Kun äitiys ahdistaa

Minulla on 1v 3kk ikäinen aivan ihana tyttö, jäin puoli vuotta sitten yksin hänen kanssaan kun isä muutti pois. Hän ottaa lasta joka toinen viikonloppu ja välillä viikollakin katsoo jos on tarve. Meillä on sujunut tähän asti todella hyvin, ei ongelmia jaksamisen kanssa eikä mitään. Nyt kuitenkin viikko sitten yht äkkiä alkoi tuntumaan etten jaksa ja olo vain pahenee, pelkästään aamulla sängystä ylös pääseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Saati sitten kun pitäis tehdä aamupuurot, jaksaa leikkiä, siivota ja ulkoilla. Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja pelkään että olen masentumassa, enkä pian jaksa enään hoitaa lasta ollenkaan. En todellakaan haluaisi tilanteeseen että lapsi muuttaisi isälle tai mikä pahinta johonkin muualle, mutta tällä hetkellä tuntuu etten jaksa yksinkään. Meillä käy perhetyöntekjä kerran viikossa, mutta no viikossa on ne kuusi muutakin päivää mitkä pitäisi jaksaa.  Itken, itken, itken ja pidän itseäni huonona äitinä. Nyt lapsi on tämän viikonlopun isällään, mutta minulla ei ole mitään intoa tehdä yhtään mitään. Eilen raahaudun väkisin kuntosalille, jossa tähän asti olen käynyt ilomielin, mutta enään sekään tai mikään muukaan ei tunnu miltään. Murehdin jo valmiiksi maantantai aamua kun pitää taas jaksaa herätä ja olla se hyvä jaksava äiti...  En enään tiedä mitä tehdä, pelottaa älyttömän paljon että mitä tässä vielä tapahtuu ! ;(

23.6.2012
tyttönen
tyttönen
3-year-old toddler

Olen itsekkin harkinnut tuota maisemanvaihdosta, ihan jo siksikin että isomissa kaupungeissa olisi enemmän tekemistä päiviksi ja mahdollisuukksia tavata muita äitejä, eikä ajokorttikaan olisi pakollinen. Siihen tuskin on varaa tällä hetkellä edes osissa vaikka todella tunnen että tarvetta sille olisi ja se varmasti auttaisi jo osittain jaksamaan kun olisi mahdollista liikkua ihmisten ilmoille  :/ 

Mutta kuitenkin täällä minulla on sukulaisia ja lapsen isä joista on tarvittaessa apua, joten muutto muualle pelottaisi myös. Keneltä silloin apua pyytäisi jos äkkiseltään tulee tarvetta? 

Enkä haluaisi vaikeuttaa lapsen ja lapsen isän tapaamisia, itsekkin kun olen suunnitellut muuttoa 300km pääähän niin olisihan se aika raskasta lapsen reissata sitä väliä muutaman kerran kuukaudessa.  Joten melkein ainut mahdollisuus on vaan pysyä täällä.

Nyt sitten koittikin jo se eilenkin pelkäämäni sunnuntai ja tyttö tulee muutaman tunnin päästä kotiin, mutta luojankiitos pääsemme isovanhempieni luokse maalle ainakin muutamaksi yöksi joten ei tarvitse ihan yksin olla ja ajatuskin siitä jo helpottaa mieltä. Mutta entäs kun pitää taas tulla kotiin? jotenkin tuntuu että pelkästään kynnyksen yli astuminen saa kyyneleet silmiin ja koko asunto ahdistaa. En tiedä johtuuko siitä että asuimme tässä ennen eroakin koko perhe, ehkä muutosta voisi olla apua ?

24.6.2012
tyttönen
tyttönen
3-year-old toddler

Perhetyöntekijän kanssa keskustelu on hyvä alku, mutta se ei välttämättä tuo odottamaasi helpotusta tilanteeseesi.

Joten puhu neuvolan terveydenhoitajallesi sen verran, että saat lähetteen esim. neuvolapsykologille. Sinne voi mennä lapsen kanssa. Lapselle siellä on leluja, joten lapsi viihtyy.

23.6.2012
PekkajaMatti
PekkajaMatti

Ensinnäkin aina ei tartte jaksaa..ei kukaan jaksa aina.Silloin voi mennä riman ali,syödä valmista tai lojua kotona pyjamassa.Oisko mahdolista että hankkisit sen ajokortin?Jos se helpottas elämää..se on kyllä kallis,mutta itse ainakin sain maksettua osissa=/

Itsekkin olen aikoinaan kahden lapsen yh ollut,ja ei se mukavaa aikaa ollut..tai toisaalta oli,mutta toisaalta ei=/Minua autto vasta maisemanvaihdos..muutin 300km päähän entisetä ja sitten pääsin lopullisesti irti exästä ja ahdistuksesta..toki se lasten kannalta rankka,koska joutuivat ja joutuvat vieläkin tuon matkan isän luo menemään.

23.6.2012
huiskutin
huiskutin

Kiitos paljon vastauksista, en usko että siitä johtuu että kokisin olevani pelkkä äiti sillä teen kyllä muitakin asioita kuten käyn kuntosalilla ja tapaan kavereita.. Olen pitänyt huolen siitä että en jämähtäisi pelkäksi äidiksi vaan pysyisin myös omana itsenäni. Mutta tällä hetkellä vaan jotenkin ahdistaa älyttömän paljon olla hetkikin yksin, vielä kaksi viikkoa sitten nautin yksin olosta täysin ja olin tyytyväinen elämääni. Nyt tuntuu että kotona ollessa happi loppuu ja seinät kaatuu päälle.
Koko viikon yritin joka päivä keksiä tekemistä ja mennä sinne missä on muitakin, mutta aamulla on hirveä herätä siihen että ahdistaa, oksettaa ja itkettää eikä jaksaisi edes nousta ylös.  Asumme pienellä paikkakunnalla missä ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla kulkemaan, enkä omista ajokorttia joten kulkeminen paikasta toiseen tapahtuu kävellen (jollon ei kovin pitkälle mennä) tai jotain muuta vaivaten pyytämällä kyytiä. 

Iltasin on ihan suht koht hyvä olla, johtuu ehkä siitä että tulee se onnistumisen tunne että on selvinnyt siitäkin päivästä. Mutta tuntuu pahalta etten pysty iloita elämästä ja niistä asioista mitkä mut teki vielä onnelliseksi hetki sitten ja olla päivällä läsnä lapselle niin kun hän ansaitsisi.

Neuvolan tädille en mielellään puhu, hän on hyvinkin vanha ja työhönsä kyllästyneen oloinen jolta saisin varmasti vain haukkuja, mutta jospa alkuviikosta soittaisin perhetyöntekijälleni ja kertoisin tilanteesta.

23.6.2012
tyttönen
tyttönen
3-year-old toddler
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...