Kirjoittaja on poistanut kommentit.

Kiitos teille kaikille ♥

Mulla taitaa nyt pahinta olla noi menkat. Ne kun tulee aina vaan. Remppaa tehdään oikein urakalla.

Nyt taas helpompi olla, henkisesti, vaikka kaikkea kummaa kropassa onkin.

Meidän piti itse hoitaa tuhkaus ja se oli aika raastavaa, mietin etten ikinä selviäisi hautajaisista tai pystyisi sen kaiken lisäksi kohtaamaan ihmisiä! Misukka mun järkeen kävi se, että tavallaan sen oikean lasketun ajan jälkeen vasta kroppa alkoi olla valmis uuteen. Nyt kaikki skaala mitä käy läpi jokainen hetki tätä raskautta on sekavaa ja hämmentävää ja pelottavaa, samalla haluaa iloita ja kertoa kaikille, mutta kuitenkin hillitsee itsensä ja yrittää piilotella. Päivä kerrallaan, parasta toivoen. Uskon että teille käy samoin, kun kaikki on valmista uuteen ❤️

Kiitos teille kaikille vastanneille. Tulipa hölmö olo kun lopulta yksi 9kk on aika lyhyt aika.

Mekään ei saatu tietää syytä menetykselle. Mikään ei selittänyt tapahtunutta. Meiltäkin kysyttiin, että meneekö vauva joukkotuhkaukseen vai halutaanko haudata itse. Tuhkaukseen päädyttiin mekin. Olisi ollut varmaan eri asia jos olisi ollut kovin lähellä laskettua aikaa.

Olo on taas hieman masentunut, voisin vaan kömpiä sänkyyn vällyjen väliin ja nukkua päivästä toiseen. Väsyttää ihan järjettömästi :/

Samoin oli meilläkin, mutta syytä ei löytynyt :( ja tuhkaukseen mekin päädyttiin.

Aadasisko: musta se on aina harmi, et joutuu itse miettimään syytä ja miettimään, onko se perinnöllistä vai sattumaa. Meillä oli sattumaa. Se helpotti vähän. Sen avulla uskalsi ajatella tulevaisuuteen vielä lapsia. Monellahan jää sukupuolikin usein epätietoon :( ..Mut mulla siis synnytys käynnistettiin ja poika jäi sairaalaan odottamaan patologia, jonka jälkeen poika tuhkattiin. Vaihtoehtona olis ollut hautauskin...

Me ei saatu koskaan kuulla, miksi menetimme vauvan

Ja jos menkat itkettää, ajattele, että ne valmistavat kohtusi joka kuukausi sitä varten, että sinne voisi asettua aloilleen pieni ihminen! Meillä puhutaan menkoista remonttina. Yksiömme seiniä maalataan kerran kuussa punaisella. Joka kuukausi tehtävä remontti on yksiön ylläpitoa, jotta vuokralainen on tervetullut. Meillä vuokralaisia on ollut kolme. Tälläkin hetkellä siis yksi. Toivon, että teillekkin muutettaisiin. Koosteena kuitenkin, iloitse naiseudestasi ja siitä, että sinulla on mahdollisuus synnyttää ja luoda uusi elämä.

Tytön jälkeen imetin ja näin ollen menkat oli poissa 8kk. Halusimme lapset pienellä ikäerolla. Halusimme yrittää heti, kun se olisi mahdollista. Yhdet menkat tuli ja toisia ei tullut. Nyt tytölle pitäisi tulla pikkuveli helmikuussa. Vieläkin pelko vaivaa ajatuksia, mutta arki ja muut pitävät pelot satunnaisesti poissa mielestä. Päivittäin mietin poikaamme (esikoista). Usein vuosipäivän tietämillä (keväällä) mietin miksi niin kävi, miksi meille, miksei muille. Poika täyttäisi ensi vuonna 4, tyttö 2 ja viimeisin olisi vauva. Ikäero olisi täydellinen. Sitä mitä olemme halunneet. Ehkä enkelipoikamme on suojelusenkelinä pikku sisaruksilleen. Ehkä kaikelle todella on tarkoitus. Ehkä tuo kolaus vahvisti mieheni ja minun suhdetta. Ehkä se muuten olisi päättynyt aiemmin. Takana on kuitenkin nyt 6v. Paljon on nähty.... Tuska on alussa sanaton, mutta sen kanssa oppii elämään. Se tulee osaksi sinua. Jossain vaiheessa huomaat, että asia ei itketä. Puhuminen auttaa. Voimia

Mulla enkelipoika, joka syntyi kuolleena viikoilla 15+. Kyseessä oli esikoinen ja meillä miehen kanssa ikää alle pari kymmentä. Isku oli kova, mutta jälkeenpäin ajatellen se vahvisti ja ehkä työsti meitä tulevaisuutta varten. Lapsella oli paha rakenteellinen vika (päästä puuttui osa). Jos raskaus olisi jatkunut, olisi tulos ollut aina sama. Poikamme olisi siis kuollut joko myöhemmässä vaiheessa raskautta, synnytyksessä tai hetki synnytyksen jälkeen. Kaksi vuotta yritettiin pientä ja tulos oli tuo. Juttelu miehen kanssa auttoi. Menin opiskelemaan ja aloin odottamaan tyttöämme 2009 jouluna. Pelko valtasi ajatukset. Olimme erikoisseurannassa esikoisen takia. Onneksi, elokuussa syntyi terve tyttö.

Mä oon huono kirjottamaan kauniisti, mutta mun mielestä asioista puhuminen ja kirjoittaminen helpottaa! Oon uskonut että se ajattelumaailman stressi on yksi tekijä siinä, ettei vauvaa kuulu. Koska 2. Vauva Ja 8. Raskaus on saanut alkunsa, kun liika ajattelu jäi. Toisaalta myös esikoinen sai alkunsa piakkoin, kun olin alkanut hyväksyä että voi olla ettei omaa saada. Nyt ollaan suurella koetuksella tämän raskauden kanssa, koitan luottaa kroppaan ja elää päivä kerrallaan, jos hermostuttaa teen käsitöitä tai lähden lasten kanssa ulos ja ajatukset hukkuu siihen tekemiseen. Takaraivossa se silti on, ettei voi tietää montako päivää saan olla raskaana, rai meneekö synnytys ja sen jälkeiset päivät hyvin, että saadaan vauva pitää. Mutta uskon että viimeinen raskaus tämä jokatapauksessa on.

Tiesin, J, että teillä oli kolmonen tiukassa. Onneksi hormonikuuri auttoi.

aadasisko, kiitos kun jaoit oman kokemuksesi. Sanattomaksi veti.

Ehkä mun suurin ongelma on asennoituminen. Pitäisi saada tuo pääkoppa käännettyä pois vauva-ajatuksista. Sehän se suurin rasti onkin. Olen toki kiitollinen olemassaolevista ja kaksi aarretta on jo hyvä.

Ehkä ajan kanssa kaipuu kolmannesta häipyy. Tai hyvällä onnella toive täyttyy.

Meillä on ollut pitkä ja kivinen tie, myös mm. Tuo toisella kolmanneksella menetys ja pitkä uusi yritys. Itse olen koittanut elää niin, että se saadaan mitä annetaan, eikä sen sisäistämisen jälkeen ollut odotusta muusta kuin siitä mitä oli. Lopulta se uusi alkukin tuli ja pelottavaa se olikin! Mutta ei tuossa voi kukaan muu ohjeistaa, kaikki tuntee erilailla ja selviytyminen on aina erilaista jokaisella. Mulla tilanne oli se, että olin jo läpikäynyt paljon ja uskonut ettei lapsia saada yhtään ja sitten se kun saatiin ensimmäinen, niin olin siitä kiitollinen ja usean km jälkeen kakkonen oli suuri lahja! Meille yksikään lapsi ei ole vain tullut, vaan jokaisen kohdalla on ollut omat suuret jutut ja meillä on monta lasta, mutta niitä enemmän on menetettyjä.

Kai tämä nykyisellään on enempi sitä raskauden odotusta ja sen suremista. Kyllä surutyö menetetystä on jo tehty. Vaikka tietysti kumittelee taustalla siten, että kolmannen lapsen odotus on jo tähän mennessä kestänyt vuoden ja 3kk. Eikä tietoakaan koska nyytin voisi saada syliin.

Mä olen ollut sitä mieltä että koetan luottaa luonnon voimaan. Mutta jos ei tulosta ala tulla, niin varmaankin mieli muuttuu. Pahin pakkomielle saada vauva oli silloin tammikuussa kun miehen kanssa neuvoteltiin yrityksen aloitusta.

Meillä kun ei ole noiden kolmen raskauden kohdalla tarvinnut yrittää. Tuo viimeisin oli täysi ylläri ja siksi kai menetyskin oli shokki. Ei jaksanut ymmärtää miksi ensin yllättäin annettiin ja heti vietiin pois kun asian kanssa pääsi sinuiksi.

Kiitos kun kirjoitit omaa kokemustasi liinaU.