Haikeita fiiliksiä
Ihan ensiksikin, mun pikkuinen lakkaa kohta olemasta vauva! Mää en tiedä kuinka kestän kun tuo vuosi tulee täyteen neidillä. Näin painajaistakin jo siitä että se kirmasi rimppakinttuisena liuhulettinä vailla vauvan pyöreyttä ja pehmeyttä jonkun jalkapallon perässä. Esikosta muistan olleeni niin tohkeissani jokaisesta uudesta kehitysvaiheesta, mutta tämän nuorimmaisen kanssa mie melkeen jopa toivon että aika pysähtyisi. Ettei se tuosta kasvaisikaan, ei muodostaisi yhtään uutta hammasta, ei lähtisi kävelemään ilman tukea (vaikka kuulema teki sen jo tänään...), ei oppisi puhumaan.. Mie haluan säilyttää punkeroisen ja oravahampaisen vauvan joka puhuu siansaksaa ja konttaa mitä kummallisimmissa asennoissa:) mitä mie teen? pyydän sitä olemaan kasvamatta?? sitten toisekseen, vasta sain kuulla äidiltäni löytyneen kielestä kasvaimen. huoh.. no tämä on kuulema hyvänlaatuinen, koska lihaksen sisällä kasvava on tuossa tapauksessa kuulema aina sellainen mitä ei poisteta ellei ole pakko. kieli kuitenkin on aika olennainen osa ihmistä näin niinkuin puhumisen kannalta:/ ite ressaan edelleen vähän keuhkojani. vaikka yskä on vihdoin helpottanut ja tupakoimattomuutta on 6vkoa takana (jos oikein laskin...?) niin mietin koko ajan että koska uskaltaisin vaatia toisen keuhkokuvan. ikään kuin verrokkeeksi. ja seuraamaan kasvaako tuo varjostuma. muuttuuko. ylipäätänsä nyt mietin koko ajan vain että mistähän seuraava kasvannainen multa puhkeaa, ja jatkuuko hyvä tuuri niiden hyvänlaatusuiden kanssa vai napsahtaako astetta huonompi. hoh. musta tuntuu että mua vaivaa tällä haavaa sanoinkuvaamaton menettämisen pelko. pelkään menettäväni äitini lopulta jollekkin kasvannaiselle , niitä kun nyt vuoden välein löydetään lisää aina jostain. sitten heijastuu tuo sama pelko siihen, et jos mie ite sairastun, niin kuka hoitaa perhettä sill' aikaa? turhia mietteitä, tiedän, mutta nyt vain liippaa liian läheltä ettenkö pakostakin miettisi:/
Vastaa
Listaa uusin ensinAi niin ja vaikka ei sinänsä odota että lapset kasvais isoksi,niin odotan mä että esikko täyttää 5 😝 Ihan vaan siksi että sitten voin laulaa "pojistani vanhempi täytti viisi,elämää se rankasti rakentaa" 😂
Mutta sehän siinä juuri onkin,kun innolla odottaa sitä kaikkea uutta jne. Mutta silti jotenkin aika menee samaan aikaan niin kamalan nopeasti.. 😮
Itsekään en haluaisi esikon vauva aikaa sinänsä takas että nautin mun kahdesta lapsesta ja noista esikoisen jutuista yms.
Sitä vaan tuntee itsensä niin vanhaksi kun lapset kasvaa.. 😜 ja kyllähän haikailla voi,vaikka ei vaihtaisi takaisin niihin aikoihin,se on sitä muistojen vaalimista 😍
On kiva kun vauva tekee jotain ja muistaa että esikko oli ihan samanlainen silloin joskus,tai että esikko ei koskaan tehnyt niin vaan se teki sillei...
Sama raskaus ajat,en haluaisi olla alati raskaana niin etten koskaan saa vauvaa syliin,mutta silti on ihana muistella sitä esikoisen odotusta,kuinka se työnsi kantapäänsä esiin ja tahtoi että kutitetaan ja kuinka keräsi kaikkien huomion,kun mylläsi mahassa niin että sen kyllä näki ja kauas ja jotkut kauhisteli menoa 😂 Kaipaahan sitä tunnetta ja sitä kuinka sen esikoisen aikana se vauva aika oli niin seesteistä ja helppoa yms. Mutta enpä tosiaan silti antaisi pois toista lapsistani kokeakseni sen uudestaan tai tekisi tuosta reippaasta miehen alusta uudestaan vauvaa.. 😂 Mutta muistoissa on hyvä elää (siis tietyllä tavalla) ja vaalia niistä kauneimpia,sillä voi tulla aika jolloin ei ole kuin ne muistot.. Ja meillä ainakin poika tykkää kans yhdessä muistella asioita ja sillä onkin tosi hyvä muisti.. Ja en tarkoita sellaista negatiivista vanhojen kaivelua,vaan iloisia asioita.. Mikä sen ihanempaa kun poika tulee syliin ja hymyillen aloittaa jutun "muistatko äiti kun oltiin...." sitten yhdessä muistellaan ja nauretaan..
En tiedä onko se sitten hetkessä elämistä vai mitä, mut itse olen kyllä iloine jokaisesta uudesta ikävaiheesta vaikka ne välillä saa riipimään hiuksia päästä. Vaikka esikon kanssa paineltiin kahdestaan ties missä kun hän vielä innostui kaikesta uudesta, niin en silti vaihtais tuota nykyistä 8v jota ei pahimpina päivinä kiinnosta muu kuin valitus, takaisin siihen nelivuotiaaseen.
Tai tuota miniä joka vilkuttelee byebyeta tuntemattomille ja on kärsimätön ja äänekäs ravintolassa ruokaa odottaessa siihen alani nukkuvaan kääröön jonka kanssa pystyi vähän ennakoimaan.
Joka ikävaiheessa on omat ilonsa ja haasteensa ja ennemmin odotan innolla tulevaa kuin haikailen kaiholla mennyttä.:)
Kauhean raskaita asioita sulla mielen päällä. Vaikka selkeästi ihan syystäkin.
Kauheeta, et muutenkin nyt just terveys mietityttää, ni siihen päälle ressaa sekin, että miehestä ei ole hoitamaan perhettä jos kävisi niin että sairastuisit.
Koska yksi iso asia mikä sua helpottaisi edes vähän, olisi se, että voisit luottaa miehen selviävän arjesta vaikka mitä kävisi.
Mä en voi edes kuvitella sun stressin ja pelkojen määrää. :(
Itselläkin toki ollut ja on kamala menetyksen pelko noita pieniä kohtaan. Se kuuluu valitettavasti asiaan kun tuota jälkikasvua on siunaantunut.
Eihän noita murusia kukaan halua menettää.
"mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sillä aikaa"
siis toi oli paras kuulemani lause vähään aikaan:)!! mä oon kans sitä mieltä että lasten tultua maailmaan sitä on alkanut pelätä ihan hullusti asioita. mä pelkäsin kuollakseni alkuun kummankin kohalla että tiputan vauvan vahingossa tai kompastun portaaseen tai tiputan vahingossa sakset sen päähän tai tai... siis kaikkee semmosta älytöntä pelkoilua. ne vaan tuntu niin haurailta ja helposti menetettäviltä. jotenkin oon aina kokenut että oma sairastuminen ois ehkä helpompi läpikäydä kuin läheisen sairastuminen. ehkä sitä luottais itteensä ja omaan paranemiseensa jotenkin eritavalla? en tiedä. mukamas ehkä.
mut kun multa löydettiin se varjostuma, ja mietin näitä asioita, et muistaisko nuorimmainen mua enää ollenkaan, ja kuinka esikoisen sydän särkyis, niin iski pakokauhu. ja toisekseen se, kun pelkkä epäilys pahemmasta sai miehen romahtamaan ihan täysin. mulle iski paniikki, että jos ihan oikiasti sairastuisin syöpään, ja joutuisin läpikäymään rankkoja hoitoja parantuakseni. niin kuka mun perheestäni pitäisi silloin huolen?
ei ainakaan mun mies. se hajoaisi itsekkin. ei se olisi omalta romahdukseltaan kykeneväinen pitämään edes itestään huolta, saati lapsista. eli tavallaan mie ressaan nyt sitäkin, etten vaan koskaan ikinä sairastuisi lasten ollessa pieniä, ettei perhe hajoa. siis vaikka sairauden selättäisinkin. mutta sen sairastamisen aikana..
"mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sillä aikaa" se alkaa aina soimaan päässä,jos miettii kaiken laisia pelkoja..
Mä voin samaistua tohon lasten kasvamiseen.. Mihin se aika menee.. Meillä esikoinen joka juuri syntyi aloittaa syksyllä kerhossa ja vauvakin on jo 9kk.. Ja vauva muutti Veikan kanssa samaan huoneeseen.. Siellä ne kaks isoa poikaa nukkuu ja kasvaa.. Kohta ei paljon kiinnosta äidin syli ja pussailut.. Kohta mulla on kaks isoa miestä joita kiinnostaa ihan muut tytöt kuin äiti.. Esikko on luvannut että rakastaa äitiä aina eniten maailmassa ja että tulee aikuisenakin äidin syliin ja kainaloon,mutta saa nähdä onko lupaus lunastettavissa 😝
Esikoinen pakkasi vauvalle tänään KAIKEN tarvittavan mukaan ihan oma toimisesti ei mitään puuttunut kun tarkistin ja oikeita juttuja löytyi.. Kyllä vähän tuli taas tarpeeton olo 😭
Ja toi menettämisen pelko.. Ihan kamalaa.. Toivotaan ettei mitään pahanlastuisia kasvaimia löydy ei äidiltäs itseltäsi eikä keltään.. Musta tuntuu että lasten myötä kuolemaa pelkään enempi.. Entä jos menettää äitinsä,lapsille rakkaan mummon,miten kestää sekä oman että lasten ikävän.. Entä jos kuukahtaa itse,ei näe lastensa kasvavan,kaipaako lapset kovasti,pienempi ei edes muistais äitiään (toki aluksi varmasti,mutta myöhemmin) ja entä sitten se pahin,jos joutuukin kokemaan lapsensa kuoleman.. Miten siitä edes selviää..
Ja sitten taas ravistaa kaikki entä jos entä jos ajatukset päästään ja toteaa että pitäis käydä nukkumaan.. Mutta kumminkin pakko käydä vielä katsomassa tuhisevat maailman kauneimmat lapset että nukkuvat levollisesti ja ennen kaikkea että hengittävät..
Kai se elämä on pelkkää menneiden haikailua tai tulevan odottelua.. Hetkessä osaa elää vain silloin kun lasten kanssa leikkii ja touhuaa,mutta ne kun saa nukkuu,niin iskee kaikki haikeus
❤ tiedän todellakin tuon menettämisen pelon. Sillon kun mun äiti sairastu, iski muhun kans tosi rajuna, ei tienny oikein miten olis ollu. Olis haluttanu kaivautua kainaloon niinku penskana. Toisaalta iski pakottava tarve toteuttaa kaikki tarpeellinen että äiti ehtis näkemään kuten tekemään ne lapset ettei mun muksujen tarvis kasvaa ilman mummua niinku mä oon kasvanu.
