Isovanhempien tärkeydestä

Luin tuolla erästä ketjua jossa pääosassa oli kaiketi väsyneet isovanhemmat, jotka sitten purkivat kiukkuaan lapsenlapsiin. Vastauksissa oli kaksi ääripäätä: Toiset kehottivat vähentämään mummulassa käyntiä ja toiset jatkamaan mummun ja papan luona kyläilyä koska "lapselle on tärkeää tavata isovanhempiaan".  Tästä tuli mieleeni, miten tärkeää mielestänne on lapselle tavata isovanhempiaan? Miksi se on tärkeää? Voiko olla tilanteita jolloin isovanhempiin kannattaa ottaa etäisyyttä tai ehkä jopa estää heitä tapaamasta lapsenlasta? Tahtoisin kuulla ajatuksia puolesta ja vastaan. Kerron vähän omia taustojani: Minulla on huonot välit omiin vanhempiini, isääni en ole pitänyt mitään yhteyttä vuosiin tämän vakavan alkoholiongelman vuoksi ja koska isäni on vuosien varrella satuttanut minua niin pahasti etten voi painaa niitä asioita villaisella. Lisäksi äitini on satuttanut minua hyvin paljon myös, veikkaan että äitini on jollain tavalla psyykkisesti sairas kuten isänikin. Meillä oli lapsuudessani henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä alistamista yms. jotka ovat jatkuneet näihin päiviin. Siksi en pidä vanhempiini yhteyttä ja äitiäni tapaan max. kaksi kertaa vuodessa. Veljelläni on 4 omaa lasta ja isäni on näistä lapsista innoissaan koska pääsee esittämään hyvää ukkia, äitiäni ei nämä lapset kiinnosta. Sitten appivanhempiin. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kolmisen vuotta ja koko tänä aikana anoppini ja kälyni eivät ole minua hyväksyneet. Todellista syytä tähän voin vain arvella mutta veikkaan että syyt löytyvät masennuksestani ja anopin ja kälyn mustasukkaisuudesta poikaansa ja veljeään kohtaan. He ovat kaikin tavoin yrittäneet rikkoa välejämme ja jopa naimisiinmenommekin he yrittivät estää mutta eivät siinä onnistuneet. Veikkaan että he ovat jonkinasteisia luonnehäiriöisiä sillä merkit viittaavat siihen. He saivat appiukkoni mukaan juoneensa kirota mieheni ja minun suhde vaikka ennen tulin hyvin toimeen appiukon kanssa. Eniten minua on kuitenkin loukannut anoppini sanat minun kelvottomuudestani äitiyteen masennuksen vuoksi ja ettei tämän sairauden vuoksi minun pitäisi lisääntyä + että pitäisi olla talousasiat, opiskelu- ja työasiat yms... kunnossa plaa plaa plaa... Käyn töissä ja mieheni opiskelee, hyvin olemme pärjänneet. Ja heitän vielä ajatuksen: Monellako pari-kolmekymppisellä on asiat siinä mallissa että on asunnot, autot ja opiskelut sekä työt siinä mallissa että enää lapsi puuttuu? Aika monella on elämä silloin vielä kesken, jos ymmärrätte mitä tarkoitan... ;) Mutta tuo että sairauteni vuoksi olisin kelvoton äidiksi, se minua loukkasi syvältä. Varsinkin kun olen terapiassa tehnyt valtavan työn saadakseni itseni siihen pisteeseen että jaksan opiskella avoimessa yliopistossa ja käydä töissä ja että voin paremmin kuin vuosiin. Emme ole olleet yli vuoteen tekemisissä mieheni perheen kanssa. Raskaudestani ei mieheni perhe tiedä, kerromme aikaisintaan lapsen syntymän jälkeen. Näiden kaikkien tapahtumien valossa mietin, miten paljon lapsemme on tekemisissä isovanhempiinsa? Lapsemme on määrä syntyä ensi vuoden alussa. Itse en haluaisi olla näihin tuleviin isovanhempiin missään tekemissä oman mielenterveyteni ja perheemme hyvinvoinnin vuoksi. Lastenhoitoapua emme varmaankaan tule heiltä saamaan koska etäisyyttä on 200km ja 300km. Emme tosin kyllä kaipaakaan arvosteluja ja moitteita sekä vertailuja kälyni ja serkkuni "täydellisiin" perheisiin.

1.8.2012
Tigru
Tigru

Meillä sikäli vaikea tilanne, että mummo (anoppini) ei enää fyysisesti jaksa hoitaa lapsenlapsiaan. On kaikenlaisia sairauksia ja vanhuuden vaivoja. Minä taas en viitsisi olla anopin luona, koska hänellä ja minulla tulee usein riitaa. Hän arvostelee minua kovasti jne. Toistaiseksi olemme luovineet joko niin, että menen paikalle koko ajan riitaa varoen (peläten) tai sitten mieheni on lasten mukana lapsia hoitamassa.

11.9.2012
odottaja
odottaja

No mä oon vähän sillä mielellä, että en itse, omien syiden takia rajoita isovanhempien aikaa jos isovanhemmat haluaa tavata. En mäkään ehkä loputtomiin jaksais aina maanitella käymään, jos toista ei selkeesti yhtään kiinnosta. Ja jos vierailuista olisi lapselle jotain haittaa esim en veisi mummulasn jossa tiedän et mummu on kännissä vastassa tai jossa arvostellaan lasta joka käänteesdä, kun semmoistakin täällä joskus lukenu :( eli kyl isovanhempienkin täytyy se lapsen seura ansaita osaamalla läyttäytyä lapsen seurassa ja olemalla aktiivinen myös.

Mut sit taas joskus tuntuu että ihmiset vetää herneitä nenään ja on katkomassa välejä vaikka toinen osapuoli ei oikeesti oo tarkoittanu varmaan mitään pahaa.

Aloittajalla ymmärrän kyllä hyvin tilanteen, mutta sanoisin myös että ihmiset voivat muuttua ja isovanhemmuuskin muuttaa toisinaan radikaalistikin. Mun oma äiti ei ikinä tehny mitään meidän kans ku oltiin pieniä ja nyt leikkii tytön kans kaikkea mahdollista mielikuvitusbarbileikeistä hippaan. Miehen isä on uskonut ruumiilliseen kuritukseen niin et miehelä on arpia muistona ja tänä päivänä ei ikinä uskoisi, mieskään ei voi uskoa sitä tapahtunutta muutosta. Eli sanoisin että anna heille kuitenkin mahdollisuus olla isovanhempia ja teet vasta sen jälkeen päätöksen, kun näet millaisia he siinä roolissaan ovat, sen sijaan että ennalta tuomitset. olet oikeutettu tunteisiisi omien kokemustesi perusteella, mutta sun lapsellasi ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä.

1.8.2012
Mummy83
Mummy83
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...