Missä kaikki ystävät?

No niin, kauan olen tätä asiaa miettinyt ja ihmetellyt. Että mihin ne mun ystävät oikein on kadonnut? Vielä vuosi sitten luulin että minulla on hyvä, läheinen ja vahva ystävä piiri. Kun tulin yllättäen raskaaksi pelkäsin mitä ystäväni ja perheeni asiasta sanovat, mutta kaikki oli tuolloin todella ihania ja huomaavaisia. Kaikki lupasivat olla tukena ja auttaa mahdollisuuksien mukaan. Mutta nyt en ole nähnyt heitä enkä ole kuullut heistä mitään pitkään pitkään aikaan. Viimeksi silloin kun pääsin vauvani kanssa kotiin (pitkän sairaalassa olon jälkeen), kaikki ei tullut silloinkaan. Silloin vuosi sitten kukaan, en edes minä, tiennyt minkälaisia vastoinkäymisiä jouduimme vauvan terveyden takia kohtaamaan..  On minussa itsessäkin vähän vikaa. Olen jaksanut soitella ja kysellä kuulumisia hyvin harvoin, kylässä en ole käynyt ollenkaan. Mutta kun voimat ovat niin vähissä että hädin tuskin jaksaa syödä tai käydä suihkussa, niin miten siinä sitten jaksaa ystävyys suhteitaan hoitaa? Lapsellani on rakenteellisia ongelmia ja lääkäri käynnit ja leikkaukset tulevat olemaan meillä kuin arki päivää ihan lapsen aikuisikään asti. Olisin monesti tarvinut tukea, kuuntelevia korvia, apua arjen askareissa ja vain läsnä olemista vaikeiden ajanjaksojen aikana. Mutta rakkaat ystävät katosivat ympäriltäni. Mitä mieltä olette? Pitäisikö minun vaan yrittää unohtaa ystävät jotka eivät ole olleet tukenani ja etsiä uusia tuttavuuksia? Vai yrittää parantaa vanhoja suhteita nyt kun voimia on hiukan enemmän? Miten teidän muiden ystävyys suhteet ovat muuttuneet äitiyden myötä? Ovatko lapsettomat ystävänne jaksaneet kuunnella teidän kertomuksia vauvoistanne ym. keskustelu aiheista jotka ovat tavallisia tuoreille äideille?

6.4.2012
AnnelieP
AnnelieP
1 year, 9-month-old toddler

Kiitos kaikista kommenteistanne! Ihana että täällä on tällainen paikka mistä voi kysyä neuvoja ja muitten mielipiteitä asioihin.

Mushu kysyi alussa että katosivatko ystäväni jo raskauden aikana vai vasta synnytyksen jälkeen. Jotkut ystävistäni (tai luulin heitä ystävikseni) hävisivät jo raskauden aikana, niihin ihmisiin en halua edes enää pitää yhteyttä.Jotkut yrittivät kyllä olla tukenani raskauden aikana ja yritti lohduttaa minua kun sain rakenne-ultrassa tiedon rakenteellisista poikkeavaisuuksista. Mutta kukaan ei silloin voinut aavistaa miten hirveän vaikeata lapseni elämän alku tulisi olemaan keskoisuuden ja muiden ongelmien takia. Juuri he ovat sellaisia joita ikävöin. Mutta en tiedä voinko antaa anteeksi sen että he "hylkäsivät" minut sillon kun olisin heitä niin kipeästi tarvinnut.

Jotkut teistä kirjoitti että ehkä ystäväni eivät viitsi häiritä soitoillaan koska tietävät että minä olen väsynyt, tai eivät oikeen edes osaa olla tukena koska elämän tilanteeni on niin erillainen heidän elämiinsä verrattuna. Jo se tieto että minulla on lapsi, on tarpeeksi vaikea heille lapsettomina käsitellä ja vielä vaikeampaa se on lapsen erillaisuuden vuoksi. Ymmärrän mitä tarkoitatte ja olen yrittänyt ymmärtää myös ystäviäni. 

Päätin että yritän vielä parantaa ystävyys suhteita heidän kanssa joista oikeasti välitän todella paljon. Kävin tänään erään sellaisen ihmisen luona (hankin hoitajan ja järjestin aikaa jotta se onnistuisi). Paikalla oli myös muita nykyisiä/entisiä kavereita joten en voinut nostaa kissaa pöydälle kyseisen henkilön kanssa. Eikä meidän juttu oikein luistanut muutenkaan, entinen läheisyys oli poissa. Tuntui kuin se, ennen niin rakas ja läheisen ihminen on poissa. Vaikka tämä tapaaminen meni huonosti, niin päätin että jos/kun saamme kahdenkeskistä aikaa aijon puhua mieltä painavista asioista hänelle. Haluan yrittää saada läheisyytemme takaisin, ja jos se ei onnistu niin olen valmis luopumaan menneistä ja hänestä ystävänä, vaikka kipeää se tekeekin.

7.4.2012
AnnelieP
AnnelieP
1 year, 9-month-old toddler

Hei!

Mulla on semmoinen historia, että esikoiseni kuoli kohtuuni lasketun ajan tienoilla. Tämän jälkeen tosi moni läheisistäni erkani meistä. Itse en jaksanut pitää ystävyyksiä yllä, olin tekemisissä vain niiden kanssa jotka itse jaksoivat pitää yhteyttä. Sain vertaistuen kautta uusia ystäviä. Nyt kun minulla on noin 3kk:n ikäinen elävä vauva, moni aiemmista "ystävistäni" on tullut elämääni takaisin. Jaksan itsekin pitää paremmin yhteyttä, mutta myös joidenkin on nyt helpompi olla minun kanssa tekemisissä kuin suurimman suruni aikana. He eivät ole osanneet olla minun kanssa tekemisissä, eivät ole osanneet puhua minun kanssa, lohduttaa tai kohdata millään lailla.

Olisiko sinullakin tavallaan liikaa vaikeuksia, joidenkin on vaan niin vaikea olla tekemisissä sellaisten kanssa joilla on "oikeita" murheita? Helpompi olisi jutella vaan pinnallisia? Just niin kuin blanco kirjoitti? Voit yrittää tehdä pelinavauksen ja jutella avoimesti mielessäsi liikkuvista ajatuksista ystäville ja ehkä kertoa minkälaista tukea nyt kaipaisit. Ehkä sen kautta hekin osaisivat sinuun suhtautua? 

Voimia sinulle!

7.4.2012
hookoo
hookoo

mä oon itse vähän semmoinen ystävä, että annan helposti tilaa, kun luulen toisen tarvitsevan sitä ja sitten harmittaa kun jälkikäteen tajuaa että se toinen oliskin tarvinnut olkapäätä. Siis kuuntelen ja todella mielelläni kun ystävät vaan sitä pyytävät, mut oon silleen huono lukemaan tilanteita että millon ne sanomatta tarvii tukea.

Meinaan tällä sitä että just kun sulla on ollut niin rankkaa, että et oo jaksanut ajatella yhtään mitään muuta kuin lasta, niin mä tässä tilanteessa antaisin sitä tilaa, en soittelis ja tuppais seuraani, kun tiedän että susta ei siihen ole vaan kaikki energia menee lapsen hyvinvointiin. Mut sit taas jos nyt soittaisit ja pyytäisit vaikka kahville, niin lähtisin heti.

Tämä syystä että itse oon semmoinen ihminen, että mä tarviin välillä sitä omaa tilaa ja kipeesti ja etenkin jonkin kriisin keskellä. Sit ku oon valmis taas ihmisten ilmoille, niin otan kavereihin yhteyttä. Sit sitä herkästi ajattelee että toiset on samanlaisia.

Eli en suoraan hylkäis vaan yrittäisin ottaa yhteyttä nyt niihin kavereihin, joita kaipaa ja jos he vastaavat, niin ystävyys voi säilyä, jos taas eivät niin ehkä se sitten on menetetty juttu.

7.4.2012
Mummy83
Mummy83

juu, jonnale sen hyvin ilmaisikin.

miulla eräs ystävä, varmaan lähin mitä enää onkaan, on hyvin laiska  tyyppi pitää mitään yhteyttä. nähdään  siis 99% vain miun mennessäni heille kylään ja soitotkin tulevat 90%sti miun puolelta. tasasin väliajoin mie siitä  mieleni pahoitan  kun tullee tunne etten ole edes soittamisen  arvoinen, mutta tapaamisella aina suru  muuttuu iloksi, kun juttu jatkuu aina  siitä mihin on viimeksi jäänyt, ja meillä on  aina hauskaa sitten yhdessä. helpottaa sekin, että tierän tämän olevan ihan yhtälaiska muitakin  ystäviään kohtaan, etten mie ole ollenkaan vain mustalla  listalla, vaan tämä tyyppi on  omienkin sanojensa mukaan vain saamaton tekemään  aloitetta millekkään,vaikkei halua puuttuisikaan.

sitä vastoin entinen paras ystävä,jonka  olen ala-asteelta saakka tuntenut,  katosi kuin pieru saharaan. muutama facebook-viesti ei minnuu enää lämmitä, jos tuo ei ole vuoteen enää vastannut soittoihin tai viesteihin. vaikka kuinka on toisen huonoa tilaa yrittänyt ymmärtää ja olla siksi omatoiminen, niin ei juurikaan riitä ymmärrys siihen, että voimat eivät riitä edes vastaamaan puhelimeen, mutta kuitenkin toistuvasti ajamaan sukulaistensa  ja muitten ystävien luo, vain kivenheiton päähän päähän meistä :(

nostappa kissa pöydälle,  kysy missä mennään. josko eivät vain juuri tuon siunvaikian tilanteen vuoksi ole osannut olla läsnä.

6.4.2012
Blanco
Blanco

samaa teen  miekin;huhuilen minne ystäväni  on kaikonneet:/

peesaan mushua  siinä, että voihan olla, että ystäväsi eivät vain osaa suhtautua haastavaan  äitiyteesi lapsen kanssa jonka yleisterveydentila poikkeaa niin sanotusti normaalista. jos eivät tiedä miten lohduttaa, vai ollako kuin mikään ei olisikaan vialla, vai tarjota rohkaisua vaiko olkapäätä?

mie katosin entisen ystäväni kuvioista koska tämän  äitiyden  hahmottaminen oli liian vaikeaa silloin niinnuorelle likalle..  en tiennyt  mihin tätä voi pyytäämukaan, minne kaikkialle   pienen lapsenkanssa voimennä, uskaltaako hälle enää soittaa iltaisin tai poiketa kutsumatta kylään. sitten  en kehannu pyytää baareihinkaan kun tajusin jottei niin nopialla varotusajalla saa lapsenvahtia, ja satuttaisiko sellainen myöhäinen pyytely tätä sittenjos tämä ei pääsekkään.

silloin oli helpompaa olla soittamatta myöhään illlalla,  kääntyä  ulko-ovella ympäri ja olla kuttumatta baariin.. hävettää hirmusesti  näin jälkikäteen, tämä ystävä jäi kokonaan ilman miun tukeani, vain  koska en tiennyt miten suhtautua ja toimia, vaikka lapsikin itsessään oli miulle hirmu rakas.

 

älä polta siltoja, ne saattavat vielä palata käyttöön myöhemmin, mutta älämyöskään ummista silmiäsi  uusilta tuttavuuksilta. uusi rakas ystävä saattaa löytyä lähempää kuin uskotkaan:)

6.4.2012
Blanco
Blanco
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...