kun toivottua tulosta ei synny
Pakko kirjoittaa tänne kun ei täällä kotonakaan ole ketään jolle puhua. Olemme siis yrittäneet vauvaa toukokuusta lähtien enkä ole vieläkään raskaana. Tänään tein viimeisimmän nega-testin ja kierto nr10 pitäisi alkaa muutaman päivän sisällä. Nyt tuntuu siltä etten enää jaksa yrittää. Sanoinkin miehelleni tänään että haluaisin lopettaa vauva projektin kokonaan. En vaan jaksa enää pettyä joka kuukausi. Tiedän että 9kk yrittäminen on lyhyt aika heille jotka ovat yrittäneet kaksi-kolmekin vuotta (tai enemmän). Mutta minulle se tuntuu jo liian pitkältä ajalta. Miten te olette jaksaneet psyykkisesti kun ette ole tulleetkaan raskaaksi ensimmäisten 10 kuukauden jälkeen? Miten olette selviytyneet pettymyksestä joka kuukausi? Kerroitteko yrityksestänne läheisille, perheelle tai ystäville. Meidän vauva haaveista tietää vain muutama, vaikka monet muutkin odottavat meiltä jo vauva uutisia. Sekin ahdistaa kun tulee vihjailuja tai jopa suoria kysymyksiä että olenko raskaana. Tekisi mieli välillä huutaa että en ole mutta haluaisin olla.
Vastaa
Listaa uusin ensinKiitoksia kaikille vastanneille! Olo on hiukan parempi kuin silloin kun kirjoitin tuon aloitus tekstin. Juteltiin miehen kanssa myös asiasta uudestaan. Hän ei vaan osaa stressata samalla tavalla. Toki on kyllä muutaman kerran kommentoinut että mitä jos hänessä on jotain vikaa. Minulla kuitenkin tuo esikoinen (toisen miehen kanssa). Tämä haaveissa oleva lapsi olisi miehelleni ensimmäinen. Esikoista odottaessani olin yksin koska lapsen isä jätti minut kun kuulimme että olen raskaana. Raskausaika oli vaikea. Stressasin ja pelkäsin tulevaa yksinhuoltajuutta, pahoinvointia oli rv 17 asti (niin pahaa että jouduin tiputukseen), rakenneultrassa ilmeni "ongelmia" ja lapsi syntyi keskosena. Vaikka toivon ja haaveilen mieheni ja minun yhteisestä vauvasta, pelkään että kehoni on asettunut pelko moodiin. Voiko ensimmäisen raskauden aikaiset tapahtumat vaikuttaa vieläkin niin ettei kehoni ei vain "anna lupaa" uudelle raskaudelle. Ja mitä sille asialle voisi tehdä? En ole vielä päättänyt pidämmekö taukoa muutama kuukausi vauvan teko projektista vai yritämmekö vielä niin kauan että vuosi tulee täyteen. Tutkimuksiinkin on tarkoitus jossain vaiheessa mennä jos toivottua tulosta ei synny.
Moi!
Mie voin hyvin samaistua siun fiiliksiin. Itsellä on nyt yk 8 tai 9 menossa ja alkaa ottaa yrittäminen pään päälle.
Kierrot on lyhyitä 23pv. Ovulaatiotesteillä saan huippupäivät näkyviin, mutta ei vaan osu kohdilleen että johtaisi raskauteen. Oon myös käynyt omalla gynekologilla, joka katsonut ultrsn kanssa ovulaatioita.
Viimeksi tänään kävin hänen luonaan ja ehdotti tutkittavaksi progesteroni? pitoisuuden. Syy siihen on lyhyet kiertoon, jotka voi tehdä sen ettei ovulaatio tapahdu kunnolla vaikka siltä muutoin vaikuttaakin. Mieheltä tutkitaan myös siemennestenäyte.
Esikoinen saanut alkunsa luonnnmukaisesti puolessa vuodessa ehkäisyn jäädessä pois.
Katsotaan nyt mitä nuo kokeiden tulokset näyttää molempien osalta.
Olen tyytyväinen, että lääkäri otti asiakseen vaikkei sitä vuoden yritystä olekaan takana.
Tsemppiä Annelie ❤
Piti vielä lisätä noista kyselyistä, että niitä sateli meillekin varsinkin häiden (01/2014) jälkeen. Tyyli oli usein vielä: "Miksei teillä ole..." "Tai koska teille oikein tulee..". Se harmitti ja ärsytti. Joillekin sanoin ihan suoraankin, että ei se vaan kaikilta käy niin helposti. Johon "parhaimpana" vastauksena sain kerran, että ehkä sitä ei vaan sitten ole tarkoitettu teille 😒 Pikkuhiljaa kyselyt onneksi vähenivät. Luulen anopinkin viimein ymmärtäneen, että jatkuvat vihjailut lapsenlapsesta oli parempi jättää.. Ihmiset osaavat olla kyllä todella epähienotunteisia, vaikka eivät tietty pahaa tarkoitakkaan..
Nyt tulee pitkä selostus 😅 Jätimme ehkäisyn pois syksyllä 2013. Ensin en kokenut asiasta mitään paineita ja ajatus oli, että tulee, jos on tullakseen. Lopulta asiasta tuli kuitenkin lähes pakkomielle. Töissä joku oli koko ajan raskaana ja muusta siellä ei puhuttukaan. Se tuntui todella pahalta, vaikka samalla olin myös iloinen muiden puolesta. Jokakuinen pettymys kävi rankaksi, sitä kehitti vaikka jo mitä oiteitakin. Inhosin menkkojani, ne olivat muutenkin aivan hirveät kipuineen. Lopulta mulle todettiinkin paha endometrioosi, joka aiheutti lapsettomuuden. Oli todella rankkaa kuulla, etten voisin saada lapsia luonnollisesti, varsinkin kun mies oli kieltäytynyt lähtemään mihinkään hoitoihin. Hän oli sitä mieltä, että tulee luonnollisesti, jos niin on tarkoitettu. Ajattelin itsekin aluksi niin, mutta se ajatus oli liikaa, että en koskaan saisi lapsia. Ajattelin jopa eroamista 14 yhteisen vuoden jälkeen. Lopulta lähdimme kuitenkin ivf-hoitoihin ja nyt on rv 8+3 menossa. Pettymyksistä selvisin itse yksi kerrallaan, puhuminen auttoi. Pikkuhiljaa aloin puhua asiasta enemmän, myös töissä. Kyllä oli niitä päiviä, kun tuntui, että mun elämältä oli otettu tarkoitus pois eikä mikään kiinnostanut. Elämä oli (on edelleen) muutenkin todella rankkaa perheenjäsenen hyvin vakavan sairauden vuoksi. Mutta aina sitä vaan jaksoi nousta siitä ja toivoa. En voi sanoa muuta kuin kovasti voimia sulle, uskon, että onni kohtaa vielä myös teitä!
Meillä ainoa yritys saada vauva, kesti 1,5 vuotta ja sitä edelti keskenmeno raskausviikolla 19 eli lähes puolivälissä.
Kyseessä oli meidän kolmas lapsi.
Silloin tarve raskautua uudelleen oli suorastaan pakonomaista. Lopulta pystyin päästämään irti raskaustoiveesta silloin 1,5 vuoden kuluttua.
Se 1,5 vuotta oli suoraan sanottuna yhtä hel*ettiä. Raskausoireita joka lähtöön, mieli yritti toimia sen mukaan mitä odotettiin. Mutta sitä plussaa ei saatu.
Kun vuosi oli yritetty, lähdettiin selvittämään sekundääristä lapsettomuutta. Piti siis odottaa se vuosi, että sai lähetteen tutkimuksiin.
Isännältä tsekattiin tavara, mut ultrattiin ja bongattiin jopa pian tapahtuva ovis. Mut ei tärppiä. Kolme kiertoa odottelin pääsyä munanjohtimien aukiolotutkimukseen ja kun ei taaskaan sairaalassa ollut mahista ottaa mua sinne, niin totesin, että menköön sit kesän yli. Kesällä en kuitenkaan pääse.
Samoihin aikoihin mulle vinkattiin, että kroppa on voinut jäädä "jumiin" raskausmoodiin kun se keskeytynyt keskenmeno jouduttiin käynnistämään ja muutenkin raskaus jäi puolitiehen.
Kävin siis osteopaatilla ilman odotuksia, mutta niin vaan seuraavia menkkoja ei tullutkaan.
Mulla siis jäi se raskaushaave sivuun ja tuo hoito siihen päälle ja poks. Just silloin tärppäsi kun olin heittänyt hanskat tiskiin. Siis aivan totaalisesti luopunut koko vauvahaaveesta.
Kuullut olen monelta muultakin, että sitten tärppää kun lakkaa yrittämästä.
Eli yritä suunnitella jotain mihin vauva ei oikein sopisi, tai ylipäätään keskity johonkin ihan muuhun kuin vauvatoiveeseen.
Mutta lapsettomuustutkimuksiakin kannattaa harkita jos ei ala kuulua tärppiä.
Voimia ja tsemppiä!
Kun kovasti toivoo ja yrittää, niin tuo 9kk tuntuu ikuisuudelta. Jälkikäteen kun miettii, niin se meidän 1,5 vuottakaan ei ollut pitkä aika. Lopulta.
Meillä oli 2. ja 3. lapsen yrityksen kohdalla noin että 2. lapsi syntyi 2 vuotta ehkäisyn poisjättämisen jälkeen. Kolmannen lapsen kohdalla ilman ehkäisyä olin just 3 vuotta, ennen raskaaksi tuloa.
Voimia toivotan teille.
Tää piti olla kyllä vauvakuume kohdalla, tuli jostakin syystä synnytys kohdalle :(