Painajainen perheessä

Isoveljeni menetti pienen lapsensa viime viikolla. Haluaisin soittaa hälle ja kysellä miten pärjäilevät. En vain oikein uskalla. Pelkään, etten pysty pitämään itseäni kasassa puhuessani hänen kanssaan. En myöskään oikein tiedä mistä puhua hänen kanssaan. Tästä menetyksestä hän on kyllä varmasti puhunut jo niin monen kanssa ja entä jos vaan saanki revittyä haavoja pahemmin auki. En tiedä voinko puhua hälle omista lapsistani, satuttaako se vain kuulla, mistä itse jäävät paitsi. Lisäksi varmasti molemmat tietäisimme mikä toisella on päällimmäisenä mielessä, joten jos se asia jätettäisiin puheesta, olisiko se kuin elefantti huoneessa, josta kukaan ei vain tohdi puhua... Vaikea keksiä sanoja ihmiselle, joka on joutunut kokemaan sen hirveimmän asian.

10.4.2014
Aleksi2011
Aleksi2011

Vauva ehittiin hätäkastaa sairaalassa edellisenä iltana. Ei kai tuo auttais ku kerätä rohkeutta ja soittaa sille velipojalle. Etäisyyttä meil on reilut 100 km ja mullaki pienet lapset, jotenka kyläilemään ei niin vaan pääse. Koko meän perheelle tää on ollu tosi raskasta. Monet monet itkut on itketty.

13.4.2014
Aleksi2011
Aleksi2011

Tiedän miltä veljestäs tuntuu koska itse ollaan miehen kanssa menetetty pieni lapsi, vähä päälle 2vko oli.

13.4.2014
marsku88
marsku88

Sanon samaa kuin edelliset, mutta on turhaa sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu. Meillä poika syntyi 2010 suojelusenkeliksi pienemmille sisaruksille ja kyllä se aiheutti romahduksen. Mies hoiti surua käymällä töissä, minä vuodatin kyyneleitä sängyssä yli kuukauden. En aluksi halunnut edes puhua. Kävin itse läpi tapahtunutta. Kirosin maailmaa, mietin miksi. Joskus olen miettinyt, mikä lapsensa menettänyt edes on? Jos menettää vanhemmat, on orpo. Jos menettää puolison, on leski. Vaikea asia. Et voi muuta, kuin tukea ja antaa mahdollisuuden olla korvana ja olkapäänä. Se, että romahtaisit, kertoisi vain sen, että sinäkin välität, sinäkin suret. Ei siinä ole mitään pahaa. Asia on teillekin vaikea ja koskettava. Suru on kanssanne vielä pitkään, ennen kuin sen kanssa oppii elämään. Voimia, aurinkoisiin päiviin on vielä pitkämatka.

11.4.2014
carata
carata

Tuollainen tilanne vaatii voimia niin itse perheessä kuin läheisenäkin.

Sinuna menisin käymään ja toimisin niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu. Vaikka sitten vain sanaton halaus ja se iso itku.

Parasta on, että olet lähellä, tukena, lohduttajana. Ei tarvita sanoja. Pelkkä läsnäolokin voi riittää.

Ja sitten jos veljesi ei halua asiasta vielä puhua, puhukaa jostain ihan muusta. Kirotkaa vaikka kun on niin pirun kylmä keli. :D

Mulla taustalla keskenmeno puolivälissä raskautta ja piru vie, että sekin on ottanut koville. Koska lapsen minäkin menetin. En häntä koskaan nähnyt enkä sylissäni pitänyt mutta tunsin sisälläni ja rakastin sydänjuuriani myöten.

Pahinta mitä kukaan olisi voinut tehdä, olisi olla välinpitämätön ja yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Älä pysy kaukana ja anna ajan kulua. Mene surevan perheen luokse ja tue heitä surussaan.

Ei kliseitä jotka tuntuvat äärettömän pahalta, kuten kyllä teillä on vielä mahdollisuus, tai aika parantaa haavat. Ne eivät auta tuossa hetkessä vaan tuntuvat siltä kuin lapsen kuolema ei merkitsisi kenellekään muulle mitään.

Jos ja kun tilanne tuntuu susta pahalle, niin mene ja sure perheen kanssa yhdessä. Se on parasta kun surun jakaa. Taakka tuntuu puolet pienemmältä. Ja se suru vie voimat pitkäksi aikaa. Mulla on jo pian puolitoista vuotta menetyksestä ja juuri eilen mietin, että eilen vuosi sitten oli laskettu aika. Kohta alkaa aurinko paistaa tähänkin risukasaan vaikka edelleen itku tulee pientä miettiessä.

Suru vie paljon aikaa eikä sitä pientä aarretta unohda koskaan. Ei pidä antaa perheen ymmärtää että olisi jokin aika jonka päästä lasta ei saisi muistella tai surra tapahtunutta. Valitettavan usein jo puolen vuoden kuluttua suuri osa ihmettelee että vieläkö sä mietit sitä asiaa. Ja itselle asia on edelleen niin arka kuin olla ja voi. Ja aivan liian tuoreessa muistissa.

Vihonviimeinen klisee on sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu. Mä en mene sanomaan niin edes toiselle keskenmenon kokeneelle koska kyseessä on subjektiivinen kokemus. Kukaan ei voi mennä toiselle sanomaan että tietää miltä toisesta tuntuu. Tietää mitä itse vastaavassa tilanteessa tunsi ja voi vain ymmärtää toista.

Voimia sinullekin!

11.4.2014
misukka
misukka

Minullakaan ei sen kummempaa kokemusta ole kuin että ystävän pieni vauva kuoli muutama vuosi sitten. Ehkä se ihan suoraan puhuminen olisi vaan paras ratkaisu. tai kysyä että jaksaako puhua tai haluaako puhua asiasta. ehkä tärkeintä on kertoa että kuuntelet. sillehän ei oikein mitään voi jos itsellä tulee itku, niin on joskus käynyt itsellekkin. jaksamisia paljon

10.4.2014
Tatja84
Tatja84

saako  kysyy että kerkesikö nimi antaa vauvalle? ittekin miettisin elämää ilmannäitä niin kyl itku meinaa tulla. voimia ja osanottoni niin voihan sitä olla vaikka hiljaakin puhelimessa kuhan vaan kuuntelee. 

silloinen poikaystävä ei ymmärtänyt minua kun bestiksen menetin, mutta se on asia eri :/ jätti samaan aikaan. mutta olen näin jälkikäteen vaan et hyvä kun ei ymmärtänyt minua.

10.4.2014
nki91
nki91

Joo ollaan toki viestitelty jonku verran. Ja kaikkia kliseitä oon pyrkiny välttään. Varmaan osanotto ja voimia kuultu jo niin moneen kertaan. Facebookis oon aina välis kyselly kuulumisia, meinas hän ite vaan et mielummin soittamalla. Tuntuu vaan, et kirjottaes ehtii paremmin miettiä, mitä sanoo. Ja kirjottaes jos romahan nii hän ei sitä näe... Vaikeita aikoja käyvät läpi ja hautajaisetki viel tulossa. Ei varmaan kuivin silmin tuu kukaan siel säästyyn...

10.4.2014
Aleksi2011
Aleksi2011

Itselläkään ei noin kamalasta asiasta ole kokemusta.. Itse keskenmenon kokeneena ainakin ärsytti kaikki muka lohduttavat sanat siis "kyllä te vielä voitte onnistua" ja "no onhan teillä ainakin yksi lapsi" tai "aika parantaa haavat" joten näitä tälläsiä kannattaa ainakin välttää ja jos ei itseltä ole lasta kuollut, niin se että sanoo että ymmärtää miltä toisesta tuntuu voi olla totaallinen pommi (riippuu ihmisestä, koska ihmiset kokee ja käsittelee asiat eritavoin) että mieluummin sanoo että on vaikea edes kuvitella miltä se tuntuu.. Aluksi toki olin tyytyväinen ettei kukaan puhunut mitään tai kysellyt vointia, mutta myöhemmin kun itse alkoi toipua alkoi inhottaa se että aivan kuin ihmiset pelkäisivät puhua ylipäänsä mistään.. Itse tekisin niin että toki välittäisin osanottoni, minkä olet ehkä jo tehnytkin ja sanoisin että jos tuntuu että haluaa puhua, niin aina voi soittaa tai mennä vaikka kahville yms. ja jos tuntuu ettei pysty asiasta puhumaan, niin puhua muita juttuja.. Eli siis tehdä selväksi että olet läsnä ja valmis kuuntelemaan, muttet painosta puhumiseen.. Voit myös suoraan sanoa että veljesi saa sanoa sinulle suoraa, jos puhut jostain mikä saa hänet surullisemmaksi.. Lisäksi on tärkeää huomioida myös puoliso, siis jos soitat ja kysyt vointia, niin kysy se monikossa, tilanne on varmasti molemmille yhtä kova.. Ja ehkä veljesi tarvitsee jonkun jolle saa itkeä, sillä miehet monesti tukee naista surussa ja oma sureminen jää hautumaan, kun pitää pysyä vahvana..

10.4.2014
Vipe
Vipe

Niin tuo on kyllä vaikeaa, mutta kyllä se läsnäolo ja jos tuntuu että et pysty puhumaan niin lähetä tekstiviesti ja kyselet siinä kuulumisia. Mutta kyllä se läsnä olo on parasta että edes soittaa/käy ja ottaa elämään mukaan. Sinun pitää kysyä että mitä veljesi halais tehdä. tietenkin en minäkään kyllä puhu tai kysy keltään että milloin seuraa lapsi kun se voi olla arka aihe kenelle vain. Kunnioitan toisia siinä.

Mut hankala auttaa kun en ole kokenut kun parhaan kaverini pois menon. ja kyllä se että halas ja oli vain läsnä autoi ja tiesin että he ovat läsnä. ja puhuin jos puhuin asiasta kun halusin. kukaan ei patistanut.

10.4.2014
nki91
nki91

...

10.4.2014
Aleksi2011
Aleksi2011
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...