Alkoholismin varjossa
Ylellä on tullut semmonen muutaman jakson mittainen sarja, missä syvennytään n. 30min. erilaisten ihmisten elämään alkoholistin lähimmäisenä. Siinä itse havahduin, et hitsi vieköön, kuinka yleistä se onkaan! (Ja silti se on niin vaiettu asia) Näin vanhemmaksi tultua, on palannut hetkittäin lapsuuteen. Jotkut tietyt tilanteet ajaa mielen muistoihin, miettimään omaa lapsuuttaan. Tuntuu, että nyt itse äidiksi tultua, on alkanut enemmän syyllistämään vanhempia omasta lapsuudestaan, ehkä jopa katkeroitumaan. Ennen sitä ei niinkään miettinyt, oli vain onnellinen että se on elettyä elämää ja takanapäin. Onko mulla täälä kohtalon tovereita? Olis kiva tietää tunteeko muut samoin ja onko se ohimenevää? :D
Vastaa
Listaa uusin ensinMiun isä oli alkoholisti. Kuoli 59-vuotiaana asuttuaan sitä ennen jo monta vuotta vanhusten paikoissa toimintakyvyn ollessa heikko. Ei iskä nuorempana juonu ku viikonloppusin, mutta 90-luvun lama teki iskälle saman ku monelle muullekin miehelle. En oo katkera, oon iloinen että miulla oli kuitenkin lapsuudessa hyvä isä. Viina vei vasta ku olin teini. Kyllähän mie vihasin isää silloin, vihasin vielä kuoleman jälkeenkii, mutta en enää. Nyt hyvät muistot vie jo voiton 😊 Iskän takua oon kuitenkin varmaan vähän neuroottinen sen suhteen että lapset sais järkevän kuvn alkoholin käytöstä. Siis että saunakalja on ok, tai lasi viiniä juhlissa. Mutta en ikinä suostuisi siihen että joku kännissä konttailee lattialla jouluna .
