Ei tästä olosta taia toipua koskaan...
Kuten muistatte,menetin sen mitä kannoin viikolla 10+1,koko elämä ohi ja surutyön kävin mutta tunteet ja viha ja katkeruus tulee vastaan päivittäin. Varsinkin kun kuulee lähipiirissä vauva uutisia,sitä oikeesti tekee mieli vaan sanoa et joo,ei kannata aikasin iloita koska ikinä ei voi olla varma. Mulla on työ joka pitää ajatukset kurissa,mulla on perhe josta pitää huolehtia. Välillä ei vaan jaksa yksinkertaisesti,haluaa vaan olla ja paeta jonnekin,mutta se ei ole mahdollista. Mulle tää oli niin iso asia,että en tule koskaan toipumaan,eikä tässä ees pääse yrittääkään mitään kun ei ole ekat menkatkaan alkaneet. Sanotaan että antaa aikaa ,annankin mutta tunteille mitkä pompsahtaa pintaan on annettava tilaa,koska ilman niitä ei toipuminen voi mennä eteenpäin. Tämä libero on yhtä tuskaa lukea kun koko ajan vauvauutisia,senpä takia käyn kerran viikossa vaan lukemassa harvoin kommentoin,ei enää kiinnosta,meni maku tästäkin vaikka eihän se ole kenenkään vika että menetin sen mitä kannoin. Päätin nyt avautua koska ärsyttää niin suunnattomasti,missä ne ihmiset nyt on jotka sanoi että olen sun tukena kun tarviit? Joo ei niitä ole,koska eivät pidä yhteyttä vaikka itse pitäisin,suksikoot vittuun näin suoraan sanoen.
Vastaa
Listaa uusin ensin
Voimia kovasti Nemo. Itse en ole kokenut vastaavaa, mutta tunnemyllerryksen olen tässä odotuksessa joutunut läpi käymään laidasta laitaan, kun veriseulasta tuli poikkeava tulos ja siitä alkoi sitten sellaiset tuskien viikot epätietoisuudessa, ettei huvita muistella.
Keskenmeno on varmasti rankka kokemus (kun tämä omanikin meinasi tehdä mut hulluksi) ja vaatii aikaa, että siitä toipuu - jos toipuu. Lapsella on varmasti aina paikka sydämessäsi ja asiasta tulee osa elämääsi, osa sinua. Nemo, olet taas vahvempi ja kypsempi ihmisenä, kun saat tämän asian käytyä läpi. Mutta lämpimästi suosittelen ottamaan yhteyttä vaikka neuvolaan, jotta pääsisit jonnekin purkamaan sydäntäsi ja jakamaan tuntojasi oikeasti. Voimia 3
hei,
samassa veneessä ollaan....esikoiseni on 3v ja 4kk ja jouduin viime lokakuun 10 päivä kohduntyhjennykseen.... olin saikulla loppuviikon, mieheni esikoisen kanssa onneksi reissussa ja sain olla yksin. panin dvd-soittimen pyörimään ja katsoin putkeen frendit-jaksoja (aikoinaan mun lempparisarja jota ei enää ehdi katsoa rauhassa), ostin pizzaa ja muuta mitä mieli teki ja olla möhnötin vain toosan eessä. sitten mulle tuli tarve puhua ja kertoa läheisille. ja kas kummaa, yllättäen moni sanoikin "minäkin olen kokenut keskenmenon/-menoja....en ole vain puhunut niistä". olen siis puhunu ja itkeny aina sillon kun on tuntunu siltä. veljelleni syntyi joulukuussa lapsi ja olin jo ehtinyt iloita että serkuksille tulis vain 4kk ikäero..... vaan näin ei sitten pitäny käydäkään. edelleen rakastan pitää toistenkin vauvoja sylissä, välillä nousee silmäkulmaan kyynel kun se oma kaipuu pienestä kääröstä on niin suuri. mutta tahdon uskoa, että mekin joskus saatais se toinen.
voimia, voimia, voimia. en muuta osaa sanoa. mutta yllättävän paljon näitä enkelivauvoja on, niistä harva vaan tahtoo kertoa, koska kipu ja kaipuu jäävät ikuisesti. niin minullakin.
Täälläkin tekee tiukkaa. Olen pitänyt vähän taukoa libestä ku ei vaan kestä näitä raskauden hehkutuksia ja uusia vauvoja. On ihan hemmetin vaikeeta. Olen hukuttanut itseni opintoihin. Pääsin aloittamaan cad-kurssin ja siellä nyt ollut 2 viikkoa. Vielä on viikko tammikuun puolella edessä. Mut sitten siitä eteenpäin... Kuka tietää?
Viimeiset pari päivää oon ollu tosi itkuherkkä ja vaikeeta ollu pitää itteensä kasassa. Ja nyt äsken padot repesi kun luin yhtä blogia kohtukuolemasta :'( Eihän se meillä mikään varsinainen kohtukuolema vielä ollut kun pientä ei vielä olisi eläväksi rankattu millään. Mutta ei ne tunteet ole kovin erilaiset. Menetin oman pienen jota odotin sen 19 viikkoa. Meidän rakas lapsi hän silti oli. Ja tulee saamaan oman muistokynttilänsä huomenna hautakierroksella. Hänen tuhkansa on ripoteltu Kellonummen hautausmaalle...
Päivä kerrallaan mennää mietin pääsisköhän juttelee nvlan kautta tai oman tk lääkärin. Huh kun tuntuu että kukaan ei ymmärrrä.
Olipas tunteiden purkaus,mutta helpotti.