Menetyksen jälkeen...

Jouduimme mieheni kanssa raskaan päätöksen eteen viime marraskuussa, ja keskeytin toivotun raskauden raskausviikolla 16 sikiön vakavan poikkeavuuden takia. Jo ekassa ultrassa 12 raskausviikolla löytyi runsas 7,1 mm niskaturvotus, meidät ohjattiin jatkotutkimuksiin, mutta istukkanäytteestä ei selvinnyt mitään joten terve tyttö meille lupailtiin. 15 viikolla kuitenkin tilanne olikin pahentunut entisestään: turvotus oli tuplaantunut ja levinnyt muualle, keuhkopusseissa nestettä, kaulasta löytyi kolme kystaa ja sydän oli siirtynyt vähän oikealle turvotuksen takia. Perinnöllisyyslääkäri löi tutkimuksen jälkeen faktat pöytään: Vauvamme ei tule selviämään elossa. Mitään toivoa ei annettu. Keskeytys oli toimenpiteenä raskas ja kivulias, fyysisesti että henkisesti. Saimme nähdä ennen kotiutumista tyttäremme ruumiin, enkä koskaan unohda niitä pieniä, kovin punertavia, mutta kauniita kasvoja. 3 Tasan 4 viikkoa myöhemmin hänet siunattiin ja haudattiin, mutta sekään ei ollut vielä viimeinen rasti tälle prosessille, 7. helmikuuta saamme ilmeisesti kuulla mikä lapsellamme oli, tuli kutsu perinnöllisyyslääkärille taas... Fyysinen toipuminen oli vähän mitä oli, heti seuraavana päivänä jalkani kipeytyi mystisesti enkä pystynyt kävelemään sillä juuri ollenkaan, lopulta muutaman päivän kärvistelyn jälkeen päivystyksessä pohkeesta löytyikin veritulppa! Eli määrättiin Marevan (verenohennuslääkkeet) ja tiuhaan tahtiin ravaan labrassa edelleen. Ensi kuussa olisi tarkoitus tuon Marevan-kuurin loppua, mutta nähtäväksi jää... En saa kyseisen lääkityksen aikana tulla raskaaksi, koska riski sikiön epämuodostumiin on suuri. Ehkäisyn kanssa joudutaan olemaan siis tosi tarkkana lääkityksen ajan. Henkinen puoli on asia erikseen ja sekin pikkuhiljaa ajan kanssa... Olemme huomanneet pääsevämme jotenkin takaisin arkeen kiinni. Hyvä niin... Kuitenkin pikkuhiljaa vauvakuume on alkanut taas heräillä, mutta toppuutellaan sekä ton Marevanin takia, että myös siksi kun asia vielä hiukan pelottaa, ei kuitenkaan niin paljoa kuin vaikka vielä kuukausi sitten. Kaksi muuta raskauttani etenivät ilman ongelmia. Vaikka meille sanottiin että se mitä koimme on aika kertaluontoista ja uusiutumisen mahdollisuus olematon, kummassakaan meissä ei ole vikaa, tms. eikä tapaus vaikuta "normaaliin" raskaaksitulemiseen, tiedän että se pelko on silti aina läsnä, siitä ekasta positiivisesta raskaustestistä ihan sinne synnytyssaliin saakka. :(

9.1.2013
jessix
jessix

Sanattomana täällä vaikka itsekin menetimme omamme rv 19+0 marraskuun puolivälissä. Valinta ei ollut oma ja olen jo saanut tietää että meidän pienestä ei löydetty syytä keskenmenolle. Varmasti jokin syy on mutta sitä ei saatu selville. Varmasti teillä tunnemyrskylle oman osansa aiheuttaa että jouduitte itse päättämään asiasta. Luulen, että jos vauvan tilanne oli noin paha, raskaus olisi keskeytynyt kyllä omineenkin. Kysymys olisi vain ollut, että milloin.

Itse uskon, että vaikka olotila ei ole helppo nytkään, niin tilanne on paljon parempi ja toipuminen tulee olemaan toivottavasti olemaan nopeampaa kuin jos pienen olisi saanut syliin ja menettänyt sitten vasta.

Mun pääni on sekaisin kuin seinäkello. Samaan aikaan syli huutaa lasta mutta pää ei ole todellakaan valmis uuteen raskauteen. Puhumattakaan meidän perheen tilanteesta muutoinkaan. Kuopus olisi toki mieluusti otettu vastaan ja tilanteista selviää, mutta nyt kun olisi tietoinen päätös tuoda uusi vauva maailmaan niin ei ole oikea hetki.

Minä myös pelkään aivan järjettömästi tulevaa raskautta, on se sitten milloin tahansa. Kun liki puoleen väliin jo päästiin ennen keskenmenoa, niin helpottaako se pelko uudesta menetyksestä missään vaiheessa uutta raskautta?  9kk pelko persiissä on pitkä aika.

Mulla surutyö tuntui etenevän hyvin mutta tuossa muutamia päiviä ennen joulua alkoi ahdistus joka purkautui totaalisena romahduksena jouluaaton aattona haudoilla käydessä. Sen jälkeen ajatukset ovat pyörineet villejä ratojaan pitkin poikin ja olotila on ahdistunut ja itkuinen, kokoajan.

Soitin psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sain ajan parin viikon päähän. Katsotaan osaisko hän auttaa mua tän sekasorron selvittämisessä.

Mä tiedän, ettei tää mun avautumiseni sinua helpota yhtään. Toivottavasti vertaistuesta saisit kuitenkin voimaa jaksaa.

Mulla on vikat labrakokeet vielä helmikuun puolivälissä ja jälkitarkastus menee helmikuun loppuun.

Pahin hetki varmaan tulee eteen huhtikuun alkupuolella kun on poikien synttärit ja menetetyn pojan laskettuaika samassa rytäkässä. Rankkaa on ku tietää mitä on menettänyt :'(

9.1.2013
misukka
misukka
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...