Yksinhuoltajuus ja vaativa lapsi
Onko muita yh-vanhempia joilla on ns. vaativan temperanmentin lapsi? Miten te jaksatte ja miten teidän arki sujuu? Mä oon yksin 1,5v tytön kanssa ja välillä on todella raskasta ja stressaavaa kun kokoajan neiti vaatii jotain, kiukuttelee, narisee, tukkii syliin tai nuhjuaa kyljessä ja jos ei pääse syliin niin alkaa hirveä huuto, ei viihdy juurikaan yksin vaan vaatii viihdytystä ja huomiota kaiken aikaa. Suuttuu ja loukkaantuu herkästi ja riippuu ihan päivästä että miten suhtautuu muihin ihmisiin ja uusiin tilanteisiin, enimmäkseen kuitenkin takertuu äitiin. Tää on ollut tätä ihan alusta asti, vaati vauvanakin todella paljon huomiota eikä viihtynyt yksin ja piti keksiä viihdykettä. Vieläpä kun on tosi vilkas ja kokoajan on vain entistä vilkkaampi. Eroahdistus oli aikanaan ihan kamala kun ei saanut mennä kolmea metriä kauemmas, jo kaksi metriä teki tiukkaa. Jäin yksin neidin kans kun tyttö oli 5kk. Asuimme turvakodissa sen ajan kun neiti oli 5kk-8kk ja kun omaan kotiin muutetttiin, ei esim. kotihommista tullut yhtään mitään kun neiti huusi vieressä kuin hyeena kun yritin esim. tiskata tai imuroida. Vielä nykyäänkin on vähän siinä ja siinä että saanko tehdä kotihommat rauhassa. Nukahtaa ei voi ilman että äiti on vieressä. Saa raivarin jossei saa juuri sillä hetkellä huomiota kun tahtoo ja välillä mun on vaan pakko sanoa "äiti ei nyt ota syliin" tai "äiti tiskaa nyt". Jos ei huomiokiintiö tule täyteen niin sitte aletaan tekemään jotain ilkeyttä. Purraan, mätkitään tai nipistellään äitiä, piirrellän sohvaan tai seiniin, retuutetaan kissoja, kiipeillään pöydille jne...... Äiti-lapsi-kerhossa käytiin viime syksy ja kevät mutta nyt kun kaikki kerhot yms. ovat kesätauolla, on tosi raskasta kun ollaan vaan kotona ja pitää keksimällä keksiä jotain aktiviteettiä. Aika paljon ollaan oltu uimassa rannalla ja puistossa sekä tuossa pihalla keinumassa ja kierretty naapureita ja tuttavaperheitä ettei tarvisi olla kotona vain kahdestaan koska se on kaikkein raskainta. Ja tosi paljon meillä pyörii kotona Youtubesta musiikkivideot tai radio on päällä koska tykätään molemmat musiikista. Lapsi oli haluttu, toivottu ja odotettu ja alkuun lapsen isäkin halusi perhettä mutta kun lapsi syntyi, niin meni joku kuukausi niin hän ns. vain hyppäsi pois siitä perhe-elämästä eikä osallistunut enää mihinkään, oli ns. toinen lapsi. Mä väsyin ja muutin turvakotiin tytön kanssa ja sieltä meidän omaan uuteen kotiin. Jälkeenpäin exä on sanonut että kuvitteli lapsen "menevän vain siinä sivussa" eli hyvin epärealistiset kuvitelmat. Luulen että ehkä lapsen vaativuus oli exälle liian kova juttu ja siksi ei halunnut eikä halua kantaa vastuuta ja koska poikamieselämä alkoi vetää puoleensa jo odotusaikana. Oon yrittänyt olla diagnosoimatta ja "leimaamatta" lasta koska mikään temperamentti ei ole toistaan huonompi tai parempi mutta kun neiti on tyytymätön ja vaativa niin siinä tuntee itsensä tosi huonoksi äidiksi. Tätäkin on jatkunut koko tämä puoltoista vuotta. Vasta kun mun uusi miesystävä ja hänen perhepäivähoitajana työskentelevä äitinsä sanoivat juhannuksena kun oltiin mökillä, että tuo tyttö on tavallista vaativampi lapsi, niin mäkin uskalsin sen myöntää itselleni. Tähän asti oon vaan miettinyt että miksi lapsi on niin tyytymätön ja vaatii paljon ja kokoajan ja tuntuu ettei mikään riitä vaan kokoajan pitäisi olla jotain enemmän. Sanotaan että jos lapsi vaatii paljon, niin anna paljon. Oon myös kuullut että sitä enemmän lapsi vaatii mitä enemmän sille antaa. Meillä kyllä kuulee ja tuntee sen jos lapsi ei saa sitä huomiota. Oon alkanut ihan vakavissani miettiä sitä päivähoitoa kun tuntuu välillä että ei jaksa. Kuitenkin haluaisin antaa lapselleni parhaan mahdolisen kasvuympäristön mutta ilman tukea en siihen pysty. Onneksi huomenna on 1,5v neuvola ja ihan varmasti otan tän asian siellä puheeksi.
Vastaa
Listaa uusin ensin
Hei Tigru ja muutkin! Minulla saman ikäinen poika, olen yhäri ja poikani on kanssani IHAN koko ajan. Tiskasin yli puoli vuotta niin että hän huusi useimmiten, nukutukset kestäneet vissiin enemmän kuin nukkumiset ja vasta nyt olen käynyt vessassa yksin menkkojen alettua ja silloinkin ovea hakataan ja huudetaan.Viimeksi olin ilman häntä pari tuntia toukokuussa kun juoksin hammaslääkäriin.
Minun täytyy vain ottaa ja totaalisesti rentoutua pari tuntia päikkäreiden tai nukuttamisen jälkeen, yleensä sekin kyllä kostautuu aivan liian lyhyinä yöunina. Olen huomannut sukulointien ja yökyläilyjen tuovan vaihtelua arkeen ja vaikka ne tuntuvat välillä todella uuvuttavilta niin saa muutakin ajateltavaa eikä täysin tärähdä. Olen ollut huolissani jaksamisestani enemmän kuin kerran, ja välillä tuntuu että olen pattitilanteessa, kun koen myös hoitoon laittamiset ongelmana (taloudellisesti ja henkisesti). Ajatus siitä että kaikki on väliaikaista auttaa usein. Uniongelmatkin tuntuvat vihdoin helpottavan, ei pariakymmentä herätystä yössä, ehkä pari. Yritän tehdä lapsen kanssa teletappejen ja puistoleikkien ohessa myös asioita josta saan itse voimavaroja kuten parvekekasvien hoitoa, lenkkejä, käsitöitä jne. Usein kyllä haasteellista mutta parin epäonnistumisen jälkeen olen riemunnut kun poitsu kastelee kanssani kukat, laittaa pyykit kuivumaan ja on muutenkin tiiviisti mukana nauttimassa yhdessä tekemisestä ja oppimassa. Nyt kylläkin itkupotkuraivareita on alkanut sadella useaan kertaan päivässä, mutta luotan omaan intuitiooni kuinka purkaa mikäkin tilanne. Pottareenit ovat nyt meneillään joten parit matonpesut ja useat pissanpyyhinnät yritän sitten kuitata sillä kun hän onnistuu tekemään pottaan tai sillä naurumäärällä kun hän aivan itse luuttusi pyyhkeelläni kakkaansa eteisessä. Paljon on omasta asenteestani kiinni. Mutta pinna palaa väkisinkin välillä.
Yritä olla itsellesi armollinen. Minulle monet ovat jakaneet ohjeistuksia kuinka toimia mutta moni ei voi ymmärtää mitä on olla siinä lapselle 24/7 täysin fyysisesti läsnä. Jokainen tiski, pyykki, roskavieminen on pois lapsen sosiaalisesta kanssakäymisestä, joten paikkailen niitä parhaani mukaan musiikilla keittiössä, laulamisella pyykätessä, ja kimpassa tekemisellä. Mutta kaiken aikaa kun vetää sata lasissa niin pääsee iso itku aina välillä.
Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, mutta kun katselen ystäväni 5 vuotiasta joka mennä touhuaa niin itsenäisesti niin kannattaa yrittää nauttia näistä hetkistä vielä kun hän haluaa olla kanssani koko ajan. Tarkkaile jaksamistasi ja kuuntele intuitiotasi. Ei näihin kuvioihin voi sanoa mikä toimii ja kenelle, itse en millään jaksaisi hoitoon viedä vielä.
Hae ehdottomasti apua siis juurikin esim osahoitoon tai joku tuttu tai sukulainen ketä hoitaa välillä tai onko perhetyöntekijää?
Ite hoisin ja edelleenkin 1ja 2 vuotiaita ja lähinnä uniongelmien ja sairastelujen vuoksi ajauduin itse aivan henkihieveriin ja mielenterveyden menettämisen partaalle.( siis vaikka mies asuukin kanssamme, lapset ovat 100% minun vastuulla " hyppäsi pois perhe-elämästä eikä osallistunut enää mihinkään, oli kuin toinen lapsi" tai kolmas! Meillä ei nyt ihan 'ei mihinkään', mutta vain kun hyvä jakso ja sattuu huvittaan.)
Varmasti on lapselle parempi etsiä toinenkin hoitaja ennen kuin vanhempi palaa loppuun. Oli syyt mitkä hyvänsä. Lapselle on etu että häntä hoitava ihminen on edes kohtuullisissa voimissa sekä henkisesti että fyysisesti.
Tarvitset ajoissa lepoa tuosta hektisestä hoidettavasta jotta jaksat.
Voimia ja toivottavasti löydät teille sopivan ratkaisun!
Kiitos teille kaikille asiallisista vastauksista. Mutta "ms32", mikä sinä olet sanomaan jonkun keskustelunavauksen perusteella että mun lapsellani on psyykkinen trauma? Olen yrittänyt parhaani ja vielä senkin jälkeen venynyt lisää, ei mun lasta ole koskaan hylätty mutta välillä on pakko sanoa että nyt ei pääse syliin kun ei se ruokakaan itsestään valmistu ja kun meidän perheessä on vain yksi vanhempi.
Tyttö täyttää tammikuussa 2v ja oon nyt vahvasti sitä mieltä että silloin viimistään neiti lähtee hoitoon mutta se osapäivähoito parina päivänä viikossa vois olla hyvä ennen sitä. Pitääpä miettiä noita asioita ja huomenna keskustella. Mä uskon että mulle se hoidon aloitus on isompi juttu ku tytölle, näkee ulkonakin että hirveästi muut lapset kiinnostaa.
Samaa mieltä Anniinan kanssa siitä, että aika tökeröä sanoa että jätä huomioimatta tuo yksi vastaus ja lue vain minun. Ja oon iteki Srallan kanssa samaa mieltä, että vaikka ois kuinka pieni lapsi niin aina ei voi antaa periksi kaikessa koska myös kiellot ovat pohja tulevaisuudelle ei vain myöntymiset.
