Nyt on perhetyöntekijät käyny. Oli tosi mukavia ja odotan totta puhuen innolla et tulevat taas käymään. :)

Ei varmalla tee mieli mennä moiselle psykologille uudestaan jos heti on vetämässä huostaanottokorttia esiin. Aika karua :( Mut totta on, että yritä ihmeessä purkaa suurimpia vaatimuksia itseltäsi, niin voi oloa helpottaa.

Jaksamisia sinne. Toivottavasti olosi helpottuu hoidon myötä. Nopeaahan toipuminen ei ole mutta toivotaan mahdollisimman pikaista helpotusta. Tsemppiä haluan toivottaa.

Tuntuu vaan et ikuisuus ennen ku huomaa minkään auttavan. Ei oo ihan sellanen minkä selättäis hetkessä. Ärsyttävää ku se psykologi puhu jo jostain et lapset otettais huostaan. Teki mieli painua ovesta ulos. Onhan miun lasten isälläki varmaan oikeus sanoo siihen jotakin. Miun pitäis kuulemma yrittää poistaa niitä vaatimuksia mitä oon itelleni kasannu. Eli just tuosta siivoamisesta ja lastenhoidosta. Vaikka meillä ei välttämättä ulkopuolisen silmissä oo niin maailman sotkusinta mut mie näen vaan koko aika jotakin mitä pitäis siivota ja jne. Ei oo helppoo tästä muuttua. :(

Nyt on psykologilla käyty ja eipä minnuu hirveesti hetkauttanu. Huomenna saan näillä näkymin lääkkeet. Harmittaa ku oon vissiin nyt tulos kipeeks niin tuntuu et viel hankalampaa jaksaa. Vilma alkaa nyt huomisesta lähtien olemaan koko päiväsesti päiväkodissa. Kokeillaan jos sillä sais helpotusta arkeen. :)

Nyt on lekuris käyty. Maanantaina verikokeisiin et suljetaan kilpirauhasen vajaatoiminta pois. (Tai joku sellanen) ja sit se lekuri sano et ellen mie saa nyt kunnon lomaa niin mie oon seuraavaks mielisairaalas. Eli nyt on vaan se vaihtoehto et likka lähtee isin mukaan. Tää viikko pitäis jaksaa ainakin jos se nyt pääsee toiseen päiväkotiin. Lääkitys alotetaan vasta ens viikolla. Mie en jaksais enää käyä näitä asioita läpi koko aika miettiä et mikä auttais...

Kuulostaapa hyvältä :)

Kiitos kaikille tuesta!! Tänään kävin kerhossa ja vilma aiheutti miulle taas harmaita hiuksia. Mut onneksi siel on myös sellainen äiti jolla on kokemusta tästä ja se tuntui tosi kannustavalta. Tai he kaikki olivat tosi kannustavia ja puhuttiin jopa et he tulisivat meille kahvittelemaan. :) ehkä tää tästä. Kumpa olisi jo perjantai ja pääsisin lekurille!!

Ihan loistava ajatus toi, et kävisit uimassa. Se olis just omaa aikaa jota varmasti kaipaat. Ehkä muutaman kerran jälkeen alkaisit saada siitä virtaa elämään. Pari ekaa kertaa voi olla aika hankalaa mut kunhan vauhtiin pääsee niin kyllä se siitä.

Mä niin tiedän noi ajatukset ettei uskalla puhua muille. Kun ei halua ressata muita omilla jutuilla, ja jotenki vaan tuntuu hölmöltä ottaa asiaksi se, että tuntuu pahalta ja ahdistaa. Ja toki pelottaa, et kuinka läheiset sen ottaa, lyttääkö ne humpuukina ja totee, et nyt otat ittees niskasta kiinni ja ryhdistäydyt. Se on oikeasti ehkä pahinta, mitä voi masentuneelle ja väsyneelle sanoa. Ja siihen kun varautuu, ni kaikki muut reaktiot onkin jo pelkkää plussaa.

Suomalaiset on tällästä jöröjukka-kansaa jotka ei omista asioistaan julkisesti huutele, ni se ahdistaa, tottakai. Mut mä ainakin yritän rohkaista sua puhumaan läheisillesi. Ja tietysti täällä myös :)

Kannattaa ehdottomasti ottaa se psykologin käynti positiivisella mielellä :) Mää ite käyn kuukauden välein psykiatrilla ja kahen viikon välein psyk. sairaanhoitajalla, kohta tulee 10 vuotta täyteen ja oon pitäny tätä ainoastaan hyvänä asiana. Eikä kannata säikähtää jos ehdottaa jotain lääkitystä, nykypäivän lääkkeillä voidaan hoitaa niin hyvin oli tilanne mikä tahansa. Lähipiirissä on hyvä olla muutamia tukihenkilöitä, oma puoliso ehkä se paras kun osaa myös seurata vointia ja huomaa jos tulee muutoksia. Oma aika omien ajatusten kanssa on ainakin mun kokemuksen mukaan välillä ihan parasta, joku harrastus tai muu :) Itellä koirat on ihan hirmuisen tärkeitä, koska ilman niitä ei ois enää muakaan olemassa..

Joo sama on kerhossa. Likka tykkää halitella ja pusutella muita vauvoja koko aina ja pelkään aina et se on liian kova kouranen. Kotiin jos joku tulis käymään niin olis niin helppoa ku tietää et pystyy keskittyy siihen seurusteluunkin. Mut harvemmin meille kukaan tulee. Tänään oli niiiin pitkäveteinen päivö vaukka kuinka yritin tehä jotakin et aika kuluis. Onneks lapset kävi nukkumaan jo puol 9 aikaa et kerkee ees vähän istahtaa telkun ääreen. Pelottaa ens viikon psykologi käynti. Mieheni ehdotti et jos alkaisin taas käymään uimassa perjantaisin ku hän on kotona lasten kans. Pakko se on varmaan vaan ottaa itteään niskasta kiinni ja lähtee et sais omaa aikaa. Tekee hirveästi mieli puhuu muille mut pelkään sitä reaktiota. Varmaan saisin lisää apujakin mut.. Noh kuulemma tälläsetki tunteet liittyy masennukseen. Koko aika kaikki on vaan niin sekavaa. Aaahhggg!! :)

Älä ajattele, että ei aina pääse. Jos vaikka kerran viikkoonki ehtii hetkeksi tulla seuraksi. Siitäkin voi olla yllättävän iso apu ja ilo.

Kovat tsempitykset sulle lähetän. Ja tämä palsta on kyllä harvinaisen hyvä paikka tulla purkamaan omia oloja. Lähes poikkeuksetta vertaistukea ja apua löytyy :)

Sisko tulis mielellään apuun mut hänellä on koulut ja työt siihen päälle. Miehen sisko taas on ite päivät töissä ja omat lapset siihen päälle niin ymmärrän tosi hyvin ettei hänkään pääse käymään aina kahvilla. Sillon ku poju synty oli kaverit kaikki niin auttamassa ja lupasivat käydä kahvilla. Eipä niitä oo näkyny. En kehtais jatkuvasti kysellä ja soitella et pääsetkö käymään. Hermoja raastavaa on muksujen kans käyä missään ku ei pysty keskittyy mihinkää kahvitteluun ku joutuu komentelee koko aika. Pakko myöntää et tääki jo helpottaa oloa et pääsee tänne kirjottelee. Hermot tuntuu olevan niin kireellä koko ajan vaikka kuinka yrittäis hengittää syvään ja laskea kymmeneen.

Ymmärsin tekstisi kyllä vaikka olikin kirjoitusvirhe. Puhelimella kirjoittelu on kieltämättä joskus rasittavaa kun voi kirjoittaa ihan puutaheinää huomaamatta :)

Hyvä, että havahduit. Kyllähän tuommoinen paha olo vaikuttaa kaikkeen tekemiseen.

Ja useinkin läheiset huomaa kyllä muutoksen, mutta eivät tule kysyneeksi onko kaikki hyvin. Ja toisaalta sen hetken on aina niin helppo tsempata kun ei ole ihan niin paha olla. Mieki neuvolassa monta kk kuittasin et ihan hyvin menee kun kysyttiin jaksamisesta. Kotimatkalla jo kaduin, että miksi en sanonut mitään.

Saisitko sie siltä siun siskoltas apua pyydettyä? Et jos hän on kerta huomannut muutoksen. Jos hän pystyis tulee sulle avuksi ja vaikka ihan seuraksi joinakin iltoina kun miehesi ei ole kotona. Sekin voisi piristää.

Huomasin äsken et kirjoitin alkuun väärin eli sillon kun ihmisiä on ympärillä niin olo on ihan normaali mut sillon ku oon yksin niin ahdistaa. Puhelimella kirjottelen niin ei pysty kattoo alkutekstiä ollenkaan ennen ku painaa tallenna nappia. :)

Misukka miulla on vähän sama et aina kun on ihmisiä ympärillä ja en oo kotona niin ahdistus palaa. Aina yksinään kun on niin tulee ajateltua noita asioita. Viime yönä nukahdin joskus 3 aikaa ku vaan mietin ja mietin asioita. Mie huomasin omasta tytöstä et kaikki ei oo hyvin. Vähänki jos korotan ääntäni niin hän juoksee karkuun piiloon. Vauva jos rupee itkee ja tiiän et se ei tehny mitään se juoksee jo karkuun ja piiloon. Oon eläny pienessä sumussa jo pitkän aikaa. Miehen siskolla kerkes masennus mennä niin pahaks et hän joutu olee sairaalas kk. Mie en halunnu jättää lapsiani joten oli pakko avata suu ja puhua. Totta puhuen pelkäsin puhua miehelleni asiasta. Lopulta ruuan laiton yhteydessä pääsin sanomaan sen ja hän oli aivan hiljaa. Sit hän kysy et miten tässä asiassa toimitaan. Hän jopa ehdotti et kävis joka päivä kotoa töis. Kaks tuntii suuntaansa ajomatka. Mie tiesin aina et hän ottaa vihkivalansa kirjaimellisesti. En olisi osannut parempaa kumppania toivoa. Tyttö on ollu koko aika hurja rämäpää. Aina joutuu käymään tk paikkailemassa haavoja ku ei kuuntele. Nyt jos siltä jotain pyytää nätisti niin se vaan pyörittelee silmiään. Mieki oon pienenä saanu aika kovan kasvatuksen. Äitilleni vaan on sattunu onni et kukaan meistä ei ollut kauhea kakara. Äitini ei hirveesti edes halaile tai näyttäny tunteitaan kun oltiin pieniä. Tytölleni hän on ihan erilainen. Mie oon aina halunnu kasvattaa lapseni sillee et äitiä voi aina halailla ja pussailla mielin määrin. Minuu aina hymyilyttää kun mies kysyy leikillään et ootko isin tyttö johon likka vastaa tomerasti eiku äitin rakas. Sitä tunnetta ei voi sanoilla kuvailla. Siskolleni kun eilen kerroin masennuksesta niin hän sanoi et on aavistanu jo tän. Olen kuulemma ollu ihan eri ihminen jo monta kk.

Ihana mies sinulla. Siis aivan upea otus elämäntoverinasi :) Ihanaa, että hän uskoi kerrasta.

Äitisi on kyllä päästänyt todella asiattoman kommentin suustaan. Sarkastisesti sanoisin, että on se hyvä kun noi äidit osaa kannustaa... Sama täällä. Koskaan ei mikään tekemiseni ole kelvannut.

Mutta usko meitä ennemmin. Ihan varmasti olet hyvä äiti lapsillesi. Noi rakkaat uhmapakkaukset on joskus todellakin niin jukuripäitä että tuntuu, ettei niihin tehoa mikään. Mutta kunhan sun olosi paranee, niin ehkä ajatuksetkin aukeaa ja keksit mikä temppu teillä tepsii. Ja ota kaikki apu vastaan mitä saat.

Nostan sulle hattua, että olet mennyt tunteistasi neuvolaan puhumaan. Itse en uskaltanut enkä kyennyt. Ja toisaalta ne pahan olon tunteet kaikkosi aina ihmisten ilmoilla, ahdistus oli vain kotona. Hyvä, että sulla on psykologille aika jo noin pian. Mulla aika jäi varaamatta kun mulle annettiin vaan puhelinnumero et soita tonne. Kun jo se soitto neuvolan hoitajalle oli niin työläs, niin en saanut soitettua uudestaan uudelle ihmiselle.

Voimia!

Ole onnellinen miehestäsi! Hän toimi nyt ihanasti sinua kohtaan! varmasti olet hyvä äiti ja hyvin lapsesi kasvattanut vaikka äitisi asiasta eri mieltä onkin.. voimia kovin vaikeina aikoina! !!