Traks, hienoa kuulla, että Sinäkin olet saanut tilanteesi ratkaistua jotenkin.. ainakin minusta teit aivan oikean ratkaisun. Ja vielä hienompaa on kuulla se, että et anna hänen enää loukata itseäsi. Ehkä minäkin saan tehtyä sen mieheni lähisuvulle selväksi ottamalla heihin ainakin toistaiseksi etäisyyttä. Katson, että tällä hetkellä se on oikea ratkaisu.. tauko miehen sukulaisista. Ei tätä jatkuvaa riitaa jaksa enää... Kiitos tuesta ja jaksamista myös Teille!

Hyvä se tuokin näkökulma oli tähän tuoda.. olin sitä itsekin miettinyt, niin kuin aikasemmin olin kirjoittanut. Lapsella on oikeus tavata isovanhempiaan.. Mutta en oikein tiedä, ovatko he nyt niin hyväksi.. Ainakin toistaiseksi pidän heihin etäisyyttä ja katson miten asia lähtee menemään eteenpäin. 

Kuten aikaisemmin kirjoitin, niin heidän kasvatustyylinsä, mitä mieheltäni olen kuullut, eroaa hyvin paljon meidän kasvatustyylistä.. Jotenkin koen parhaaksi, että jos sinne mennään, niin minä lähden mukaan. En siis usko, että siellä tapahtuisi jotain ihan kauheata. Mutta kun he eivät oikeasti tunnu välittävän yhtään minusta tai minun mielipiteistäni, eikä kyllä tunnu kuuntelevan miestänikään, heti näyttävät vain loukkaantuvan, jos mies sanoo jotain vastaan. Sitten näyttää siltä, että mies harmistuu siitä.. vaikka olisi oikeassa. Asia jää siihen.. syy on miehen, vaikka oikeasti ei tehnyt mitään väärin, vaan he. 

En halua lapseni menevän ilman minua sinne, koska jotenkin välillä, kun tuota heidän sukuaan ja heidän tapojaan on seurannut tässä sivussa.. niin en halua lapseni joutuvan sellaisen keskelle. En halua heitä haukkua tai arvostella. Mutta minusta heidän tapansa elää on niin ristiriidassa meidän tavan kanssa, että lapselleni se ei ehkä olisi kovin hyväksi.. Heidän arvonsakin tuntuvat olevan niin erilaisia kuin meidän.. Tosi vaikea kirjoittaa tästä, koska en halua heidän elämäänsä ja tapoihin sotkeutua, mutta en myöskään halua lapseni sinne menevän, ainakaan ilman minua.

Mä oon sitten taas sitä mieltä, että sä itse voit ottaa etäisyyttä miehen vanhempiin, mutta ei sen tarvi tapahtua lapsen kustannuksella. Sun ei tarvi kuunnella tuota miehen vanhemmilta, mutta voit silti päästää lapsen isänsä mukana sinne isovanhemmille. Sanot vaikka miehelle että toivot ettei lapsen kuullen haukuta äitiä.

Mä osaan ajatella tätä tästä näkökulmasta sen takia, että mun äiti ja isänäiti ei oo tullut toimeen ja pari valokuvaa on todisteena et joskus on vierailtu puolin ja toisin. Mut niin kauan ku mä muistan, ni ollaan käyty mummulassa pelkästään faijan kanssa, juhlittu kahdet juhlat, siis jopa sillon ku vanhemmat oli vielä naimisissa. Joulupäivä vietetty mummulassa ja mutsi yksin kotona sen aikaa. Eli mutsin ja mummun huonot välit ei oo vaikuttanu lasten ja mummun väleihin. Kumpikaan osapuoli ei oo ikinä haukkunut toista meidän kuullen.

Ja mun elämästä puuttuis monta ihanaa kokemusta ja taitoa, jos noita isovanhempia ei olis ollut elämässä. "Maalaiselämää" kaupunkilaislapselle :)

Siksi en automaattisesti olettais että se isovanhempien seura on haitallista vaan jättäytyisin itse tilanteesta pois ja seuraisin miten lapsi reagoi kyläilyihin ja jos tulee lapsen suusta kuultua jotain mitä mummu on haukunu tmv ni miettisin tilannetta uudelleen. Tietysti kaikissa tilanteissa siihen ei varmasti pysty, mut pääasia et ajattelee aidosti sen lapsen parasta, vaikka se itselle ei ihanteellisin ratkaisu olekaan.

Ninnup, et yhtään sekaantunut asiaan. Viestisi antaa vain vieläkin lisää varmuutta, että jos miehen lähisuku ei ihan oikeasti lopeta tuota jatkuvaa haukkumista, arvostelua jne., niin etäisyyden ottaminen taitaa olla parasta minulle, mutta myös lapselleni, jota pitää aina ensimmäisenä ajatella ja hänen parastaan. Se on kyllä totta, mitä kirjoitit. He voivat jatkaa haukkumistani myös lapselleni.. En haluaisi, että lapsenikin vedettäisiin mukaan tähän sekavaan ja inhottavaan tilanteeseen. 

Olette kaikki kirjoittaneet niin asiaa! Ei kaduta, että tänne kirjoitin. Kaduttaa, koska en aikaisemmin kirjoittanut. Ei olisi tarvinnut kärsiä tästä tilanteesta niin kauan yksin niin epävarmoin ajatuksin.. 

Karolia, voin juu vähän kuvitella, miltä tuntuu.. Minusta ei tosin levitetä juttuja muuten kuin tämän miehen lähisuvun keskuudessa, eikä ne mene koko "kylän" tietoon.. tai ainakaan tietääkseni ei levitetä.. Olisi tavallaan itsekin mukavaa ja helpottavaa muuttaa kauemmas näistä isovanhemmista, mutta siinä samalla joutuisi muuttamaan kauemmas myös minun vanhemmistani, joiden kanssa tällaisiä ongelmia ei ole. He tulevat loistavasti toimeen mieheni kanssa ja mies heidän kanssaan sekä he ovat ihania isovanhempia lapselleni, joskus jopa hieman yli-innokkaita :)

Ehkä jonain päivänä olen varmempi päätöksestäni. Ja tottahan se on, että vanhemmat päättävät ja vanhemmat itse tietävät mikä on lapselleen parasta, ainakin usein miten. Ikävältä se tosin tuntuu, kun omia päätöksiä aina arvostellaan.. tuntuu kuin ei tekisi mitään ikinä oikein.. Tosin on minulla vanhemmat, jotka tietävät suurimmaksi osaksi tilanteen ja ovat minun puolellani.. heitä ei vain aina voi oikein vaivata, niin kuin jo aikaisemmin selitin.. tai en aina kehtaa.. 

Tänne kirjoittaminen on auttanut jo paljon ja vastaukset, mitä on tullut. Kiitos vielä kaikille vastanneille. Niistä on saanut mm. uusia näkökulmia, mistä lähtä tätä niin sekavaa sotkua miettimään/selvittämään. Ja se tuki.. Nyt jo olo tuntuu vähän kevyemmältä. Ehkä vielä löydän sen jonkun, kelle ihan puhuakin :)

Niin Anni, tärkeintä olisi saada sut vakuuttuneeksi että teet oikein mihin ratkaisuun sitten päädytkin. Ja syy ei ole sinussa, tai ei ainakaan siltä vaikuta kirjoittamasi perusteella. Lapsi ei osaa kaivata isovanhempiaan jos ei heitä tapaa, eihän kaikilla ole isovanhempia ollenkaan. Jos isovanhemmat haluavat tavata alaikäistä lapsenlastaan, se tapahtuu lapsen vanhempien ehdoilla. Eli sinun ja miehesi. Ei isovanhempien ehdoilla. Jos isovanhemmat eivät hyväksy ehtoja niin se on heidän häviönsä. Ei sinun tarvi esim. antaa lasta heille hoitoon jos et halua. 

Voi miten hankala tilanne sinulla! Toivon että löydät jonkun jolle puhua, se olisi tosi tärkeää. Siten ongelmat tuntuvat paljon pienemmiltä!

hookoo.. kumpa voisinkin olla yhtä varma kuin Sinä! Suoraan sanottuna mieleni tekisi tehdä samoin, eli ei olla heidän kanssa tekemisissä. Mutta sitten alkaa mielessä pyörimään lause, jonka itse olen saanut kuulla muutaman kerran ja johon olen täällä muiden keskusteluissa törmännyt.. Lapsella on oikeus isovanhempiin. Miehen suvun puolelta olen saanut kuulla, että isovanhemmilla on oikeus tavata lapsenlapsiaan.

Tavallaan olen aivan samaa mieltä, että lapsella on oikeus isovanhempiin. Ellei sitten tietenkään isovanhemmat tee/ole lapsen terveydelle vaaraksi. Mutta kyllä tällänen jatkuva riita kuluttaa aika lailla jaksamista... Sinunkin hookoo kokemuksesi laittaa minut siis miettimään, että voiko pahan riidankin takia ottaa etäisyyttä näihin niin tärkeisiin isovanhempiin. Koska oikeasti olen yrittänyt heille selittää oman mielipiteeni ja tehdä tähän asiaan edes jonkinlainen selvyys, mutta sain vain kuulla, kuinka hullu olen ja vaikka mitä muuta. He olivat oikein pitäneet keskustelutuokion keskenään, mieheni mukaan lukien, miettien mikä minua vaivaa. Keksivät jopa sairauksia minulle! Syyttivät myös miestäni siitä, etteivät tapaa usein lapsenlastaan. 

Huomasin, että heidän kanssaan on aivan turha yrittää tehdä sovintoa, koska he eivät ole valmiita myöntämään omia virheitään, haukkuvat vain millainen minä olen. Sitten kun mieheni ei oikein pidä puoliani, enkä voi sitä häneltä vaatiakaan, niin minua vastaan on miehen lähisuku. Minun puolellani ei ole ketään.. Kun olen kysynyt mieheltä, kenen puolella hän on, niin hän vastaa, että minun.. miksi ei näytä sitä? Pelkääkö vanhempiaan? Pelkääkö hän heidän "hylkäävän" hänet? Tiedän, että vanhemmat ovat tärkeitä, mutta ei heiltä kaikkea tarvitse hyväksyä. Jotenkin tuntuu, että mies on kasvatettu niin, että vanhemmille ei vastaan sanota.. 

Parempi siis ehkä, että nyt ainakin toistaiseksi otan heihin etäisyyttä.. Ihan varma en ole teenkö oikein.. Että onko vika oikeasti vain minussa.. mutta tämä jatkuva riita on ihan kamala, enkä jaksaisi enää sitä..

Meillä on semmoinen tilanne, että poika on elämänsä (8kk) aikana nähnyt toiset isovanhempansa 2-3 kertaa. Ei ole ollut sylissä koskaan. Riitojen takia ei olla tekemisissä, ja se on minun mielestäni paras vaihtoehto. Harmi lapsen kannalta ja myös isovanhempien kun eivät tule tuntemaan lapsenlastaan, mutta mielestäni parempi kuin jatkuvat riidat. Tässä vuosien varrella sukulaiset ovat jakautuneet ikään kuin kahtia, on niitä jotka käyvät ja pitävät yhteyttä ja niitä jotka eivät. En viitsi elämääni pilata olemalla tekemisissä ihmisten kanssa jotka jatkuvasti pilkkaavat, polkevat arvojani, haukkuvat selän takana yms vain siksi että he ovat sukulaisia. Veri ei ole vettä sakeampaa, mun mielestäni!

Mun mielestä sun pitää joko sanoa niin kuin ajattelet tai ottaa etäisyyttä. Olla piittaamatta tai taistella. Sun miehelles pitäis pitää puhuttelu, sen homma on suojella omaa perhettään eli sua tuommoisilta puheilta!

Jaksamista!

Miehen perheen perhedynamiikasta.. Erikoista. Miehen vanhemmat taitavat olla vähän vanhanaikaisia. Ja mitä olen mieheltäni kuullut, niin kasvatus on ollut sellaista miten en ikinä omaa lastani kasvattaisi. Lisäksi he vaikuttavat sellaisilta, jotka eivät kuuntelisi ja kunnioittaisi meidän päätöstä, miten me kasvatetaan meidän oma lapsi. Eli jos hoitoon veisi joskus, niin en yllättyisi jos jatkaisivat sitä, miten ainakin mieheni ovat kasvattaneet. Eli en ikinä tule viemään lastani heille hoitoon! En ikinä voisi luottaa heihin niin paljon!

Heidän käytöskin on oikeastaan aika lapsellista.. Ikinä eivät ole kasvotusten suoraan mitään sanoneet, ainoastaan selän takana tai sitten viestein. Tavatessa ovat niin mukavaa. Nyt ei olla tosin vähään aikaan nähty. Viimeeksi kun tavattiin ja he näkivät lapsen, eli noin muutama kuukausi sitten, niin he suorastaan hyökkäsivät lapsen kimppuun. Lapseni, joka vieläpä vierasti hyvin paljon tuohon aikaan, niin oli hätääntynyt! Ikinä ei pitäisi tulla samantien vierastavaa vauvaa koskemaan, vaan pitäisi mennä vauvan mukana ja antaa hänelle aikaa tutustua. Mutta ei.. Heille oli tärkeämpää esittää siinä ihmisten edessä rakastavia isovanhempia. Lasta eivät ole kauheasti nähneet, voin sen itsekin myöntää.. mutta he elävät jotenkin niin erilaisten arvojen ja mielipiteiden mukaan, että eipä heitä useammin tule tavattua. Lapsellani on kuitenki oikeus tietää heistä... Ellei sitten tule jotain sellaista, mikä olisi lapselleni vaarallista, niin silloin ei enää tavattaisi heitä. Mutta ihan sellaista en usko tulevan. 

Kuulostankohan nyt ihan liian julmalta..? Tällä hetkellä ei tosin taida olla muuta mahdollisuutta kuin antaa ajan mennä eteenpäin ja katsoa mitä tapahtuu.

Kiitos kaikille vastanneille! Minun piti kerätä ihan älyttömästi rohkeutta, että uskalsin tulla tänne kirjoittamaan.. Enää en vain tiennyt, kelle voisin tilanteestani avautua.. Yksi virheeni on, että miehen kanssa tästä keskustellessa juttelu usein kääntyy pieneksi riidaksi.. Omille vanhemmille ei vain yksinkertaisesti kaikkea voi kertoa, heillä on elämässään työn suhteen paljon muutoksia ja sitten kiireitä.. Yrittäjän elämää.. He ovat aina sanonneet, että heille voi kertoa, mutta jossain vaiheessa tuli se, ettei kaikkea edes oikein kehtaa kertoa ja heitä vaivata.. Ja sitten kun tulin aika nuorena äidiksi ja vieläpä ystäväpiirissäni ensimmäisenä, niin eipä ole oikein ystäviäkään, kelle kertoa. Heidän vapaa elämänsä on niin erilaista kuin tämä oma elämä lapsen kanssa.. Toki eivät he kaikki ole "kadonneet", mutta paljon helpompi olisi näistä perhe asioista ja perheeseen liittyvistä ongelmista jutella sellaisten kanssa, jotka omasta kokemuksesta tietävät.. eli siis muiden äitien kanssa. Ja olenpa vielä vähän huono hankkimaan uusia ystäviä.. kai olen vähän ujo ja epävarma itsestäni. 

Tiksa ja Karuski, kiitos, kun kerroitte omasta elämästänne. Muiden vastauksien tavoin ne tuovat uusia ajatuksia miettiä omaa tilannettani ja miten sen ratkaista.. Teidän kokemuksenne ja mitä muiden keskusteluissa on lukenut, niin laittaa vain miettimään, mikä ihme joitain ihmisiä vaivaa.. Hienoa kuitenkin lukea, että olette (edes jotenkin) tilanteestanne selvinneet.. ehkä minäkin sitten jotenkin. 

En todellakaan väitä itseäni täydelliseksi ja niin kuin olin jo kirjoittanut, olen tehnyt elämässäni virheitä. Mutta niistä olen ottanut opikseni. Ja sitten riitaan tarvitaan aina kaksi.. 

Tässä tilanteessa olen tehnyt väärin niin, että väsyneenä ja turhautuneena (tähän tilanteeseen) olen miehelle puhunut ja se on kääntynyt pieneksi riidaksi.. mies on myös nuori ja isäksi tullessaan menetti myös muutamia ystäviä, eikä hänellä sitten muutenkaan ole kauheasti ihmisiä, kelle jutella.. hän on mennyt muutaman kerran puhumaan tälle lähisuvulleen. Ja arvatenkin, koska he eivät muutenkaan minua hyväksyneet, niin eipä miehen kertomat riidat hyvää ole tehneet. Niistä nämä miehen lähisuku on vain saanut lisää asioita, mistä minua arvostella ja haukkua. Eikä mies minun tietääkseni ole oikein ikinä kertonut meidän hyvistä päivistä ja hetkistä, mitä on paljon paljon paljon enemmin kuin niitä huonoja. Mutta siihen voi olla ihan syy, miksi ei ole todennäköisemmin kertonut. Ne aika useat kerrat, kun olen heitä tavannut, niin he aina puhuvat omista asioistaan. He eivät taida osata kuunnella.. mutta aina heillä riittää kertomista. Kuitenkin heti heitä on näyttänyt kiinnostavan, kun mies jotain pahaa minusta on puhunut. 

En syytä miestäni siitä, että hän on mennyt puhumaan.. Olen pahoillani siitä.. mutta itsepähän olen hänelle syytä puhumiseen antanut. Toinen mikä on aiheuttanut väittelyä/riitaa, mutta enää ei ainakaan niin kauheasti, on miehen menot ja harrastus.. Tunnen itseni hirveäksi, kun olen niistä hänelle aika montakin kertaa loukkaantunut, mutta tavallaan tuntuu, että ihan syystä. Kun mietin, hän ollut paljon poissa etenkin kun lapsi oli vieläkin pienempi. Hän ei tuntunut ymmärtävän ollenkaan että vaikka minua ei kiinnosta juominen tai muut asiat, mihin lasta ei voi mukaan ottaa, niin silti minä tarvitsen häntä ja hänen tukeaan. En minä ole mikään supernainen, mikä vain jaksaa ja jaksaa. Minusta on kiva mennä vaikka hetkeksi kävelylle yksin ilman lasta. Mutta näistäkin väittelyistä muutaman on mies kertonut ja he siitä eteenpäin lähisuvussaan. Luulenpa, että eteenpäin mennessä asiat ovat muuttuneet.. koska itse en ainakaan ala miettimään ihmisen "terveyttä" minkään muutaman riidan perusteella. Onhan tässä sekin, että eihän mies tietenkään ole omaa osuuttaan riitaan kertonut..

Miehen rooli.. Jos hänen puheitaan voi uskoa, niin on kuulemma hiljaa aina kun hänen sukulaiset minua haukkuvat.. ei halua puuttua, eikä sotkeutua. Ei tunnu tajuavan sitä, että juuri hän voisi tämän ehkä päättää. Tästä olen hänelle sanonnut.. Pitkään siitä ei ollut mitään apua. Mutta kun hän sitten kerrankin piti puoliani, seuraus oli se, että hänen sukulaiset loukkaantuivat. Se on siis totta, että miehen suku ei minua hyväksy. He ovat haukkuneet minua hulluksi ja vaikka miksi. Se vain ihmetyttää, että miten mies voisi vain kuunnella hiljaa näitä puheita. Jos hänestä puhuttaisiin sellaisia minulle, niin kyllä minä häntä puolustaisin. Sen takia minusta tuntuu, että on hän itsekin puhunut jotain pahaa.. jotain hän on myöntänytkin.

Mikä sun miehesi rooli on tässä? Eikö hän ole koittanut asettua sun puolelle ja selittää perheelleen miksi hän on enemmän kotona ja käy harvemmin ja mitä muita syitä siihen voi ollakkaan että perhe ei tunnu hyväksyvän sua?

Se on joskus vaikeaa saada osapuuolten keskenään unohtamaan sen keskinäisen kaunan edes siksi hetkeksi et pystyis keskustelemaan asiasta, siks kannattais koittaa sitä välikättä joka vois olla sun miehesi.

Tuon tekstin perusteella en käsitä kyllä yhtään mistä klikkaa. Mut toivotaan että tilanne selviää.