Kumotkaas nyt tää mun ajatukseni itseäni soimaamasta..
Kun meidän rakastakin rakkaampi Riepuliina syntyi heinäkuussa, oltiin myö onnemme kukkuloilla. työterveyslääkärin pelotteluista huolimatta meille syntyi terve ja kaunis tyttö, luojan pikku ihme:) en tiedä painoiko minnuu jo silloin huono omatunto, vai kiinnitinkö muutoin vain huomiota meidän pikkuisen surumielisyyteen, mutta siis perusilmeenä hällä hirmu usein sellainen sydäntä repivä murheellinen ilme. vähän niinkuin hylätyllä koiranpennulla. oon yrittänyt järkeistää, että vastahan tuo on nyt oppimassa hymyn taitoja, ja sitä saisi piru vie harrastaa enempi, koska hällä on maailman kaunein hymy 3 se mitä tässä kuitenkin itseäni soimaan, oli pikkurinsessan alkuhetket. sillä vaikka tuo oli toivottu ja odotettu, niin sain tietää raskaudestani aikana, jolloin koko elämäni oli enemmän tai vähemmän hajalla. miehen kanssa meni huonosti, perhe-elämä painoi niskaan, töissä kusi kaikki ja halusin vain ottaa ja karata teille tietämättömille toviksi unohtamaan kaiken. raskaus oli silloin viimeisin asia mistä olisin jaksanut sillä haavaa kantaa huolta. minnuu ahisti ja pelotti, hetki oli totaalisen väärä vaikka lapsi toivottu olikin. eikä asiaa parantanut työterveyslääkärin möläytys siitä, miten oli onnistunut pilaamaan jo syntymättömän lapseni terveyden torjunta-aineilla. mie en uskaltanut nauttia raskaudesta lainkaan. pelkäsin vain ja stressasin. ja mieheni oli ihan varma etten halunnut lasta lainkaan, joskus riidellessämme puhui abortistakin, vaikkei meistä kumpikaan sitä koskaan edes vaihtoehtoina pitäneet. olihan lapsi kuitenkin toivottu. sinä päivänä kun olin alkanut vuotamaan verta ja lääkärit puhuivat keskenmenosta, olin varma että miulta otettiin pois se, josta en ollut osannut iloita. kun ultrassa kuitenkin näkyi sykkivä sydän, mie ekaa kertaa olin itkenyt ilosta ja onnesta. kun np-ultrassakin vielä todettiin kaiken nättävän normaalilta, uskaltauduin vasta nauttimaan tulevasta vauvasta. stressi helpottui, en ollutkaan pilannut syntymätöntä lastani. nyt silti soimaan itseäni siitä, mikä suhtautumiseni oli raskauteeni silloin alussa. kun tyttäreni niillä surusilmillä minnuu kattoo, niin tunnen piston sydämessä. vaikka tiedän ettei niin ole, pelkään hänen tuntevan olevansa ei-toivottu. ei-rakastettu. vaikka niin ei todellakaan ole. voi mammat! iskostakaa mun päähäni se, että on vain sattuman kauppaa että vauvani hallitsee surumielisen katseen, ja mie huomaan sen vain siksi, että poden huonoa omaatuntoa. sanokaa ettei mun tarttisi edes potea sitä! enhän mie ollut koskaan lastani edes abortoimassa, vaan huonoimmallakin hetkellä tiesin, että kun sen aika tulee, tulen rakastamaan lastani aivan yhtä julmettoman paljon, oli se sitten millaisissa olosuhteissa tahansa alkunsa saanut. kaiken lisäksi myö saatiin miehen kanssa keväällä asiat selvitettyä ja suhde uuteen kukoistukseen, eli lapsen syntymähetkellä ei todellakaan edes ollut enää mitään epäselvyyttä mistään, vaan olimme yksi onnellinen perhe odottamassa innolla uutta tulokasta syliimme.
Vastaa
Listaa uusin ensinkiitoksia teille:) helpottaa kuulla nuo muiden suusta.
Minä en ainakaan usko että ihan alkuajat kauheasti vaikuttavat.. Toki jos olisit nyt murheellinen,etkä nauttisi lapsesta,niin ei lapsikaan varmaan paljon hymyilisi,koska ei näkisi sinun hymyilevän..
yhdellä kaverillani on nimittäin oikein hymyilevä ja muutenkin hellä ja ihana lapsi,vaikka alkutaival ei ollut "lupaava" eli lapsi ei ollut suunniteltu ja aika ajoin odotus aikana kaveri heitti ilmoille kaikenlaisia abortti juttuja,joista ei oikein osannut sanoa,että onko tosissaan vai ei ja synnytyksen jälkeen hän oli pitkään masentunut,vauva oli paljon hoidossa jne. Ja ehkä vauvana lapsikin oli sen oloinen ettei sekään ole mikään kauhean onnellinen,mutta heti äidin parannuttua lapsikin alkoi hymyillä enempi ja nykyään hymyilee oikeastaan aina ja rakastaa äitiään ja tuntee että äiti rakastaa myös.. Eli jos heilläkin niin pitkälle jatkunut ilottomuus korjaantui eikä jättänyt lasta surumieliseksi,niin en usko että odotus ajan tressit ja murheet jättää lapsen surulliseksi.. Ja sitten tämän kyseisen kaverin toinen lapsi,joka on suunniteltu ja toivottu ja joka ei ole joutunut kokemaan äidin masennusta on niin tuima ilmeinen kuin vain voi ja katsoo välillä jopa pelottavan vihaisesti.. Osaa hänkin toki hymyillä ja nauraa,mutta perus ilme on sellainen mutru naama.. Ja hänellä ollut iloiset lähtökohdat elämään eli lapset on ihan päinvastaista mitä voisi odotus ja vauva ajan perusteella olettaa..
Eli lakkaa vain murehtimasta,ehkä kuvittelet vain surumielisyyden ja vaikka lapsi olisikin surumielinen,niin tuskin siitä on sinua syyttäminen.. Lapset on erilaisia,Niinkuin me kaikki :)
Mä sanoisin, että teidän pieni on vielä sen ikäinen, ettei hänen paljoa tarvitsekkaan ilmeillä. Nauru ja hymy on vielä tulevaisuudessa, siinä missä ensimmäinen sana ja kävelykin. Kohdussa et häntä ole voinut "pilata", mutta nyt on tärkeää, että juttelet ja otat kontaktia vauvaan. Unohdat myös nuo ajatuksesi ja keskitys ihanaan vauvaan joka teille on annettu! :)) Hänessä ei ole mitään vikaa ja aivan varmasti hänestä kasvaa pieni iloinen neiti, kunhan te hänestä iloitsette.
Vauva voi olla kyllä masentunut ja ilmeetön, mutta usein kyse on siitä, että vastasyntynyt on elänyt huonoissa olosuhteissa. Eli on joutunut itkemään paljon saadakseen huomiota, ei ole saanut turvaa tai katsekontakteja, hänelle on huudettu ja unia on häiritty.
..Mutta kuten sulle on jo moni sanonut, niin nyt sä vain itse luulet, että pieni luulee olevansa ei toivottu.
Ja jos asia nyt kovin vaivaa, niin kannattaa puhua neuvolassa :)
Joo. Kyllähän toi kuulostaa hullulta omiinkin korviin. Ehkä mie poden nyt jostain syystä sellaista paskamutsi-tunnetta. Tähän varmaan vaikuttaa esikon vaikea uhma joka saa miut vähän väliä tuntemaan neuvottomuutta ja typeryytä että olen aiemmin laistanut jossain joka nyt kostaantuu. Tiedän olevani hyvä äiti lapsilleni, vaikkei se aina siltä tunnukkaan. En tiedä miksi nyt tunnen huonommuutta tai riittämättömyyttä. Pirun hormoonit. Järki huutaa nut aivot ei kuuntele, sit sydän hokee vaan suurta rakkauttaan, ni vähemmästäkin on kujalla:D
Kyllä se luonne määräytyy geeneistä ja ympäristöstä. Onneksi siihen ei voi vaikuttaa raskausaikana :) mä uskon et tää sun tunne on hormonien herkistämää ja sen vuoksi ehkä ampuu vähän yli. Mutta varmasti moni miettii kaikenlaista "turhaa" hormonien herkistämässä tilassa. Muistan sen itsekin ;)
Ettei sulla Blanco ole pientä mielialan laskua?
Toivon että ei ole.
Voi, kumpa voisit puhua tuntemuksistasi neuvolassa.
juu, ehk tää on hormoonien ylitulkintaa:)
esikko sai riemuntäytteisen alun jo heti plussaamisesta, ja siitä kasvoi naurava ja huumorintajuinen pikkupiruilija. halusin samanlaisen alun tällekkin, ja siksi varmaan pelkään itse aiheuttaneeni tän kun neiti on surumielisempi tapaus..
ehkä siitä kasvaakin vain draamaqueen:)
eihän alkuaikojen kehnous voi rakentaa lapsen luonnettakaan surumieliseksi? eikös luonne rakennu ihan geeniperimän ja ympäristön vaikutteiden mukaan?
teeko, ja tälle on ihan varmasti näytetty ja kerrottu vain miten se on rakastettu ja toivottu:) niitä alkuajan ahdistuksista ei tiennyt kukaan muu kuin minä ja mieheni. ja tässäkin tapauksessa miehenkin tietoisuus oli liikaa koska se loukkasi sitä ihan hirmuisesti.
oon monasti miettinyt kauhuissani että joku vieläkin herkempi olisi voinut mennä teettämään abortin pelkästään sen työterveyslääkärin pelottelujen vuoksi:O vaikka tuo vaihtoehto ei koskaan mielessäni käynytkään, niin silti mokomat uhkakuvat olivat tehneet koko alkuraskaudesta hyvinkin pelonsekaisen. perkele. tyttöni on maailman täydellisin pikkuvauva, oikein suututtaa ne sanat mitä miulle silloin sanottiin.
voi blanco! Ehkä sä itse pelkäät että pieni luulee ettei ole toivottu kun nuo pienet silmät katsoo sun sydämeen saakka♥ lapsi ei tiedä mitä sille ei näytä eikä kerro. Eikä nuo pienet ymmärrä vielä maailman menosta yhtään mitään. saitte pienen ihanuuden varmasti siksi, että sitä oikeasti halusitte!
tulipas romaani! hitto, ois varmaan pitäny vähän tiivistää:D