mihin olen kadottanut itseni :'(

en tiedä johtuuko tämä äitiyden tuomista paineista vai mistä ja kaipaisin nyt vertaistukea tai ihan vaan näkökulmia avaamaan ajatuksia.. Olen siis nuori 1v3kk pojan äiti, mies apuna ja kotona ikuista ahdistavaa siivottomuutta lukuunottamatta kaikki täälä hyvin.. en tiedä heijastuuko tuo siivo jotenkin pääni sisällä olevasta sotkusta kun tuntuu että aina kun mieli myllertää niin kotonakin on sotkua ja siis ei mitään yhtä pölypunkkia vaan päivittäiset askareet tehdään vasta kun esim puhtaita astioita ei ole niin tiskaan.. :/ tiedän kyllä vaikutukset lapseen tai ainakin ettei tämä äidin hukassaolo hyvää tee, mutta toivon ettei siihen takerruta nyt liikaa ja onhan hänellä isä joka hoitaa homman ja isovanhempia..   olen siis viime aikoina, itse asiassa jo aikalailla esikoisen odotusajoista asti ollut jotenkin outo, en enää oma itseni. oma äitini on ihan tavallinen-raivosi,rakasti ja asetti rajat ym joten en usko että minulla olisi esim häneltä paineita.. en siis kertakaikkiaan tunne enää itseäni. mieheni kanssa olen oma itseni ja tuntuu että hän on ainoa joka minua ymmärtää täysin. suurin ongelmani on että minut usein ymmärretään väärin kokonaan. ihan yksinkertaisissakin asioissa. en tiedä olenko jotenkin todella tyhmä vai todella monimutkainen ihminen nykyään, enkä varsinaisesti tiedä miten odotus/lapsi/äitiys on voinut tähän vaikuttaa mutta siitä se alkoi. nyt siis odotan toista puolessa välissä ja en oikeasti muista olenko ollut tällainen vain raskauksien aikana, koska raskauteni osuvat niin peräkkäin ja aika esikon kanssa ilman uutta raskautta oli tosi lyhyt. sen tiedän että ekat kk esikon syntyessä olivat aivan ihania, elämäni onnellisimpia, lähes euforisia, joten tämä outo aika on joko katkennut siihen, tai alkanut vasta nyt uudessa raskaudessa ja liittyy täysin hormoneihin mutta siitäkin haluaisin kuulla muilta koska hassua että hormonit muuttavat minut vieraaksi itsestäni eivätkä vaikka korosta vaan jotain piirrettä. olen muuten ihan tasapainoinen ja onnellinen jos juttu jonkun kanssa luistaa ongelmitta en sitä sillei mieti mutta tavallaan ristiriidat ihmisten kanssa menee ihan överiks, jään jalkoihin ja mut ymmärretään väärin vaikka olisin oikeassa. en edes usein uskalla väittää vastaan ellen ole yli90%varma asiastani..   voinhan olla jotenkin pesänrakennusvietin kautta kiinnittymässä lujemmin taas mieheeni näin raskaana ja muut ihmiset tuntuvat vierailta ja hyökkään jostain kumman syystä heitä vastaan alitajuisestikin, ja siksi en tunne sopivani mihinkään porukkaan (oma perhe, anoppila,koulu) ja tulee ristiriitoja. konkreettiset hyvät esimerkit olisi pitkiä kun muutenkin jaaritelen :D mutta lyhyesti yritän selittää varsinkin noita koulun esimerkkejä on paljon. usein on käynyt niin että joku oppilas tekee/sanoo jotain väärin, korjaan ystävällisesti ja minulle tiuskaistaan/väitetään vastaan/vähätellään korjaamisen merkitystä. en todellakaan viilaa pilkkua esim sanavirheissä mutta harjoittelimme esim elvytystä ja yksi oppilas teki oleellisen asian väärin eikä nukkeen syttynyt valoa joten sanoin että koitapa niin ja niin (opettaja oli juuri sanonut samaa yleisesti kaikille) ja oppilas tiuskaisi minulle "ei sillä mitään väliä ole" sanoin vaan juu selvä ja menin pois. sivusilmällä huomasin oppilaan tehneen miten neuvoin ja heti nukkeen syttyi valo niinkuin pitikin niin en ymmärrä mitä tässäkin tein väärin koska olin yksinkertaisesti oikeassa enkä mitenkään hyökkäävä, ja opettaja oli juuri saman ohjeistanut.. tätä tapahtuu melkein joka päivä jollain tunnilla ja vittuunnun jo ryhmätyöstä varsinkin valmiiksi kun mietin taas etten mitään voi kohta sanoa. opiskelen tosiaan hoitoalalla ja jos kyse on yksikertaisesti siitä että lähes kaikkia luokkalaisia yksinkertaisesti vituttaa mun naama ja jutut niin miten he ovat päätyneet tälle alalle????? onnea vaan työelämään... ja he siis todella puhuvat minulle erilailla kuin muille, eli en tulkitse heitä väärin tms, minulla on siis melkein kaikkien kanssa jotain väärinymmärrystä ollut ja ihan siis faktoina, ei minun mielipiteenä, olen ollut lähes aina oikeassa ja silti kukaan ei esim sano että anteeksi, erehdyin tms, minä ainakin myönnän olleeni väärässä ja sanon rehellisesti anteeksi juu olit oikeassa, tms enkä vaan poistu paikalta nokka pystyssä. mielipideasiat on eri juttu mutta esim opiskelussa on paljon ihan vaan faktoja jotka joko on tai ei ole niin minun mielestäni on väärin antaa toisen tehdä/ymmärtää väärin vaan haluan hyvää hyvyyttäni korjata asian oppimisen takia jos joku asia on ymmärretty ihan väärin, en siis takerru pikkuasioihin kuitenkaan, tiedän että se nyt ärsyttäisi ketä vaan. tosiaan kun tulin kouluun menin sinne erittäin avoimin mielin innoissani. olen siitä aina ollut outo että olen tosi puhelias ja seurallinen mutta tarviin myös melkein sen 50% ajasta myös omaa aikaa, eli olen tosi jakautuva :D enkä varsinaisesti mennyt hakemaan kavereita innolla, toki puhun jos joku puhuu mulle mutta olen huono lähestymään ja lämpiän hitaasti uusille ihmisille. alussa minulle kävi jopa pari omasta mielestäni outoa tapausta kun esim menin yhdessä yhden tytön kanssa syömään, pidin hänelle paikkaa jonossa ja puhuimme jotain aina välillä ja hän kuitenkin heti syötyään, ihan yhtäkkiä lähti pois ja jätti minut yksin pöytään eikä erityisemmin ole puhunut muutenkaan enää sen jälkeen mulle..? eikö se olekaan suomessa normaalia odottaa toista se 5min tai edes sanoa että hei pakko mennä. toinen oli kun ekoina päivinä muodostettiin pienryhmiä jotain riehaa varten, ei minulle kerrottu mitään että muut oli jo päättäneet pukukoodin ja sain sen sattumalta tietää muilta ja ihmettelin vaan miksi mulle ei kerrottu, tilaisuuksia oli miljoona koska olimme samassa luokassa kaikki kokoajan. en sanonut mitään mutta loukkaahan tuo. puku oli kuitenkin päätetty montaa päivää siitä kun minä kuulin ja he vaan sanoivat kun kysyin että juu me päätettiin se tortaina ,käykö? vähän jäi ulkopuolinen olo...   muutenkin saan outoa kohtelua, en sovi mihinkään vaikka menin alussa normaalina ihmisenä kouluuna avoimin mielin ja melkein kaikki ovat ikäisiäni. minulla ei ole yhteistä koulussa oikein kenenkään kanssa eikä kyllä muutenkaan elämässä tunnu olevan sellaista "siskoa" lapsen jälkeen. viimeaikoina myös pari kaveriani niistä muutamasta hyvästä on monta kertaa perunut tapaamisemme yhtäkkiä töiden ja myös erilaisten kissan ristiäisten takia niin alan jo olemaan vainoharhainen.. yksikin kaverini perui ainakin kolme kertaa tapaamisemme ja kun me viimein näimme, hän ilmoitti istuessaan pöytään että mun pitää muuten lähteä töihin tunnin päästä, on kamalaa olla näin rahanahne.. no hyvä että myöntää mutta ei oo kyllä kiva :/   olenko vaan väärällä planeetalla, yksinkertaisesti väärällä alallakin kun en osaa ihmisten kanssa olla tekemisissä, vai hormonit sekoilee? myönnän olevani alakuloinen mutten masentunut koska senkin olen kokenut. tämä kuulostaa kamalammalta kuin mitä on siinä mielessä että kotona on hyvä olla ja siinä suurin aika meneekin, tämä ei siis vie kaikkea ajatteluani tai voimiani, mietin vaan aina näiden väittelyjen jälkeen että mikä mua vaivaa vai vaivaako sittenkin muita joku.? mietin ensin kaikki omat itsetuntokriisit, narsismit, äitiyspaineet, identiteettikriisit mutta sitten mietin myös onko lapsi tuonut minulle perspektiivin ajatteluun jota muut eivät ymmärrä mutta joka ei varsinaisesti ole väärin, ovatko muut vaan niin naiveja että kasvoin tuon ohi(tulen paremmin toimeen vanhempien kanssa-varsinkin opettajien), vai oliko minulla jotain alitajuisia odotuksia koulusta ja oppilaista jotka rysähti niskaan kun koulu alkoi, olenko liian monimutkainen, tiedostanko liikaa jne.. :D   on kuitenkin todella TODELLA vaikea päästä enää tästä kuoresta eroon joka syntyy tästä tilanteesta, kun sen kerran on itselleen joutunut kasvattamaan.. siihen tarvisin paljon itsetunnonkohotusta ja ymmärrystä, mutta koulu sitä ei ainakaan tarjoa. luenkin kuin hullu ja pääsen hilkulla läpi, kotona on niin arkista ja harrastuksiin ei ole aikaa jne, kuka minua nyt kehuisi en edes varsinaisesti mitään osaa tai tee?? :D olen oikeasti hyvä vaan laulamisessa mutta kaakelit ei paljoa kiittele..   mikä minua siis vaivaa kun saan kaikkialla aikaan vaan hämmennystä, vastaväitteitä, joudun puolustelemaan itseäni, olen todella väärin ymmärretty 90% ajasta kodin ulkopuolella (kaupan kassallakin joutuu joskus toistelemaan usein ja mua vaan katsotaan että mitäh). kyse ei ole puheviasta, hiljaa/nopeasti puhumisesta sen verran tiedostaisin itsekin. Asiani siis kuullaan mutta sitä ei ymmärretä vaikka olisi joskus yksinkertaisesta asiastakin kyse. olemme olleet toki mieheni kanssa kauan yhdessä mutta häneltä joskus kysyn että miten ymmärrät tämän ja tämän lauseen ja hän kyllä aina sen ymmärtää myös puolueettomasti ajatellen ns sivullisen roolissa. hän myös oikeasti sanoo suoraan jos sanon oudosti tai väärin, mutta usein hän on kotona yhtä hämillään kuin minä koulussa tai muualla ihmisten ilmoilla tästä ongelmastani. kavereillekin joskus joutuu selostamaan, mutta siinä onkin usein aikaa ja enemmän ymmärrystä taustojen takia. ensin myös luulin että alussa on aina tällaista uusien ihmisten kanssa mutta kun kuukaudet kuluu vaan ja mietin vaan miten helpottuneita kaikki on kun jään älomalle..   olen koulussa kerran rohkaistunut sanomaan etten oikeasti ole tällainen ihmeellinen ja että mulla on nyt jotenkin vaikeaa tää koulun aloitus että sori jos ymmärrätte mut väärin ja he olivat ymmärtäväisiä ja asiasta puhuttiin hyvään sävyyn. pari kertaa sen jälkeen olen kuitenkin jopa joutunut karjaisemaan että saisinko puhua loppuun ennenkuin alatte väittää vastaan, silloin ihmiset myös ymmärsivät asian mutta ei ole kiva joutua karjumaan pitääkseen puolensa.   olenko raskaana jotenkin olemukseltani helpommin jyrättävä vai mitä? terkan kanssa tästä puhuin myös ja hän kivasti rohkaisi että eivät he välttämättä sinua arvostele vaan itse asiaa, eli älä ota itseesi, se rohkaisi hieman ja toi selvyyttä.. myönnän että oma naamakin tai puhetyyli voi vaan vituttaa, mutta onko se syy tällaiseen kohteluun kaikkilla?? tuntuu että nykyään saan ihan kamalaa asiakaspalveluakin. ja se ei vaan tunnu vaan oikeasti kaikki hoito/palveluvirheet tulee mulle. tuskin kuvittelen kaikkea vaikka onhan oma mieli voinut paisuttaa tätä hormonienkin takia.. on todella vaikea enää kohta puhua ihmisille kun tiedostan jo nyt liikaa. en edes tiennyt olevani näin herkkä ihminen, edes raskaana.tiedän myös ammattikeskusteluavusta ja olenkin kaksikin aikaa jo varannut, kävi kuitenkin niin että ihana opettajamme meni viime hetkellä molemmilla kerroilla  muuttamaan lukkaria niin etten voinut olla tunnilta pois joten se meni siinä ja on tosi vaikea muistaa soittaa uutta aikaa/lähettää spostia kun soittoajat on ruokkiksen aikana..   lisään siis vielä että ennen lasta olin suosittu, yhtä suorapuheinen mutten töksäyttelijä kuitenkaan, aina se "porukan hauskin" (minusta piti tulla stand up-koomikko :P), ihmiset soittelivat, aina oli seuraa vaikken ihmisiä ympärilleni tosiaan kaivannut ylettömästi vaan kahviseuraa silloin tällöin, ja perus teinibiletystä porukassa.. pidin hauskaa, nauroin itselleni ja muille, osasin kuunnella jokaisen murheet keskellä yötäkin ja olin oppilaskunnassa jne. ja nyt koko luokan yleinen vitsi ja hylkiö eikä kukaan itse lähesty minua koskaan ja jos lähestyn niin kaikille iskee kusihätä tai he alkavat puhua muille heti, mutta viihdyin myös paljon yksin?? so what happened to me..olen ihan hukannut itseni enkä saa mistään kiinni.... anteeksi pitkä teksti, tässä hyvä iltasatu :D