiihottuakseen katsoo toisia isorintaisia, timmikroppaisia naisia, kun itse olen ihan päinvastainen.. Erään sairauden takia, lihoin melkein 3kertaiseksi, ja koko kroppani on hirveillä arvilla ja selluliitilla.. Asiaa ei auta yhtään arpiset,roikkuvat a-kupin rinnat.. Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?

Olemme seurustelleet mieheni kanssa vasta puoli vuotta, ja olen 3kk raskaana. Alussa meillä oli pahoja riitoja ja meinasimme erotakkin useampaan otteeseen. Alussa en nähnyt enkä osannut ajatellakkaan miestä tulevaisuuteeni, enkä osaa vieläkään. Suurimman osan yhteisestä ajasta, tunnen ärtyneisyyttä miestä kohtaan. Odotan niitä hetkiä että saan olla vain yksin. Sitten taas joka päivä, tulee noin minuutin-kahden hetki, ja tulee sellainen tunne että tämä mies on koko maailmani ja rakastan häntä yli kaiken. En todellakaan tiedä mitä tehdä. Haluaisin tämän lapsen, mutta en haluaisi lapsen isän millään muotoa olevan meidän elämässä mukana.. Tuntuu todella typerältä. Voiko toista ihmistä rakastaa oikeasti, jos ajatusmaailma on koko ajan tässä pisteessä? Eikai sitä tällaisia ajattelisi jos olisi oikeasti onnellinen? Tuntuu että olen niin väsynyt tässä suhteessa.. Olen myös miettinyt, että olisiko tuo rakkauspurku olla sitä, että olen aikaisemmissa suhteissani aina joutunut pelkäämään, että tulen petetyksi/hakatuksi/jätetyksi.. Minulla ei ole ikinä ollut turvallista parisuhdetta. Nyt on. Luulenko olevani rakastunut siksi, että minulla on kerrankin niin hyvä ja turvallinen olla, vai pelkäänkö että minulta viedään se turvallisuus pois, ja siksi haluan itse karata tilanteesta? Olen pakoillut koko elämäni asiaa kuin asiaa.. Nyt tuntuu että olen vain niin hukassa kaikessa... Minulla ei ole ketään kelle puhua, onneksi saan edes täällä purkaa itseäni ja ajatuksiani, kiitos mammat

Minä katson heitä minusta tulleita ja lupaan, ei ole rakkautta joka heidän ylitseen kävelisi, ei vihaa joka heihin asti ylettyisi, ei epätoivoa jonka alle he jäisivät. Katson heitä, kaiken tarkoitusta, enkä katsettani käännä koskaan.

elikkäs asuimme noin 6 vuotta sitten rivitalossa,ja naapurinamme oli oikein mukava vanhahko naisihminen,harmi vaan vähän liikaa alkoon menevä.

noh,tää nainen möi silloin meille veneensä halvalla,koska ei sitä tarvinnut,ja ilmeisesti oli rahapula. ja hän oli selvinpäin silloin kun kaupat tekivät mieheni kanssa.  jonkun ajan päästä hän kysyi minulta,että tarvisinko kampauspöytää,koska se vie hänen asunnostaan liikaa tilaa. tarjouduin maksamaan,mutta hän ei halunnut rahaa,ja sanoin että ilmoittelee kunhan pöydän voi hakea.

noh,nyt viikonloppuna tää nainen pommitti minua viesteillä,että hän oli nyt tajunnut että se vene on paljon arvokkaampi,millä sen meille möi,että meillä pittää maksaa hälle 500-600euroa tai palauttaa vene, en ehtinyt vastata tähän viestiin mitään kun hän laittoi että kun hän oli kiireessä tyhjentänyt kampauspöytää,koska olin kuulemma hoputtanut (ja oikeasti en oo ollut lähimaillakaan kun on tyhjentänyt sen) niin oli laittanut roskiin jonkun avaimen,ja uus sarjoittaminen maksanut 6000e. (eikä tosiaan tästäkään hommasta puhunut mitään kun olimme vielä naapureita) laitoin hälle asiallisesti viestiä,että miettii rauhassa että miten ne asiat meni jne... niin tältä tuli viesti että maksakaa hälle 5000e tai käräjillä tavataan! ja tästä on tosiaankin toi melkein 6 vuotta aikaa. voiko hän oikeesti viedä asian käräjille? vai pitääkö meillä maksaa?  yritin hälle soittaa että vois voitu puhua asioista,mutta ei hän vastannu puhelimeen. mies oli sitä mieltä,että hällä on vaan rahat loppunu eikä saa viinaa,niin yrittää meitä nyt noin kiristää :( ja tätä naista ei olla nähty 4 vuoteen! ääh,ku tuli todella sekavaa tekstiä,mutta toivottavasti joku ymmärtää.

Täällä taas kirjoittelen... En tiedä mitä ajatella... Mies oli saanut yheltä naiselta face viestin (mun ex-mies petti aikoinaan mua tämän samaisen naisen kanssa), ihan harmiton viesti ja tullut yli kaksi viikkoa sitten. Mun mies ei kertonut mulle tästä mitään vaan löysin sen vahingossa. Tältä naiselta oli tullut kaksi kertaa kaveripyyntö mun miehelle, mistä olin tietoinen ja mun mies hylkäs ne molemmilla kerrooilla. Mulle hän sanoi ettei tunne tätä naista kunnolla ( on vaam ollut hänen asiakas ja hänen exän kaveri). Mutta nyt selvisi että he olivat jutelleet mun miehen erosta tämän naisen kanssa kun se oli niin vaikea ( mistä on kulunut jo 7 vuotta) ja tätä nainen oli sit voivotellut sitä ja laittoi sitten siitä about viikon päästä sen viestin illalla kymmenen aikaan viikolla, että on sulla ollut rankkaa?

Mun miehellä on aikaisemmin ollut yksi naisjuttu, jossa kuulema ei tapahtunut mitään, soittelivat vain ja juttelivat seksielämästä. Minä en silloin edes tiennyt että hän tunsi tämän naisem...

No asiaan... Nyt mun mies ja tämä viestittelijä  nainen syyttävät mua että, olen kuulemma sairaan mustasukkainen. Ja kun laitoin sille naiselle viestin, että älä viestittele tänne (kun minulla onaikaisempaa kokemusta hänestä), niin hän meni soittamaan miehelleni! Ja hän väittää että minä häiritsen häntä ja mieheni mielestä olen hänelle turhaan tyly! En reagosi näin jos mieheni olisi kertonut asiasta minulle itse, tämä nainen ei olisi aikoinaan touhunnu exäni kanssa ja mieheni ei olisi ennen tehnyt samanlaista. Mieheni uhkailee minua nyt avioerolla, koska olen kuulemma liian mustasukkainen ja en saisi hermostua tosta...

Itse vaan en ymmärrä,miksi pitää viestitellä vieraille iltaisin ja miksi ei kerrota. Mielestäni en ole nipo tästä asiasta. Jos mieheni olisi kertonut itse niin tilanne olisi toinen... Hän kun on niin tarkka kuka mulla on facessa kaverina... ei saa olla exiä tai muitakaan jonka kanssa jotain...

Mutta nyt mennään sitten näin, mies ei puhu mulle, ei kiinnosta mitä mä ajattelen ja uhkailee erolla. Mulla ei kuulemma ole kaikki muumit laaksossa...

Tänään on sellainen päivä, että tekee mieli vain itkeä peiton alla. Eilinen ilta meni miehen kanssa riidellessä. Ja vaikka tuo on kovin häpeissään ja anteeksi pyydellyt moneen kertaan, oli silti kovin rusentunut olo aamulla kun heräsi. Mietin miten sydänparka voi kaikesta aina vain toipua.  No aamulla sitten ensimmäinen mitä puhelimesta näin, oli viesti lapsuuden ystävältäni, jossa tuo ihmetteli miten kehtaan esittää viatonta ja hänen ystäväänsä, kun hän kumminkin tietää miten oon puukottanut häntä selkään.

Olen jo muutaman vuoden seurannut hänen masennustaan ja yrittänyt kaikin tavoin tukea. Viimeisen vuoden ajan tämän jutut on alkaneet vaan saada aivan uusia neuroottisia piirteitä, kuten epäilyjä siitä, miten hänen äitinsä yrittäisi myrkyttää hänet, ystävät huumata hänet, ja entiset työkaverit vainoaisivat häntä. Viimeisimpien tarinoiden mukaan joku murtautuu hänen asuntoonsa vain kirjoittaakseen hänen kirjojensa sivuille vihaavansa tätä.  Olen yrittänyt kuunnella näitä juttuja neutraalisti, lähtemättä niihin mukaan, mutta tyrmäämättä täysin, jotta hän säilyttäisi luottamuksensa muhun ja vaivihkaa yrittänyt saada häntä hakemaan apua. Ymmärrän, että nyt vain napsahti hänen kirveensä mun kohdalleni, ja on yksinomaan hänen sairaudensa syytä, että tuo uskoo nyt mun jollain tapaa häntä myöskin piinanneen (ei ole kyllä kysyttäessä nyt vastannut, että millä muotoa olen häntä selkään puukottanut...).

Mutta mitä hittoa tässä voi tehdä muuta kuin itkeä?? Haluaisin kovin vielä pysyä hänen rinnallaan, koska niin vanhoja lapsuudenystäviä harvemmin enää on, mutta ei tuo ole se sama ihminen enää. Ja millä hemmetillä hoitoon saa ihmisen, jolle ei ole mitään skitsofreniaa vielä todettukkaan? Hänen perheelleen on turha lähtä asiasta puhumaan, äitinsä on ihan yhtälailla kuuppa sekaisin hänkin:(  saapui vanhempieni ovelle housut kusesta märkänä itkemään MEIDÄN kymmenen vuotta sitten kuollutta koiraa ja vaeltelee vanhempieni tontilla milloin minkäkin ruusupuskan kanssa.

mielestäni on julmaa jättää sairas ystävä oman onnensa nojaan, mutta jos hän vakavissaan uskoo mun esimerkiksi yrittävän salamurhata hänet, niin minkä mie voin tehä?

Heipsis.
Olen siis eroamassa avomiehestäni jossa on paljon piirteitä narsistisuuteen. Suhteemme on ollut aina vähän vaikea ja sitä ei ole helpottanut yhtään miehen ex- tyttöystävä, joka tahtoi tehdä suhteestamme erittäin julkisen kirjoittelemalla törkeyksiä ja valheita mm facebookkiin ja uhkailemalla minua.
Lapsi kuitenkin oli toivottu ja meillä meni kuitenkin ihan hyvin silloin kun sain tietää olevani raskaana. Siitä alamäki sitten alkoikin ja aloin olemaan valittava akka koska turposin älyttömästi raskausaikana. Olen se joka aina on hoitanut kotiamme raskauden loppuvaiheisiin asti ja olla ns kotiorja, josta olen kovaan ääneen monta kertaa miehelle sanonut..

Kuitenkin tilanne on nyt sellainen etten vain enään jaksa ottaa kaikkea *askaa ja haukkumisia vastaan, joten olen päättänyt lähteä tästä suhteesta. Mies ei ole tietenkään samaa mieltä asiasta ja tilannetta ei yhtään helpota se että meillä on yhteinen autolaina josta tahdon eroon. Itse en voi ottaa lainaa pankista jotta maksaisin miehen ulos tuosta koska minulla on menneet aikoinaa luottotiedot juurikin tämän miehen ansiosta. Miehen setä on takaajana täs lainassa, joten joudumme hänellelin tilanteen selventämään.
Tuntuu että mies pitkittää tahallana asioita, varsinkin tätä laina juttua, koska ennen sen asian selvittämistä auton korjaamista, katsastamista, myymistä en tule pääsemään tästä asunnosta mihinkään. Olen aivan poikki ja mieleni aivan sekaisin. Haluaisin jo muuttaa omaan asuntoon lapseni kanssa jota mies ei hoida kuin silloin kun on ns pakko. Eli jos lähden yksin käymään jossakin. Harvemmin kotona hoitaa lasta kun itse olen paikalla...

Onko jollakin samanlaisia kokemuksia ? Olisi kiva kuulla. Toivottavasti saitte selvää, kirjoitin tämän puhelimella.

Eli ongelmana on kuivat, punoittavat, haavaumilla olevat limakalvot emättimessä.. Ihan hirveät tuskat käydä pissalla, ja yhdyntää ei voi edes ajatella! Oletteko käyttäneet mitä hoidoksi?

Miten mä saan tolkkua hänen päähän. Syö vain herkkuja ja varastelee milloin mitäkin. Mitään ei syö loppuun. Karkkit mitkä löytää kyllä napsii.

Pakkasestaki käy ettimässä ruokaa. Mutä voin tehdä kun yksin pitää välillä hoitaa kuopus ja hänenki tarpeita kuunnelka. Mikään ei kelpaa mitä tarjoaa. Ruuista syö lihat ja kasvikset(pottua lukuun ottamatta). Jäätelöä ei kaapissa voi pitää tai mitään tarra lukko on jääkaapissa mut senki saa kun kiikkuu tuolille. Pitääkö tässä solmia noi tuolit seuraavaksi pöytään jotenki kiinni.. vai mitä. Olen yrittänyt keksiä muuta tekemistä mut ei..

Tänään päätettiin et lastenohjelmat lähtee hyllylle joksikin ajaksi kun ei käyttäytyminen ole muuttunut. Lastenkanavapaketti oli viimeinen seuraamus tästä ja olkoot opetus hänelle tästä..

Mutta mitä vielä voin tehdä??? Mä en keksi nyt yhtään mittään ja neuvoton olen puhuttu ollaan yritetty mutta ei auta. :'((((

monasti olen täällä kironnutkin, miten mies on äärimmäisen mustasukkainen tapaus.  vuodenvaihteessa meinasi erokin tulla siitä syystä. se on kausittaista, mutta aina tuo on aiemmin nostanu päätänsä, jonka jälkeen helvetti on revennyt.

viime keväänä käytiin pariterapiassa jossa opittiin kommunikoimaan jälleen toisillemme.  saatiin monet asiat selvitettyä ja suhde heräsi uuteen kukoistukseen.

koska tuon mustasukkasuuden vuoksi olin jo ehtinyt kaikki miespuoliset ystävät pistämään jäihin, ja jokainen työlounaskin työkaverin kanssa aiheutti mekkalaa, toivoin aina että joku päivä miehellä olisi se naispuolinen työkaveri.  että tuo kykenisi itse näkemään että suhde voi olla ihan ammatillinen ja kaveruuteen perustuva, ja sen kanssa voi tehdä töitä ja käydä lounastamassa ilman että siinä olisi mitään seksuaalista. toivoin myös monasti, että hällä olisi joskus niin läheinen naispuolinen ystäväkin, että tämän näiden puhelinkeskustelusta mie voisin vähän näpäyttää, että pitäisiköhän munkin ruveta mustasukkaiseksi, you know:)?

No, nyt näin on, ja mie olen monasti ollut tän naispuolisen duunikaverin puolellakin jos mies on harkinnu sille potkujen antamista. Ja kun tämän naispuolisen ystävän mies rupesi mustasukkaiseksi rouvastaan ja väitti mieheni häntä iskeneen, mie nauroin vain, miten maailma voi olla sekaisin!  ikään kuin kaikki miehen ja naisen välillä tapahtuva olisi aina juuri sitä seksuaalista.

no, äskettäin toinen tytöistä soitti ja kysyi kuin ohimennen että eikö minnuu yhtään haittaa sitten että tuo on niin hyvää pataa työkaverinsa kanssa että on kutsunut meillekkin kylään, vaikka mulla ei ollut omien työkavereiden kanssa edes lupaa vastata puhelimeen työajan ulkopuolella. Ja että tuo soittelee sen toisen naisen kanssa ja on hyvää pataa, kun taas mie pistin omat kaverisuhteeni poikki kun yhteyttä ei voinut pitää ilman riitoja.

ei minnuu ole haitannut eikä vaivannut, mutta tuo kysymys itsessään rupesi nyt vaivaamaan. mielestäni aloin juuri  saamaan pointtiani vasta perille monen vuoden jälkeen, sillä nyt kun mies on tekemisissä muiden naisten kanssa, niin se on alkanut hahmottaa niitä tilanteita, joissa se teki väärin epäillessään mua. mutta nyt mua kiusaa ajatus siitä, että MUUT luulevat mieheni nyt vetelevän vispiläkauppaa muiden kanssa kun mamma hoitaa kakaroita kotona:/ ajatus siitä loukkaa suunnattomasti, enkä nyt tahdo siitä päästä millään eroon. vielä vähemmän haluan asiasta miehelle mainita, sillä tiedän, että sen ratkaisu asiaan olisi välirikko naispuolisen ystävänsä kanssa ja kenkää naisapparilleen, ja se on tilanne jota vähiten haluan, sillä muutoin lopputulos on sama kuin hänen mustasukkaisuuskohtauksissaan on mulle ollut.

lapsen isäehdokas on taas ottanut yhteyttä lv:jaan ja haluaa kuulemma tunnustaa isyytensä. Hän ei ole koskaan kysynyt yhtään mitään minulta tästä lapsesta ja on eromme jälkeen todennut viestillä että minä olen ainoa joka lapsen halusi. Aiemmin kun hän yritti tunnustaa niin olen kieltänyt isyyden selvittämisen koska en pysty luottamaan kyseiseen henkilöön ja mielestäni lapsi saa itse päättää sitten kun asiasta ymmärtää haluaako tavata isäänsä vai ei. Ja tähän päätökseen on vaikuttanut moni asia. Nyt joudun menemään keskustelemaan tämän kyseisen miehen kanssa valvojan luokse ja en tosiaan tiedä mitä sanoisin. Erosimme sen jälkeen kun kerroin olevani raskaana. Ja siis nyt tuntuu lähinnä siltä että mies haluaa tehdä vain kiusaa, kyllä nyt voi sitten haluta isäksi kun muksu on syntynyt terveenä ja kaikki ostettu valmiiksi, mutta kauan hän sitten jaksaa olla "isä" Lapsellani on hyvä ja rakastava koti, enkä todellakaan halua että kukaan tulee rikkomaan sitä.. Sanoin valvojalle aikoja sitten että jos mies ei itse voi minulle edes viestiä lähettää niin en voi myöskään tietää mitä hän haluaa. Pystyykö mies "viemään" minulta vanhempainvapaat tms? Mielestäni 11kk on vähän turhan pitkä aika "unohtaa" oma lapsi. Niin kyllästyny tällaiseen pelleilyyn..:(

Mietin illalla miksi on ollut niin paha mieli ja hermot kireällä tässä muutamana päivänä.

Löysin syyn. Kuin salama kirkkaalta taivaalta valaistui, että viimeksi tällä samaisella raskausviikolla ei neuvolassa löytynyt sydänääniä ja neuvolalääkäriltä tuli pahin tuomio minkä kohdata voi. Sikiöltä ei löydy sykettä ultrallakaan.

Viimeksi tämä päivämäärä oli 12.11.2012. Siitä pari päivää myöhemmin meidän kolmas poika syntyi.

Ja nyt mä olen taas rv 18+5 menossa neuvolalääkärille. Taas se sama huone odottaa mua...

Tää ahdistus on jotain ihan järkyttävää :(

Vaikka eilenkin olin tuntevinani potkun, ei se helpota oloa yhtään. Vaikka sydän sykkisi nyt, kauanko se jaksaa sykkiä...

Mulla alkaa olla voimat lopussa. Arki pyörii vaan lasten ympärillä, olen siis toistaiseksi kotona hoitovapaalla. Lapsia on 3 ja oma aikaa ei ole juurikaan. Nyt aloitin syksyllä harrastuksen, jossa käyn kerran viikossa (tai välillä kaksi, jos aikataulut antavat periksi). Viihteellä en ole ollut yksin 5 vuoteen, miehen kanssa muutaman kerran. Nyt onkin kysymys siitä, että meillä mies n todella suuttunut minulle, kun olin viikonloppuna äitiporukalla syömässä ja baarissa, ja siis tosiaankin sen 5 vuoden jälkeen. Meidän piti vaan käydä syömässä ja ottaa muutama, mutta ilta venyikin tappiin asti, kun oli niin kivaa. Miehelle ilmoitin että en tiedä koska tulen, ja aina laitoin viestiä missä mennään ja yritin soittaakin, mutta ei vastannut. No nyt hän ei puhu minulle, ja tiuskii että ajattelen vain itseäni ja tarvitsisi muistaa että meidän perheessä on muitakin. Eilen kun olotila oli vähän huono, niin hän meni omiia menojaan ja vaikka pyysin että jäisi kotiin, kun en oikein jaksaisi touhuta lasten kanssa niin, hän vaan totesi, että itsepähän aiheutin oloni. Ja tänään hän tuli töistä, ilmoitti vaan lapsille, että isä lähtee kuntosalille, eli minä olen aina yksin kotona. Eniten harmittaa, että minulla todellakin oli lauantaina niin hauskaa ja oli todella vapautunut olo, kun sai olla ilman lapsia(vaikka ovatkin mun elämäni tärkein asia) ja jutella aikuisten kanssa. Nyt mulla on niin p***a fiilis, mun miehen ansiosta. Pyysin häneltä silloin yöllä kun tulin anteekksi että meni liian myöhään, mutta hän vaan tiuskasi että haisen pahalle.... Meillä on ollut ongelmia, mutta ei mitään vakavia, normi lapsiperheen arkijuttuja. Nyt tuntuu, että  en enää jaksa tätä olen aina lasten kanssa, siivoan ja teen ruokaa, pesen pyykit, hoidan kaikki asiat... En vaan enää tiedä mitä tehdä, olen miettinyt perheneuvolaa, että mentäisiin juttelemaan...

Eli meillä on sellainen tilanne. Mies on mielestäni ja monen ystävän mielestä vaikeasti masentunut. Suuttuu herkästi, jolloin hutaa, haukkuu mut ja sanoo haluavansa erota. Joka kerta toteaa myös että olen niin ärsyttävä ämmä ettei halua minua nähdä.
Aina hän on ollut äkkipikainen. Ei koskaan ole fyysisesti kehenkään käynyt käsiksi tms.
Tätä on jatkunut vasta muutaman viikon ja en itse todellakaan halua eroa koska olen sitä mieltä että masennus ei ole syy eroon. Masennuksen minulle vahvistaa hänen puheet kuolemasta muutaman vuoden päästä. Chronin tauti hänellä on ja hänet on leikattu sen takia moneen otteeseen. Sen takia masennusta en edes ihmettele. Viime viikolla nämä puheet loppuivat. Hän sanoi ettei halua erota ja käytiin yhdessä ostamassa minulle tuleviksi 30-v lahjaksi Sormus. Tiedän että hänellä meni puolet rahoista siihen. Eilen mies räjähti taas kun poika rupesi väsyneenä kiukkuamaan. Ei tullut viereen nukkumaan Ja on edelleen eron kannalla. En oikeasti tiedä mitä tehdä enään.
Talon remontit on kesken Ja Kaikki muutenkin sekaisin

Anteeks kun tänne kirjottelen, mutta ei mulla ole muutakaan. Ei isää, äitiä tai kavereita. Mun veli vihaa mua, varmaan koska mun isä (meillä on eri isät) on tehny hänelle ja mun siskopuolelle joskus kymmenen vuotta sitten kamalia asioita. Ainakin näin mulle kerrotaan ja kai se on totta kun hän on on muakin kohtaan ollut henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Kun on vielä narsistikin. Nyt mun äiti, joka on ollu mulle aina se turva, niin hänkin on pettänyt mun luottamuksen. Hän on 59 ja hänen mies 27-28 vuotias. Uskon et käyttää mun äitiä vaan Oleskelulupaa varten. Tää mies on kertonut musta ihan hirveän törkeitä salaisuuksia ja keksittyjä juttuja muille miehille. Mun äiti ei usko. Ja vielä näin juuri itse lapsen saaneena 16-vuotiaana, mun mielestä mun äidin pitäis tukea mua. Mulla on kyllä hyvä mies, joka tukee kaikessa. Mutta ei ketään muuta. Mun äiti ei voi edes tulla katsomaan omaa lapsenlastaan jos mun mies on mukana. Tulee paha mieli mun lapsen puolesta. Jos hän tulevaisuudes ihmettelee miks iskä ja mummi ei voi tavata. Miks mummi vihaa isää. Ja mun äiti ei tunnu tuntevan mitään empatiaa mua kohtaan kun itken. Mun veli huutaa mulle ilman syytä. Oikeasti. Siis sillä on ihan joku todettu mielisairaus ja huutaa mulle vaik mikä ilkeyksiä. 30 vuotias mies. Huutaa vaikka et mä oon läski ja mulla on ollut anoreksia bulimia ja mun äiti vähät välittää. Mua vihataan mun isän takia. Ja kun mulla ei ole yhtään kaveria, enkä ikinä sellaista sakkaan. Mulla on niin huono itsetunto, etten uskalla kaveerata kenenkään kanssa. Jos olis edes joku jonka kanssa puhua. Neuvolalle en kerro. En halua että mun kykyä suoriutua äitinä aletaan epäillä. Kaikki menee siltä osin hyvin, en itke vauvan lähellä ja laitan aina vauvan tarpeet edelle. Eihän mulla ole muutakaan niin vauva on mulle erityisen tärkee. Mut oon vaan niin yksin. Etten tiedä mitä tehdä. En nyt edes tiedä miks tänne kirjoitan. Mutta kun oma perhe hylkää ja muuta ei oo niin kyllä se sattuu. Ja oksettaa että se mies (joka on kaikkia mun sisaruksia nuorempi) elelee vaan siellä mun äidin rahoilla ostelee tupakkia ja kertoo mun äidistä makkari juttuja muille miehille. Mun miehellä on kyllä ihanat siskot ja näin. Mutta olen liian ujo. En tykkää et oon tarpeeksi hyvä heidän seuraan. Mitä mun pitäis tehdä et voisin itse parantaa tilannetta? Tää kuulostaa ehkä pikku jutulta, mutta tässä on niin paljon muutakin mitä en edes jaksa kirjoittaa. Tää on vaan murto-osa kaikesta. Tarvitsisin tukea mutten tiedä mistä saisin.

Ennen raskautta meillä meni ihan hyvin. Nyt tuntuu että tuo jatkuvasti jotenkin alentaa mua yms. Mikään ei mene perille. Ei välttämättä vastaa mulle mitään, ei kuule mitään, syyttää mua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Esim.Aamulla antoi esikoiselle esim PULLAA heti aamupalaksi, sanoin sille että tosi kiva kun mä oon tapellut sen kanssa nyt kun oon ollut kotona että kunnon aamupala pitää syyä (meidän esikoisella ongelmia siis syömisen kanssa) ja miehen tiuskasee että oisit sanonut ajoissa. Mun vika että ukko ei tajua että lapsen on syötävä kunnon aamupala???? Ja näitä tulee koko ajan.

Mitään se ei siivoa, kaikki saa sanoa sen 100krt. Mä raadan kotona ja hoidan lasta samalla eikä tuo ukko tajua edes aina kiittää. Silti se haluaa kiitosta joka ikisestä asiasta! Ja jos en kiitä tai kehu maasta taivaisiin oon kiittämätön. Sitten se olettaa (harvoin tekee mitään oma.aloitteisesti ja sille saa aina sanoa että teetkö ton ja ton sen 100krt) että pyytäisin sitä tekemään aina kaiken. Ei saa suoraan sanoa, se loukkaa..argh.

Muilla tämmöistä?

Kun meidän rakastakin rakkaampi Riepuliina syntyi heinäkuussa, oltiin myö onnemme kukkuloilla. työterveyslääkärin pelotteluista huolimatta meille syntyi terve ja kaunis tyttö, luojan pikku ihme:)

en tiedä painoiko minnuu jo silloin huono omatunto, vai kiinnitinkö muutoin vain huomiota meidän pikkuisen surumielisyyteen, mutta siis perusilmeenä hällä hirmu usein sellainen sydäntä repivä murheellinen ilme.  vähän niinkuin hylätyllä koiranpennulla.  oon yrittänyt järkeistää, että vastahan tuo on nyt oppimassa hymyn taitoja,  ja sitä saisi piru vie harrastaa enempi, koska hällä on maailman kaunein hymy 3

se mitä tässä kuitenkin itseäni soimaan, oli pikkurinsessan alkuhetket.  sillä vaikka tuo oli toivottu ja odotettu, niin sain tietää raskaudestani aikana, jolloin koko elämäni oli enemmän tai vähemmän hajalla. miehen kanssa meni huonosti, perhe-elämä painoi niskaan, töissä kusi kaikki ja halusin vain ottaa ja karata teille tietämättömille toviksi unohtamaan kaiken. raskaus oli silloin viimeisin asia mistä olisin jaksanut sillä haavaa kantaa huolta. minnuu ahisti ja pelotti, hetki oli totaalisen väärä vaikka lapsi toivottu olikin. eikä asiaa parantanut työterveyslääkärin möläytys siitä, miten oli onnistunut pilaamaan jo syntymättömän lapseni terveyden torjunta-aineilla.

mie en uskaltanut nauttia raskaudesta lainkaan. pelkäsin vain ja stressasin.  ja mieheni oli ihan varma etten halunnut lasta lainkaan, joskus riidellessämme puhui abortistakin, vaikkei meistä kumpikaan sitä koskaan edes vaihtoehtoina pitäneet.  olihan lapsi kuitenkin toivottu.

sinä päivänä kun olin alkanut vuotamaan verta ja lääkärit puhuivat keskenmenosta, olin varma että miulta otettiin pois se, josta en ollut osannut iloita.   kun ultrassa kuitenkin näkyi sykkivä sydän, mie ekaa kertaa olin itkenyt ilosta ja onnesta. kun np-ultrassakin vielä todettiin kaiken nättävän normaalilta, uskaltauduin vasta nauttimaan tulevasta vauvasta. stressi helpottui, en ollutkaan pilannut syntymätöntä lastani.

 

nyt silti soimaan itseäni siitä, mikä suhtautumiseni oli raskauteeni silloin alussa.  kun tyttäreni niillä surusilmillä minnuu kattoo, niin tunnen piston sydämessä. vaikka tiedän ettei niin ole, pelkään hänen tuntevan olevansa ei-toivottu. ei-rakastettu.  vaikka niin ei todellakaan ole.

voi mammat!  iskostakaa mun päähäni se, että on vain sattuman kauppaa että vauvani hallitsee surumielisen katseen, ja mie huomaan sen vain siksi, että poden huonoa omaatuntoa.   sanokaa ettei mun tarttisi edes potea sitä!   enhän mie ollut koskaan lastani edes abortoimassa, vaan huonoimmallakin hetkellä tiesin, että kun sen aika tulee, tulen rakastamaan lastani aivan yhtä julmettoman paljon, oli se sitten millaisissa olosuhteissa tahansa alkunsa saanut.  kaiken lisäksi myö saatiin miehen kanssa keväällä asiat selvitettyä ja suhde uuteen kukoistukseen,  eli lapsen syntymähetkellä ei todellakaan edes ollut enää mitään epäselvyyttä mistään, vaan olimme yksi onnellinen perhe odottamassa innolla uutta tulokasta syliimme.

Tää tuntuu niin väärältä!! Maksan elatustukea yhdestä lapsestani, joka asuu luonamme joka toinen viikko. Vain siksi, että osoitteensa on isän luona. En ole huhtikuun jälkeen pystynyt maksamaan ja vapautusta olen hakenut huhti- ja toukokuulta kun olin työtön. Vaan ei kesälläkään ole jäänyt varaa maksaa. Yksi soskuun täti fiksuna neuvoi mua jättää maksamatta että saa isä kelan kautta sen rahan haettua sitten jne. No fn sitten tyhmänä tajunnut hoitaa näitä asioita ja nyt on velat laitettu vireille ulosmaksuun ja tässä pitäis kait ylimääräiseksi tonnikaloja yhtäkkiä äitiyslomalla muuttua. :( Äsken soitin ulosottomiehelle ja tietenki aloin itkemään kesken puhelun. Ei sillä jos se lapsen isä olis hoitanut joitain maksuja tms että pystyis luottamaan että lapsella on tarvittavat vehkeet ja harrastukset maksetaan ja harrastuksen vermeet... Tai vakuutukset yms kyllä te tiedätte. Mut ei, oon edelleen maksellut kaikki niinku aina ja samalla kerryttävät tota elarivelkaa niskaan... Mitä mä teen?! Kadun niin paljon sitä päivää kun päästin pojan kirjoille isänsä luo ( että isäkin saisi yh-tukea jne) ja kirjoitin nimen elatussopomukseen... Ei auta katuminen mitään.. Mut tässä se seisoo suoraan silmien alla... Maksukehoitus.. Vireilletuloilmoitus... Ja anteeksi kaikki yhes pötkös nääs ku puhelimella kirjoittelee hän.

Oli sitten kyse parisuhteesta, lapsista tai kodinhoidosta niin miksi tässä yhteiskunnassa on niiiin pirun vaikea saada apua??

Yritin saada apua paskaan parisuhteeseeni ja ajan sanottiin menevän kuukausien päähän. Juu emme ole eroamassa hetkessä mutta olen myös aika loppu jo, tuskin kukaan pyytää apua ensimmäisestä alamäen nähtyään, minä ainakin pyydän apua vasta kun alamäkeä on jo kestänyt hetken, odottelen ensin jos asiat hoituisivat itsekseen. Ei kannata siis. Parissa muussa paikassa olisi pitänyt soittaa apua, enkä edes ymmärtänyt tarkalleen mihinkä numeroon. Kamala mielestäni soittaa"hei mulla menee huonosti, saisko täältä apua??". Mieluummin laitan s.postia, miksi sitä ei ole melkein missään, siis 2000-luvulla vielä soitellaan ja soitellaan. Mulla ainakin on iso kynnys soittaa tollasesta.

Muutenkin oman perheen kanssa kaikki on vaikeaa.. En jaksa... Onko oman perheen kanssa pakko väkisin aina yrittää tulla toimeen siis en vittu ymmärrä? Se on perhe mutta jos se tuottaa vaan mielipahaa kaikille niin MIKSI MIKSI MIKSI? Kun en edes voi luottaa että he ovat aina auttamassa jos muut jättää. Omat ystäväni ovat ainakin paljon luotettavampia ja muutenkin normaalempia kuin ihan eri planeetalla olevat vanhempani ja yksi siskoistani. Ihan oikeasti olen niin täynnä tätä. Olen varmasti adoptoitu, marsista. Omat vanhempani ovat kamalia vaikka väittävät tekevänsä kaikkensa puolestani jne jne perussettiä.. Sanovatko kaikki vanhemmat noin vaan koska niin kuuluu sanoa ja etten voi loukkaantua heille yms? He ovat vanhoja, joten heitä pitäisi ymmärtää, joka asiassa, typerässäkin.. Entä jos sukset menee kokoajan ristiin niiin annanko vaan olla, koska he ovat vanhoja??En jaksa.


Elämäni on täynnä paskoja suhteita, jotenkin vedän niitä puoleeni, olen niin paska.. En tule nykyään kenenkään kanssa toimeen.. Tottakai se laittaa miettimään olenko niin hirveä ihminen etten tule kenenkään kanssa toimeen... Mikä vittu minua vaivaa? Olen herkkä, mutten mielestäni liian herkkä. Sanon herkästi ihmisille takaisin mutten myöskään pillitä jos minulle sanotaan, ellei nyt sanota täysin loukatakseen jotain arkaa. Enkä sano itse takaisin siis loukatakseni vaan lähinnä korjatakseni jonkun jutun tai vaan siis puolustaakseni. Menee hermo kun aina saa kaiken vääntää rautalangasta ja kukaan ei tunnut ymmärtävän minua eivätkä he edes halua. Ketään ei oikeasti kiinnosta vaikka kuolisin. Hautajaisenikin menisi vanhempieni siihen "oho, unohtu kun ollaan vanhoja heheheh" osioon.


Tuon puolisonkin kanssa menee hermo kokoajan. Pelkästään se, että pyydän puolisoani tekemään kotityöt, on kuulemma nalkutusta, hän tekee niin typeriä juttuja etten jaksa näitä paskanaamoja ympärilläni. Siis tiskejä ei viedä koskaan olkkarista keittiöön, omia pyykkejä ei laiteta kaappiin vaan ne ovat vessassa viikattuna ja menevät siitä suoraan käyttöön, siitä koneeseen ja taas sama jatkuu, kaappiin ne päätyy harvoin. Tyhjät ruokapaketit jää pöydälle-ei roskiin, roskat viedään max kerran viikossa, kenkiä ei laiteta ikinä kenkätelineeseen, sänkyä mies ei ole pedannut koskaan, leluja ei kerätä leluhyllyihin vaikka siksi ne ostin, helottamaan elämää, jne jne jne.......... En ole täydellinen mutten kyllä noin avuton paska että samasta asiasta saa sanoa 10000000000 kertaa eikä silti auta, ja se, että minua ainakin kiinnostaa minulle rakkaiden ihmisten asiat, minä haluan auttaa ja olla tukena, enkä vedä huumoria sinne minne se ei vittu kuulu.... Sillä ei pyydetä anteeksi isoja asioita.


Olipa kyllä ihana ja imartelevaa kun äitini oli sanonut siskolleni jonka kanssa olen riidellyt ja loukkaantunut ihan aiheesta mielestäni, että minulla on joku kamala trauma ja käyn terapiassa ja syön lääkkeitä koska olen niin katkera ihminen. niin. täyttä paskaa kaikki, en käy enkä syö eli äidilläni oli vain tarve selitellä minun kamalaa käytöstäni sillä että olen muka pipipää, että ilman tätä selitystä olisin ollut vaan käsittämättömän hullu joten minusta piti valehdella! WHAT?? minä aiheutan katkeruuden juu.. se, että ihmiset ympärilläni kohtelevat minua huonosti, siis rakkaat ihmiset nimenomaan, ja eivät kuuntele minua ja unohtelevat minulle tärkeitä asioita jne ja vähättelevät kaikkea sekä laittavat meidän sisarukset selkeään paremmuusjärjestykseen, sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa että olen katkeroitunut. Ja miksi en saisi olla katkera. Niin kauan kuin asiat päässäni ovat selvittämättä, en voi antaa olla, en vaan osaa vaikka yritän. ja se ettei kukaan kuuntele tai ota vakavasti niin saa kaiken jatkumaan. En jaska. Muutenkin vanhempani painostavat minua kokoajan tekemään sovun siskoni kanssa mutta siis vain minun, minä olen kaiken syypää. Eikö riitaan tarvitse aina kaksi. Olen niin täynnä tätä. Meillä menee siskonikin kanssa kokoajan sukset ristiin ja nyt meni riitakin ihan yli niin heti minussa on vika ja kaikki haluavat minun sopivan ja lopettavan kaiken. Eipä siskonikaan mitään tee sen eteen että olisimme väleissä! Minä siis pilaan kaiken? Siskoni sanoi minulle loukkaavia asioita, viimeisen kerran sanon minä joten laitoin pisteen touhulle ja näin kävi. Tiedän että sama jatkuisi vaan joten miksi pitää heti pyydellä anteeksi vaan koska on perhettä..? Ei kuitenkaan käyttäydytä niin. Kamalaa tuo painostus. Tulee tosi paha mieli.


En kohta jaksa vittu edes elämää. Katselin jo puolisolle omaa asuntoa mutten saanut sitä, meillä kun ei ole varaa kahteen isoon normaaliin asuntoon ja tuo oli todella halpa. Mutta jos ei toista yhtä halpaa tule (ei tule) niin joudun minäkin muuttamaan lasten kanssa johonkin pieneen koppiin tästä ihanasta asunnosta mutta missä me vaan riidellään kotitöistä, joihin liittyy siis kaikkea muutakin. Siihen päälle vanhempieni sekoilu ja siskoni paapominen.. Kukaan ei edes huomaisi vaikka kuolisin. Juuri nyt.

Kaikki tuntuu turhalta ja aina väsyttää. Tekisi mieli vaan makoilla ja nukkua. Jopa lapsen kanssa touhuuminen välillä ahdistaa. Keskiviikkona olisi neuvola, uskaltaisinps ottaa asian siellä puheeksi. Miehestä ei ole apua, kun hänestä valitan turhasta.. ;(

Moi. Kävin eilen eka kertaa ultrassa, siellä lääkäri kattoi vatsan päältä ja sitten mm vagina-anturilla, totesi etten ole raskaana. Kaveri ja poikaystävä istui vierelläni kun vatsan päältä katottii, koska lääkärin kaa puhuimme suomea ja kaverin ajatukset oli siinä pienessä sikiössä, mikä näkyi näytön alareunassa (n. 5-6cm) ei tajunnu se sanoo mitään että pitäisi kysyä lääkäriltä siitä.

Lähetin molemmat ulos kun piti alkaa riisutua. Pelkäsin pahinta. Kerrotii että on tullut keskenmeno, mihi vastasin, että vaikka odotan ensimmäistä lasta, en oo tuntenut miään kipuja alavatsassa, enkä oo tuntenut, kun jotain on tipahtanut vessanpönttöön. Oireetkin jatkuu, tissit kasvaa hirmuvauhtia. Kuulemma johtuu jostain muusta.

Kotiin kesti 1-2h lääkäriltä kun käytiin viellä ostoksilla, ihmettelin etten valuttanut yhtäkään kyyneltä vaikka sain tietää että oon menettänyt esikoisen. Kotona kaveri kattoo ja ihmettelee mun puuhia, ruokahalua, ja miten usein juoksen vessaan. Se pakotti tekemään testin, mikä ihme kyllä oli heti positiivinen. Sen jälkeen meni kaikenlainen ruokahalu, en suostu nousee ees sängyst ja kyynelii vaan valuu.


Mutta mitä mun kannattaisi nyt tehdä, kun kaikki oireet viittaa raskauteen, testi on positiivinen -ja lääkärin mukaan on tullut keskenmeno?

Onko muita yh-vanhempia joilla on ns. vaativan temperanmentin lapsi? Miten te jaksatte ja miten teidän arki sujuu? Mä oon yksin 1,5v tytön kanssa ja välillä on todella raskasta ja stressaavaa kun kokoajan neiti vaatii jotain, kiukuttelee, narisee, tukkii syliin tai nuhjuaa kyljessä ja jos ei pääse syliin niin alkaa hirveä huuto, ei viihdy juurikaan yksin vaan vaatii viihdytystä ja huomiota kaiken aikaa. Suuttuu ja loukkaantuu herkästi ja riippuu ihan päivästä että miten suhtautuu muihin ihmisiin ja uusiin tilanteisiin, enimmäkseen kuitenkin takertuu äitiin. Tää on ollut tätä ihan alusta asti, vaati vauvanakin todella paljon huomiota eikä viihtynyt yksin ja piti keksiä viihdykettä. Vieläpä kun on tosi vilkas ja kokoajan on vain entistä vilkkaampi. Eroahdistus oli aikanaan ihan kamala kun ei saanut mennä kolmea metriä kauemmas, jo kaksi metriä teki tiukkaa.
Jäin yksin neidin kans kun tyttö oli 5kk. Asuimme turvakodissa sen ajan kun neiti oli 5kk-8kk ja kun omaan kotiin muutetttiin, ei esim. kotihommista tullut yhtään mitään kun neiti huusi vieressä kuin hyeena kun yritin esim. tiskata tai imuroida. Vielä nykyäänkin on vähän siinä ja siinä että saanko tehdä kotihommat rauhassa. Nukahtaa ei voi ilman että äiti on vieressä. Saa raivarin jossei saa juuri sillä hetkellä huomiota kun tahtoo ja välillä mun on vaan pakko sanoa "äiti ei nyt ota syliin" tai "äiti tiskaa nyt". Jos ei huomiokiintiö tule täyteen niin sitte aletaan tekemään jotain ilkeyttä. Purraan, mätkitään tai nipistellään äitiä, piirrellän sohvaan tai seiniin, retuutetaan kissoja, kiipeillään pöydille jne......

Äiti-lapsi-kerhossa käytiin viime syksy ja kevät mutta nyt kun kaikki kerhot yms. ovat kesätauolla, on tosi raskasta kun ollaan vaan kotona ja pitää keksimällä keksiä jotain aktiviteettiä. Aika paljon ollaan oltu uimassa rannalla ja puistossa sekä tuossa pihalla keinumassa ja kierretty naapureita ja tuttavaperheitä ettei tarvisi olla kotona vain kahdestaan koska se on kaikkein raskainta. Ja tosi paljon meillä pyörii kotona Youtubesta musiikkivideot tai radio on päällä koska tykätään molemmat musiikista.

Lapsi oli haluttu, toivottu ja odotettu ja alkuun lapsen isäkin halusi perhettä mutta kun lapsi syntyi, niin meni joku kuukausi niin hän ns. vain hyppäsi pois siitä perhe-elämästä eikä osallistunut enää mihinkään, oli ns. toinen lapsi. Mä väsyin ja muutin turvakotiin tytön kanssa ja sieltä meidän omaan uuteen kotiin. Jälkeenpäin exä on sanonut että kuvitteli lapsen "menevän vain siinä sivussa" eli hyvin epärealistiset kuvitelmat. Luulen että ehkä lapsen vaativuus oli exälle liian kova juttu ja siksi ei halunnut eikä halua kantaa vastuuta ja koska poikamieselämä alkoi vetää puoleensa jo odotusaikana.

Oon yrittänyt olla diagnosoimatta ja "leimaamatta" lasta koska mikään temperamentti ei ole toistaan huonompi tai parempi mutta kun neiti on tyytymätön ja vaativa niin siinä tuntee itsensä tosi huonoksi äidiksi. Tätäkin on jatkunut koko tämä puoltoista vuotta. Vasta kun mun uusi miesystävä ja hänen perhepäivähoitajana työskentelevä äitinsä sanoivat juhannuksena kun oltiin mökillä, että tuo tyttö on tavallista vaativampi lapsi, niin mäkin uskalsin sen myöntää itselleni. Tähän asti oon vaan miettinyt että miksi lapsi on niin tyytymätön ja vaatii paljon ja kokoajan ja tuntuu ettei mikään riitä vaan kokoajan pitäisi olla jotain enemmän. Sanotaan että jos lapsi vaatii paljon, niin anna paljon. Oon myös kuullut että sitä enemmän lapsi vaatii mitä enemmän sille antaa. Meillä kyllä kuulee ja tuntee sen jos lapsi ei saa sitä huomiota. Oon alkanut ihan vakavissani miettiä sitä päivähoitoa kun tuntuu välillä että ei jaksa. Kuitenkin haluaisin antaa lapselleni parhaan mahdolisen kasvuympäristön mutta ilman tukea en siihen pysty. Onneksi huomenna on 1,5v neuvola ja ihan varmasti otan tän asian siellä puheeksi.

esikon aikana kävin kourallisen kertoja pelkopolilla järkyttävän synnytyspelon vuoksi.  henkilökunta sai miut siellä pelkäämään jopa sektiotakin. kun lopulta sain kuitenkin itteni läjään a vihdoin leikkausaikakin oli varattu, oli se varattu vain muutamaa päivää ennen LA:ta, koska "merkkejä lapsen tulosta aiemmin ei ollut". tähän ei tietystikkään auttanut odottajan oma tuntemus lapsen tulosta aiemmin.

loppujen lopuksi synnytys käynnistyikin sitten vuorokautta aiemmin heti ekasta supistuksesta liki syöksynä, ja leikkaukseen pääsy oli dramaattinen, sillä ensin hätäkeskus ei uskonut miun synnyttävän, ja lopulta synnäri ei  uskonut miun synnyttävän vaikka lanssista soittavat ammattimiehet pyysivät leikkaustiimiä valmiiksi.

sopimukset sektiosta myös kaikuivat kuuroille korville kun vastaanotto synnärillä oli epäuskoinen. yllättäenm nuo kertoivat mun olevan niin pitkällä synnytystä, ettei kirurgeja ehditäkkään enää kutsua paikan päälle. kaikesta huolimatta kirurgien hälytystä ehdittiin lykätä tunti kun vanhasta leikkaussopimuksesta yritettiin väen väkisin poiketa.

nyt toisessa raskaudessa on neuvolasta saakka lähetetty pyynnöt synnärille  aikaistamaan tulevaa  sektiota, jotta edelliseltä katastrofilta vältyttäisiin-  kokemus meinaan lisäsi synnytyspelkoani kahta kauheammaksi ja luotto päivystystoimintaan meni täysin.

myös pelkopolilla ehdotettiin leikkauksen aikaistamista viikolla, mutta leikkauspäivää ei päässyt varaamaan vielä  leikkauslistojen ollessa vielä suljetut. viikko sitten samaisessa sairaalassa päiviteltiin lapsen isoa kokoa joka vastaa kolme viikkoa edellä olevia. käsitin että tämä voisi aikaistaa leikkauspäivää entisestään.

nyt sitten tänään ilmoitettiin suoraan, ettei jo sovitulle päivälle enää voidakkaan minnuu laittaa, koska se on jo täyteen buukattu, ja uusitut määräykset purkavat aiemmat sopimukset. tämän uusitun määräyksen mukaan mun leikkaustani siirrettiin nyt viikolla eteenpäin. olisin  silloin 39+4.

näin ollen kaikki lupaukset siitä, miten nyt hoidetaan asiat toisin ettei päädytä kiireelliseen päivystyleikkaukseen unohdettiin, ja tilalle  tuli toteamiset että "no, päivystysjututhan onkin sullejo tuttuja" ja "soittele kun synnytät."

 

mitä mie voin tehä??

viimoset 5vkoa on ollut jo aivan yhtä tuskaa olotilan kanssa ja supistuksia paljon. turvotus estää liikkumisen, ja kaiken aikaa on tunne etten mie raukka oisi selvinnyt välttämättä edes siihen alkuperäiseen leikkauspäivään!

Yksinhuoltaja tulin tammikuussa 2014, ystävät asuvat 50km täältä ja eivät tuu usein käymään kun mull on lapset koko ajan (niiden isä ei oo mukana kuvassa, toivottavasti ei oo koskaan enää). Vanhempani kyllä yritä järjestä että pääsen silloin tällöin rentoutumaan ja tavata uusia ihmisiä mutta iltat ovat yksinäisiä kun silloin haluais olla joku jonka kans puhuisin.

Kuten kirjoitin en halua että niiden isä on kuvissa, kesti melkein kolme vuotta ennen kuin mä viimeinkin näin hänet sellainen kun hän oli; juoppo, nazisti, väkivaltainen, harhaluulonen ja manipuloiva. Että en kyllä halua että hän opettaa lapsilleni mitään.

Hänellä on vanhempi poika myös että olen jo nähnyt miten hän "hoitaa" lapset... antaa pois vastuu joku muulle (minulle, äitillensä, pikkuveljensä jne) että ei tarttis itse tehä mitään poikansa kanssa. Ja en halua että hän sen tee.

Ja hän on minulle tunnustanut että on juonut alkoholia vaikka oli yksin se vanhin pojan kans ennen... että miten edes voisin luottaa häneen??

No se mene oikeuteen, koska mun exän mielestä "isä on se jolla on sama veri ja dna"...

Mun mielestä se on se mies joka kiinostaa olla lapsien kans, auta niitä ja huolehtia niitä...

Eli huomasin kolme päivää sitten itselläni, että sisin häpyhuuli oli valkoistunut, Pyyhin tietysti paperilla, mutta ei lähtenyt. Kävin lääkärissä näyttämässä asiaa ja se totesi, että se voi olla hiiva ja kuivuus tai valkojäkälä. Oireet on ainoastaan, että joskus tulee runsasta valkovuotoa. Mitään muuta oiretta ei ole. Määräs mulle hiivalääkkeen ja kostutusvoidetta. Parin viikon päästä gyne. Häpyhuuli on nyt vähän normaalimpi, mutta mietin, että kuuluuko hiivaan ja kuivuuteen valkoisuutta? Vai voiko valkojäkälä olla oireeton? Kokemuksia?