Miten tästä selviää?

Haluaisin kuulla muilta kokemuksia miten pidetään toivoa yllä ja jaksaa eteenpäin? Rajaan vastaajat siten, että olet joko menettänyt lapsesi odotusaikana pitkillä viikoilla rv 12+ ja et ole raskautunut useamman kuukauden (vähintään 6kk) yrityksen jälkeenkään. Oma tausta seuraava. + testiin elokuu 2012, keskenmeno (synnytys käynnistettynä) rv 19+0, vauva kuollut jossain rv 15 tietämissä, marraskuussa 2012. Uutta raskautta yritetty helmikuusta 2013 lähtien ja juuri pyörähti yk 10 käyntiin. Olen yrittänyt takoa päähäni että vauva tulee jos tulee, tai vaihtoehtoisesti enempää lapsia ei enää tule. Mutta tarpeesta saada se vauva ei vaan pääse irti. Toivo on ollut hukassa jo useamman kuukauden mutta menkat vaan itkettää joka kerta enemmän ja enemmän.   Miten tästä selviää? Mä olen jo ihan rikki.

31.10.2013
misukka
misukka

Kirjoittaja on poistanut kommentit.

4.11.2013
Rinnetmäki
Rinnetmäki

Kiitos teille kaikille ♥

Mulla taitaa nyt pahinta olla noi menkat. Ne kun tulee aina vaan. Remppaa tehdään oikein urakalla.

Nyt taas helpompi olla, henkisesti, vaikka kaikkea kummaa kropassa onkin.

4.11.2013
misukka
misukka

Meidän piti itse hoitaa tuhkaus ja se oli aika raastavaa, mietin etten ikinä selviäisi hautajaisista tai pystyisi sen kaiken lisäksi kohtaamaan ihmisiä! Misukka mun järkeen kävi se, että tavallaan sen oikean lasketun ajan jälkeen vasta kroppa alkoi olla valmis uuteen. Nyt kaikki skaala mitä käy läpi jokainen hetki tätä raskautta on sekavaa ja hämmentävää ja pelottavaa, samalla haluaa iloita ja kertoa kaikille, mutta kuitenkin hillitsee itsensä ja yrittää piilotella. Päivä kerrallaan, parasta toivoen. Uskon että teille käy samoin, kun kaikki on valmista uuteen ❤️

2.11.2013
aadasisko
aadasisko

Kiitos teille kaikille vastanneille. Tulipa hölmö olo kun lopulta yksi 9kk on aika lyhyt aika.

Mekään ei saatu tietää syytä menetykselle. Mikään ei selittänyt tapahtunutta. Meiltäkin kysyttiin, että meneekö vauva joukkotuhkaukseen vai halutaanko haudata itse. Tuhkaukseen päädyttiin mekin. Olisi ollut varmaan eri asia jos olisi ollut kovin lähellä laskettua aikaa.

Olo on taas hieman masentunut, voisin vaan kömpiä sänkyyn vällyjen väliin ja nukkua päivästä toiseen. Väsyttää ihan järjettömästi :/

2.11.2013
misukka
misukka

Samoin oli meilläkin, mutta syytä ei löytynyt :( ja tuhkaukseen mekin päädyttiin.

2.11.2013
aadasisko
aadasisko

Aadasisko: musta se on aina harmi, et joutuu itse miettimään syytä ja miettimään, onko se perinnöllistä vai sattumaa. Meillä oli sattumaa. Se helpotti vähän. Sen avulla uskalsi ajatella tulevaisuuteen vielä lapsia. Monellahan jää sukupuolikin usein epätietoon :( ..Mut mulla siis synnytys käynnistettiin ja poika jäi sairaalaan odottamaan patologia, jonka jälkeen poika tuhkattiin. Vaihtoehtona olis ollut hautauskin...

2.11.2013
carata
carata

Me ei saatu koskaan kuulla, miksi menetimme vauvan

2.11.2013
aadasisko
aadasisko

Ja jos menkat itkettää, ajattele, että ne valmistavat kohtusi joka kuukausi sitä varten, että sinne voisi asettua aloilleen pieni ihminen! Meillä puhutaan menkoista remonttina. Yksiömme seiniä maalataan kerran kuussa punaisella. Joka kuukausi tehtävä remontti on yksiön ylläpitoa, jotta vuokralainen on tervetullut. Meillä vuokralaisia on ollut kolme. Tälläkin hetkellä siis yksi. Toivon, että teillekkin muutettaisiin. Koosteena kuitenkin, iloitse naiseudestasi ja siitä, että sinulla on mahdollisuus synnyttää ja luoda uusi elämä.

1.11.2013
carata
carata

Tytön jälkeen imetin ja näin ollen menkat oli poissa 8kk. Halusimme lapset pienellä ikäerolla. Halusimme yrittää heti, kun se olisi mahdollista. Yhdet menkat tuli ja toisia ei tullut. Nyt tytölle pitäisi tulla pikkuveli helmikuussa. Vieläkin pelko vaivaa ajatuksia, mutta arki ja muut pitävät pelot satunnaisesti poissa mielestä. Päivittäin mietin poikaamme (esikoista). Usein vuosipäivän tietämillä (keväällä) mietin miksi niin kävi, miksi meille, miksei muille. Poika täyttäisi ensi vuonna 4, tyttö 2 ja viimeisin olisi vauva. Ikäero olisi täydellinen. Sitä mitä olemme halunneet. Ehkä enkelipoikamme on suojelusenkelinä pikku sisaruksilleen. Ehkä kaikelle todella on tarkoitus. Ehkä tuo kolaus vahvisti mieheni ja minun suhdetta. Ehkä se muuten olisi päättynyt aiemmin. Takana on kuitenkin nyt 6v. Paljon on nähty.... Tuska on alussa sanaton, mutta sen kanssa oppii elämään. Se tulee osaksi sinua. Jossain vaiheessa huomaat, että asia ei itketä. Puhuminen auttaa. Voimia

1.11.2013
carata
carata

Mulla enkelipoika, joka syntyi kuolleena viikoilla 15+. Kyseessä oli esikoinen ja meillä miehen kanssa ikää alle pari kymmentä. Isku oli kova, mutta jälkeenpäin ajatellen se vahvisti ja ehkä työsti meitä tulevaisuutta varten. Lapsella oli paha rakenteellinen vika (päästä puuttui osa). Jos raskaus olisi jatkunut, olisi tulos ollut aina sama. Poikamme olisi siis kuollut joko myöhemmässä vaiheessa raskautta, synnytyksessä tai hetki synnytyksen jälkeen. Kaksi vuotta yritettiin pientä ja tulos oli tuo. Juttelu miehen kanssa auttoi. Menin opiskelemaan ja aloin odottamaan tyttöämme 2009 jouluna. Pelko valtasi ajatukset. Olimme erikoisseurannassa esikoisen takia. Onneksi, elokuussa syntyi terve tyttö.

1.11.2013
carata
carata

Mä oon huono kirjottamaan kauniisti, mutta mun mielestä asioista puhuminen ja kirjoittaminen helpottaa! Oon uskonut että se ajattelumaailman stressi on yksi tekijä siinä, ettei vauvaa kuulu. Koska 2. Vauva Ja 8. Raskaus on saanut alkunsa, kun liika ajattelu jäi. Toisaalta myös esikoinen sai alkunsa piakkoin, kun olin alkanut hyväksyä että voi olla ettei omaa saada. Nyt ollaan suurella koetuksella tämän raskauden kanssa, koitan luottaa kroppaan ja elää päivä kerrallaan, jos hermostuttaa teen käsitöitä tai lähden lasten kanssa ulos ja ajatukset hukkuu siihen tekemiseen. Takaraivossa se silti on, ettei voi tietää montako päivää saan olla raskaana, rai meneekö synnytys ja sen jälkeiset päivät hyvin, että saadaan vauva pitää. Mutta uskon että viimeinen raskaus tämä jokatapauksessa on.

31.10.2013
aadasisko
aadasisko

Tiesin, J, että teillä oli kolmonen tiukassa. Onneksi hormonikuuri auttoi.

aadasisko, kiitos kun jaoit oman kokemuksesi. Sanattomaksi veti.

Ehkä mun suurin ongelma on asennoituminen. Pitäisi saada tuo pääkoppa käännettyä pois vauva-ajatuksista. Sehän se suurin rasti onkin. Olen toki kiitollinen olemassaolevista ja kaksi aarretta on jo hyvä.

Ehkä ajan kanssa kaipuu kolmannesta häipyy. Tai hyvällä onnella toive täyttyy.

31.10.2013
misukka
misukka

Mä nostan hattua kyllä teille jokaiselle joka menetyksestä huolimatta halusi vielä yrittää ja pysty yrittää! Mä oisin varmaan niin hermo raunioina koko raskauden :(

31.10.2013
napero24
napero24

Meillä on ollut pitkä ja kivinen tie, myös mm. Tuo toisella kolmanneksella menetys ja pitkä uusi yritys. Itse olen koittanut elää niin, että se saadaan mitä annetaan, eikä sen sisäistämisen jälkeen ollut odotusta muusta kuin siitä mitä oli. Lopulta se uusi alkukin tuli ja pelottavaa se olikin! Mutta ei tuossa voi kukaan muu ohjeistaa, kaikki tuntee erilailla ja selviytyminen on aina erilaista jokaisella. Mulla tilanne oli se, että olin jo läpikäynyt paljon ja uskonut ettei lapsia saada yhtään ja sitten se kun saatiin ensimmäinen, niin olin siitä kiitollinen ja usean km jälkeen kakkonen oli suuri lahja! Meille yksikään lapsi ei ole vain tullut, vaan jokaisen kohdalla on ollut omat suuret jutut ja meillä on monta lasta, mutta niitä enemmän on menetettyjä.

31.10.2013
aadasisko
aadasisko

Kai tämä nykyisellään on enempi sitä raskauden odotusta ja sen suremista. Kyllä surutyö menetetystä on jo tehty. Vaikka tietysti kumittelee taustalla siten, että kolmannen lapsen odotus on jo tähän mennessä kestänyt vuoden ja 3kk. Eikä tietoakaan koska nyytin voisi saada syliin.

Mä olen ollut sitä mieltä että koetan luottaa luonnon voimaan. Mutta jos ei tulosta ala tulla, niin varmaankin mieli muuttuu. Pahin pakkomielle saada vauva oli silloin tammikuussa kun miehen kanssa neuvoteltiin yrityksen aloitusta.

Meillä kun ei ole noiden kolmen raskauden kohdalla tarvinnut yrittää. Tuo viimeisin oli täysi ylläri ja siksi kai menetyskin oli shokki. Ei jaksanut ymmärtää miksi ensin yllättäin annettiin ja heti vietiin pois kun asian kanssa pääsi sinuiksi.

Kiitos kun kirjoitit omaa kokemustasi liinaU.

31.10.2013
misukka
misukka

Minä en ole menettänyt lasta, mutta vastaan silti. Meillä toista lasta odotettiin, toivottiin ja "yritettiin" pitkään (noin 1,5vuotta). Ensimmäinen lapsi sai alkunsa helposti, mutta jostain syystä toista jouduimme toivomaan pitkään. Se oli erittäin rankkaa aikaa ja voin vain samaistua tuohon lapsen kaipuuseesi. Ainakaan minun miehelle tämä aika ei ollut lainkaan niin rankkaa kuin minulle, eihän se ollut se joka kärsi joka kuukausi ihan fyysisesti sen ei toivotun tuloksen. Joten siitä ei ollut kovin suurta apua "tuskissani", lähinnä se oli vain hiljaisena tukena.

Ajattelin ensin, kun aloimme yrittämään toista, että kohta sitä taas ollaan masu pystyssä. Mutta se kohta ei ihan tullut, joka kuukausi menkkojen alun aikaan oli jännitystä ja perhosia vatsassa ja joskus kierto venyi pidemmäksi kuin normaalisti ja ei kun testiä tekemään ja voi sitä pettymystä joka kerta, kun testi näytti negatiivistä! Ja pettymys oli suuri silloinkin kun ne menkat alkoi ajallaan. Kaikki se puuhaaminen ja jännittäminen, tuntui niin turhalle ja masentavalle. Jonkun tovin jälkeen kun niitä pettymyksiä alkoi vaan kertymään niin alkoi se käydä henkiselle puolelle. Tuli itkettyä, joka kerta kuukautisten aikaan, tuli vihaa, kysymyksiä, pohdintoja, mutta toisaalta taas typerää toivoa, entä jos.....Ehkä masennustakin oli, mieliala ei ollut kovin korkea ja olin jatkuvasti väsynyt, teki mieli vain nukkua, mutta pakko oli jaksaa. Voin myöntää, että välillä oli jopa olo, että miksi minä edes elän, tätä vähän aikaa pohtiessa, tulin lopputulokseen, että tietenkin siksi että saan olla äiti esikoiselle :) Olin vihainen ja katkerakin, ihmisille, kun ilmoittivat, että ovat raskaana, mietin et miks minä en ole. Miksi me ei saada vauvaa ja muut saa, mitä ne muka on tehny paremmin kun saavat vauvan. Eihän ne edes yrittäny kauaa, niin miksi ne ansaitsee sen, me ollaan yritetty ja toivottu ja silti ei saada. Eikä yhtään lohduttanut, kun ystävät "lohdutti" kyllä tekin vielä saatte, onhan teillä jo yksi ja olkaa siitä onnellisia. Totta kai me ollaan edes siitä yhdestäkin onnellisia, mutta teki mieli huutaa että HALUAN TOISEN. Mitä niillä on oikeutta sanoa noin, kun niillä lasten teko on helppoa. Yhteydenpito ystäviin jäi aika vähäiseksi tuona aikana, koska en vain jaksanut aina noita samoja "tsemppauksia" ja ei ne voinut tietää, mitä koin kun he ei ollut kokenut samaa. Minä menin jopa niin pitkälle, että se oli melkein kun pakkomielle tuo lapsen saaminen. En voinut aloittaa mitään tai suunnitella mitään pidemmälle, koska mitä jos tulisin raskaaksi. Jossakin välissä päätin lähteä hakemaan selvyyttä sille miksi me ei oltu onnistuttu. Päätettiin miehen kanssa, että mennään niin pitkälle kun on tarvis, että saadaan edes vielä yksi lapsi. Tämä voi olla jonkun mielestä turhaa ja itsekästäkin, mutta tämä oli meidän päätös ja onneksi teimme sen, koska saimme toivotun lopputuloksen. 

 

Nyt en tarkoita että sinun/teidän pitäisi lähteä myös saamaan apua "lapsettomuuteen", mutta minulle tuli mieleen, että onko tämä sinun edellinen raskaus jotenkin muuttanut hornoonitoimintaa, ettei uusi raskaus nyt ota onnistuakseen. Et varmasti ole ainoa, joka käy samoja asioita läpi. Enkä osaa sanoa, mikä ajatukset saisi positiivisemmaksi. Siihe ei taida auttaa kun se raskaus ja sen jälkeen lapsi. Mutta voin vaan sanoa, että osaan kyllä samaistua ajatuksiisi ainakin tuon lapsen kaipuun osalta! :)

31.10.2013
liinaU
liinaU
Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen.
Ladataan...