Miehet käsittelee erimoin. Meillä rattaiden hävitys olisi sana kuin poissa silmistä, voi oikeasti miestä stressata. Meillä myös mies otti etäisyyttä ja juurikin siitä ahdistuksesta kun ei osannut olla läsnä. Mä purin asian kodin ulkopuolelle ja se tuntui helpottavan miestäkin.

Ai niin..

Ja vielä voimia uuteen yritykseen etenkin sinulle misukka, joka olet toivonut uutta raskautta jo luvattoman kauan.. Itse yritimme nelisen kuukautta ja jo se aika tuntui tuskalta, vaikka se olikin lopulta lyhyt aika.. Joten voin vain yrittää kuvitella tilanteesi, enkä välttämättä silti ymmärrä.. Toivon että pian tärppää ja kaikki menee loppuun asti hyvin, vaikka sinulla uudessa raskaudessa onkin pidempi aika odottaa että pääset niiden viikkojen ohi kun edellinen on mennyt kesken, itse joudun odottaan "vain" 10+5 viikolle eli enää reilu kaksi viikkoa,vaikka tämä kyllä nyt vahvasti keskenmenolta näyttää..

Heippa!

Itsellä oli keskenmeno viime syyskuussa ja itse sain juuri terveyden huollon ammattilaisilta sen olon,ettei saa surra.. En saanut päivystyksestä apua,koska keskenmeno on kuulemma pikku juttu.. Neuvolan kautta pääsin lääkärille,mutta meidän neuvolassa ei ole ultraa, joten ei voinut tehdä kuin sisätutkimuksen ja koska juuri sillä hetkellä verenvuotoa ei ollut, niin ei voinut sanoa mistä johtui ja sanoi kaiken olevan kunnossa.. Lopetin avun hakemisen kun aloin tuntea itseni tyhmäksi turhaa huolissani olevaksi.. Sitten monelta taholta (siis ihan "tavallisilta" ihmisiltä") sain kuulla että en saisi surra, koska minulla on jo yksi lapsi, pitäisi unohtaa keskenmeno ja iloita elossa olevasta lapsesta ja sitten yksi mitä sain kuulla oli "mitä sitä suremaan,kyllä te voitte vielä saada vauvan" mieheni oli onneksi ymmärtäväinen ja paijasi iltaisin uneen jos ei itkulta saanut unta.. Neljän päivän surun jälkeen esikoisella alettiin epäileen reumaa, joka sitten osoittautui oikeaksi, joten keskenmenon suremiselle ei ollut aikaa ja sehän oli epänormaaliakin surra menetystä.. Surun väkisin sivuun laittaminenhan johti vain siihen että se aika ajoin palasi valtavana tunne ryöppynä.. Sitten puolivahingossa kun olin perhetuvalla käymässä ja puheenaihe siirtyi keskenmenoon paljastin itsekin keskenmenon saaneen ja vertaistuki oli se jota todella tarvitsin, huomasin etten ole ainoa "tyhmä" joka suree keskenmenoa ja sain luvan olla surullinen, sain vihdoin puhua muille saman kokeneille, jotka ymmärsivät tunteeni ja jotka eivät tuominneet surua.. Neuvolan pitäisi perhevalmennuksen lisäksi järjestää keskenmeno iltoja, jonka kautta saman kokeneet saisivat tavata ja purkaa tunteitaan, sillä muuten on vaikea löytää vertais tukea.. Joten Marjaana, saat surra eikä suru lopu siihen että puhuu asian pois, se kyllä helpottaa, mutta se että kerrot asiasta ja puhut sen "pois" ei tarkoita että surun pitäisi loppua siihen.. Totta kai se satuttaa aina..

Ja misukalle voin kertoa, että uusi raskaus saa kyllä keskittymään uuteen menetyksen pelkoon, muttei poista vanhaa menetystä, itselläni silti kyneeleet lähtivät vierimään tätä kirjoittaessani.. Lisäksi en osaa nauttia uudesta raskaudesta, koska pelkään menetystä niin paljon, kerran olen jo yksityisellä ultrassa käynyt ja aion mennä uudestaan, jos inne asti pääsen, koska vuodan verta samanlailla kuin keskenmenneessä raskaudessa, joten en osaa edes toivoa raskauden jatkuvan, vaan odotus on pelkkää keskenmenon odotusta.. Jos pääsen yli niiden viikkojen kun edellinen meni kesken, niin sitten tietysti voi olla että keskityn tulevaan vauvaan ja "unohdan" keskenmenon, mutta alkuraskaus on ainakin ollut yhtä tuskaa ja pelkoa..

Mä en usko että miehesi tarkoittaa ettei saisi surra, hän ei vaan ymmärrä kuinka vaikea tämä asia on sulle. Ja tuo sitä tökerösti esiin.

Ja siinä mielessä olen samaa mieltä kuin miehesi, että käy juttelemassa ammattilaiselle. Mä olen tehnyt niin kun me menetettiin meidän pieni rv 19+0 vuosi sitten marraskuussa. 4kk menetyksestä mä olin tosi syvällä ja psykiatriselle sairaanhoitajalle puhuminen auttoi. Siis todella auttoi! Mä olin skeptinen ja ajattelin, että mitä se voi sille mitä on tapahtunut. Mutta se ulkopuolisena osasi ohjata mua eteenpäin siinä suuressa surussa.Kolme kertaakohan mä kävin sen kanssa juttelemassa ja se teki ihmeitä.

Sitten mä pärjäsin taas puolisen vuotta omin nokin kunnes tuli vuosi täyteen menetyksestä. Se ahdostui kasvoi ja kasvoi parin kuukauden ajan kunens taas soitin, että nyt mä en pärjää. Ja viime kuussa mä totesin et nyt tää oli tääs tässä. Et nyt pärjään.

Nyt mä olen kolme-neljä päivää itkenyt ikävääni koska hoksasin, että jos me oltaisi se pienokainen saatu pitää, meillä vietettäisiin reilun kuukauden päästä 1-vuotissyntymäpäivää. Samalla kun isommat täyttää 3 ja 8 vuotta. Mä en siis koskaan pääse tätä asiaa pakoon koska kolmannen la oli isompien syntymäpäivien välissä. Se tulee muistumaan mieleen vuodesta toiseen. Mä toivon vaan että se ajan kanssa helpottaa.

Eikä tätä ikävää ja tuskaa vähennä lainkaan se, että me ollaan nyt yritetty uutta raskautta yli vuosi eikä luonto ole ollut meille suopea. Uskon, että uusi raskaus helpottaisi tätä suurta tuskaa koska saisi keskittyä pelkäämään uuden vauvan menetystä. Ehkä tyhmästi ajateltu, mutta näin mä tällä hetkellä ajattelen. Voihan se olla, että tuntuisi entistä kamalammalta, mistäs mä tiedän kun en ole kokeillut.

Viestini on sulle joka tapauksessa se, että sure ihmeessä surusi. Tämä on oikeasti todella vaikeaa. Eikä se helpota hetkessä. Mutta kokeile käydä juttelemassa. Jos se ei ole sun juttusi niin ei se mitään ota jos ei annakaan. Parhaassa tapauksessa se auttaa ♥

Meilläkin muuten seisoo noi vaunut tuossa olkkarin nurkassa odottelemassa käyttäjää. Vaikka niitä ei ole kuopuksellekaan käytetty kuin kerran joskus puolisen vuotta sitten. En ole saanut aikaiseksi että ne veisi varastoon. Pois myymistäkin mietin hetken aikaa koska tuntuu siltä että pitäisi todellakin luopua toivosta saada uutta vauvaa. Ja lopettaa elämästä JOS-elämässä. Jos tärppäis, jos sais työpaikan, jos jos jos... Tämä ei ole elämää, vain ajan kuluttamista. Ja se nyppii. Mä haluan päästä eteenpäin mutta en tiedä miten.

Silti en kiellä itseäni suremasta koska suru menetetystä tulee olemaan osa mua nyt ja aina.

Tuntuu, niin ku en sais surra vaan asia pitäis puhua pois...