Kuten taisin tuossa syksyllä/alkutalvella mainitakkin, alkoi meidän 5v neiti oireilemaan voimakkaasti viime syksynä. olen satavarma, että laukaisevana tekijänä oli liian isot muutokset niin pieneen hetkeen. Likka siis siirtyi perhepäivähoidosta päiväkotiin, jossa se siirrettiin tutusta ryhmästä täysin uuteen ryhmään uusien hoitajien ja lasten keskelle. Samaan aikaan myö tehtiin ne talokaupat ja aloitettiin äärimmäinen ja koko perhettä koetteleva rakennusprojekti, jossa ei itkuilta säästytty yhtenäkään päivänä. Myös isosisko muutti miehensä kanssa omilleen, eli perhemuotokin jälleen muuttui. Se stressi ja suru, mitä tyttäreni näki koko syksyn aina vuodenvaihteeseen saakka, oli varmasti traumatisoivaa. Huomasimme oireilun toki myös kotona, mutta eritoten päiväkodissa mopo karkasi kokonaan käsistä. uhmakasta käyttäytymistä, huutamista, potkimista, lyömistä, nimittelyä ja karkailua. jopa sylkemistä. tavattiin sitten KELTO, joka ei nähnyt kuitenkaan suurempaa huolenaihetta, vaan ainoastaan uudelleen järjestelyn, jossa ulkoisia ärsykkeitä vähennettiin päiväkodissa ja aikuinen oli aina läsnä ongelmatilanteissa. kotona tilanne rauhottui välittömästi muutettuamme. kun ei enää tarvinut rakentaa hampaat irveessa ja sormet verta vuotaen, oli lastenkin parempi olla. luulin pitkään että hoidossakin meni jo paremmin, kunnes kuulin ettei mennytkään. että oli aika lähteä psykologisiin keskusteluihin:( nyt on merkkarin luona käyty jo kertaalleen, ja sielläkin kuulin että tilanne olisi päiväkodissakin ollut rauhoittumassa, vaikka ongelmatilanteita edelleen oli. nyt on huomenna uusintapalaveri, ja sain kotia luettavaksi PK:n tekemän arvion tyttärestäni. Sitä luettuani tuli itku. En tunnista tästä lastani juuri ollenkaan! Hän on päiväkodissa paitsi uhmakas ja tottelematon, niin myös äkkipikainen ja arvaamaton, huomionhakuinen ja väkivaltainen, jonka mielialat ja tunteet vaihtelevat äkillisesti ja jonka rankaiseminen ei muuta käyttäytymistä. Koko listaus kuulostaa likipitäen jonkun sosiopaatin luonnehdinnalta! en tiedä miten en näe kuin osaa näistä kotona, ja nekin vain normaalina kasvukipuna. Uhmakas luonne, kyllä! Herkkä luonne, kyllä! Hyväksyntää hakeva, kyllä. Mutta nuo muut... Tuntuu kuin olisin epäonnistunut äitinä. Meillä halitaan ja pusutellaan paljon päivittäin, ja kymmenittäin kertoja kerrotaan rakastavamme toisiamme. Meillä rankaistaan, mutta aina myös annetaan anteeksi. Palkitaan ja kehutaan kun on oltu nätisti ja onnistuttu jossain. Missä olen mennyt vikaan?